Etä-Äiti

Poika alkaa olemaan paljon enemmän luonani! – Saanko heittää hyvästit etä-äitiydelle?

Teksti: Helka Belt

Kun kirjoitin eilen Instagramini tarinassa ”living my best life” tarkoitin sitä todella. Ei siinä vielä, että teinini on luonani kolme viikkoa ensimmästä kertaa moneen moneen vuoteen. Eikä siinä, että olen kulkenut kuin pilvissä nämä muutamat ensimmäiset päivät; olen siivonnut, suunnitellut ruokia, olemme käyneet leffassa ja teimme vohveleita.

Ihan kuin tavallinen perhe ikään.

Mutta eilinen keskustelumme oli jotain, joka sai sydämeni pamppailemaan niin, etten tiennyt, pysyykö se paikoillaan. Käteni tärisivät ja ääni vapisi. En minä siinä teinin edessä itkenyt, mutta taisi hänkin tietää, että nyt puhutaan minulle todella tärkeästä asiasta. Niin tärkeästä, että keskustelimme ehkä koko vanhemmuuteni merkittävimmistä onnistumisesta.

Nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän.

Nimittäin kun kysyin, että jos nämä viikot menevät hyvin, voisiko hän alkaa olemaan täällä enemmänkin? Olen toki tätä aiemminkin kysynyt, mutta vastaus on ollut, että ei se oikein toimi, kun on koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset jutut, joita on vaikea toteuttaa minun kotoani käsin.

Mutta nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän. Ennen kuin ehdin vastaamaankaan mitään, hän jo suunnitteli, miten voi tulla luokseni silloin, kun seuraavana päivänä ei ole aikaista kouluaamua. Miten kulkeminen kyllä onnistuu ja hän näkee veljeäänkin useammin. Voisi olla silloin luonani, kun kuopuksenikin on.

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. 

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. On kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Ja nytkö, nytkö viimein olisi mahdollista, että siitä voisi vähitellen luopua? Onko aika kypsä? Olemmeko me? Saanko sittenkin viettää hänen kanssaan nämä tärkeät teinivuodet? 

Miljoonat ajatukset pyörivät mielessäni. Koetan olla myös realistinen: isällä tietenkin on sanansa sanottavana, mutta olemme aina kuunneelleet poikamme ääntä ja tahtoa, ja isä ei ole ikinä estänyt pojan luonani oloa. Voi myös olla, että koulunkäynti on liian haastavaa kotoani käsin. Voi olla, että pieni asuntomme käy liian pieneksi kasvavalle teinille, veli käykin hermoille, kun olemme enemmän yhdessä ja niin edelleen. Ehkä vuoroviikkoasuminen ei sovi hänelle vieläkään, kuten ei aiemminkaan.

Yhtäkkiä hoksasin, että nämähän ovat ihan tavallisen perheen huolenaiheita ja arkea. Voisin kuvitella, että tällaisia moni perhe mietiskelee.

Kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Onko mahdollista, että tästä voisi vähitellen luopua?

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tämä oli ensimmäistä kertaa askel suuntaan, että poika itsekin toivoo näkevänsä meitä enemmän. Se on valtavan iso asia koko perheellemme. Tuntuu, että olen tehnyt oikeasti jotain oikein. Että ponnisteluni meidän suhteen ylläpitämiseen kaikesta huolimatta on onnistunut.

Tämä on koko etä-äitiyteni aikana tärkein asia, mitä meidän suhteessamme on tapahtunut. Se tuo näkyväksi kaikki yhteiset ponnistelumme perheemme eteen. Kun joillakin teini etääntyy jatkuvasti enemmän vanhemmistaan, meillä hän haluaa olla kanssani. Hän on myös osoittanut vastuullisuutta tavaroistaan ja asioistaan huolehtimisesta, joka on ollut aiemmin ongelma ja siksi iso este vuoroviikkoasumiselle.

Olen niin äimistynyt ja ikionnellinen, etten osaa vielä ihan hahmottaakaan, mitä tämä voi oikeasti tarkoittaa!

Ehkä nyt on aika muutokselle. Tietenkin on vielä ihan liian aikaista tietää, miten kaikki loppujen lopuksi menee, mutta pakkohan tätä upeaa oloa oli päästä purkamaan, ja minnekäs muuallekaan kuin teille!

Valtava ilo, onni ja menestys perheellemme!

Lue myös:
MIksi minusta tuli etä-äiti ja mitä sen jälkeen tapahtui?
Vuoroviikkosysteemi ei sopinut esikoiselleni

Onnellisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Lue myös

X