”Se on mun mutsi”

Minun. Minun teinini. Rakkain. Ilonkyyneleet.

Eilen hulluuspäissäni menin soiton jälkeen tekemään keikkatyöpäivän, vaikka takana oli perjantain menoilta Vauvan blogiyhteisön bloggaajien kanssa. Väsy oli aika hurja. Perjantai oli kyllä todella antoisa ja sain monia hyviä vinkkejä blogini kirjoittamiseen.

Mutta eilinen sitten olikin aika hurja päivä. Kahdeksan tuntia vieraassa työpaikassa vastuullisessa tehtävässä pienessä väsymyksessä.

Palvelen asiakkaita. Silmiä painaa. Paikalle saapuu kolme komeaa nuorta poikaa. Yksi heistä koettaa mennä pelaamaan pelikonetta. Ennenkuin ehdin sanoa mitään kieltävää ja autoritaarista, kuuluu poikien joukosta:

 

-”Hei, äläs koeta jallittaa tuota. Se on mun mutsi!”

-Tä? Onks toi sun mutsi? Noin nuori? Onks se täällä töissä? Wau!

-Joo, on se? Eks sä tienny! Se on mun mutsi!

 

En kovin usein näe poikani ystäviä ja vielä harvemmin he minua, koska en asu (aiemmin en asunut) lähellä heitä. Ei vaan ole tullut tavattua. Tuossa he nyt sesoivat, kolme teiniä. Poikani oli tullut odottamaan minun työpäiväni loppumista. Olisi kiva viettää ilta yhdessä, oli sanonut. Se tietenkin kävi minulle! Mutta hän olikin halunnut tulla jo aiemmin odottelemaan minua. Ja sitten tuo teini esitteli minut kavereilleen. Voin vannoa, että hänen äänessään oli vähän ylpeyttä. Tai sitten vain keksin sen. Sama tuo minulle. Olin silti onneni kukkuloilla.

Mutta tässä minä olin. Tuon pojan mutsi. Väsyneenä työpaikalla. Mutta onnenkyyneleet silmissä.

Kuvassa teini odottelee äitiään coolimpana kuin koskaan.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?