Seuraako masennus minua lopun elämääni?
Kun eilen tulin ystävieni luota iltaa viettämästä onnellisena ja väsyneenä, menin vessaan pesemään hampaitani. Hiukset pörröisenä ja silmät jo unisena otin iltalääkkeitäni. Sillä hetkellä nousi ajatus yhtäkkiä mieleeni: syönköhän lopunelämääni mielialalääkkeitä?
Masennus lymyää jossain sisälläni hiljaisena mutta jollain tavalla silti pelottavana, koska se ei ole lähtenyt pois, se on vain juuri nyt hiljaa.
Olen sairastunut masennukseen muutamia kertoja ja jossain vaiheessa ymmärsin, että masennus on usein krooninen sairaus, joka ei välttämättä ikinä lähde kokonaan pois minusta. Samalla tavalla kuin reumani on välillä lepotilassa, mutta voi koska vain jälleen pahentua, samalla tavoin masennus lymyää jossain sisälläni hiljaisena mutta jollain tavalla silti pelottavana, koska se ei ole lähtenyt pois, se on vain juuri nyt hiljaa.
Kun viime viikolla tapasin pitkäaikaista tuttavaani ja hän kysyi miten voin, mietin, että voin oikeasti sanoa, että ihan hyvin. Hän kuitenkin muistutti, että en ehkä koskaan pääse kokonaan eroon masennuksestani. Niin, tiedän.
Kun raudat, kilpirauhasarvot, kaikki mahdolliset muut tekijät on mitattu ja poissuljettu, on jäljelle jäänyt se tosiasia, että masennus on osa minua. En usko hetkeäkään siihen hölynpölyyn, että masennus olisi vain jokin päätös sairastaa sitä että siitä pääsisi irti, jos vain nousisi ja tekisi. Se on pahimmillaan lamauttava, toimintakyvyn vievä sairaus ja helpoimmillaankin alakuloa ja jaksamattomuutta aiheuttava tila.
Olin kiitollinen, että on lääke, joka vie sen pahimman tuskan pois.
En häpeä sitä, että syön mielialalääkkeitä. Kun keväällä sain pahan paniikkikohtauksen ja masennukseni palasi rytinällä, olin kiitollinen, että on lääke, joka vie sen pahimman tuskan pois. Ne oikeasti auttavat. En ole lääkevastainen, en tässä enkä reumassanikaan, vaan uskon lääketieteen voimaan, koska olen omassa elämässäni kokenut sen avun.
Oli kuitenkin erikoinen tilanne eilen vessassa seistessä syödä lääke, kun olo oli hyvä. Mitähän tapahtuisi, jos en söisikään? Miten minun kävisi? Kuinka kauan kestäisi, että alkaisin voida jälleen huonosti? Miksi mieleni ja kroppani toimii niin, etten voi hyvin ilman lääkkeitä? Miksi minun kohdalleni ovat tulleet juuri nämä sairaudet?
Miksi mieleni ja kroppani toimii niin, etten voi hyvin ilman lääkkeitä?
Sairauksien edessä ei kannata katkeroitua, eikä antaa niiden määritellä sitä, kuka on. Jonkinlaista nöyryyttä se kuitenkin aiheuttaa, että tietää olevansa vajavainen ja apuatarvitseva. Häpeää se ei silti minussa aiheuta. Tiedän olevani vahva sairauksistani huolimatta.
Lue myös: F33.0 diagnoosini
Siitä huolimatta mietin: seuraako masennus minua lopunelämääni?
Terveisin, Etä-äiti
Facebook || Instagram || Twitter
Kommentit
Joku siinä vaan on, että elämä, johon kuuluu jokailtainen masennuslääke, tuntuu huonommalta kuin elämä mihin se ei kuulu. Ja mulla siis kuuluu, välillä useampikin. Ja vaikka mä olen aina ollut lääkkeiden ystävä (kiitos allergian, migreenin ja huonon vastustuskyvyn), joku siinä masennuslääkkeessä on mikä tuntuu väärältä. Ihan kuin ahdistuksen vähentäminen olisi jotenkin mitättömämpi syy syödä pillereitä kuin aivastelun vähentäminen 😁
Ja tuo, että masennus jää sinne jonnekin odottelemaan vuoroaan, on kyllä tuttu ajatus. Ehkä siihenkin pitäisi suhtautua kuin migreeniin: kyllä se vielä voi tulla ja se voi olla yhtä ikävää silloinkin, mutta silloin ehkä tunnistaa oireet ennen kuin makaa pimeässä huoneessa kolmatta päivää (sopii molempiin tämäkin!)
Kommentit
Hienosti kirjoitettu, voin kompata sinua joka sanasta! Kiitos!
Samat aiheet itseäkin mietityttänyt viimeviikkoina. Milloin voisi lääkitystä lopettaa tai edes vähentää? Mikä olisikaan olotilani, jos en lääkkeitä söisikään tai annostusta pienentäisi? Olisiko tähän joku ratkaisu, joka selvittäisi masennuksen syyn, eikä vain poistaisi oiretta?
Minua ainakin seuraa, se on osa minua, tekee minusta juuri minut. Ja siltikin voin sanoa et nyt voin hyvin ja jopa nautin elämästä.
Joku siinä vaan on, että elämä, johon kuuluu jokailtainen masennuslääke, tuntuu huonommalta kuin elämä mihin se ei kuulu. Ja mulla siis kuuluu, välillä useampikin. Ja vaikka mä olen aina ollut lääkkeiden ystävä (kiitos allergian, migreenin ja huonon vastustuskyvyn), joku siinä masennuslääkkeessä on mikä tuntuu väärältä. Ihan kuin ahdistuksen vähentäminen olisi jotenkin mitättömämpi syy syödä pillereitä kuin aivastelun vähentäminen 😁
Ja tuo, että masennus jää sinne jonnekin odottelemaan vuoroaan, on kyllä tuttu ajatus. Ehkä siihenkin pitäisi suhtautua kuin migreeniin: kyllä se vielä voi tulla ja se voi olla yhtä ikävää silloinkin, mutta silloin ehkä tunnistaa oireet ennen kuin makaa pimeässä huoneessa kolmatta päivää (sopii molempiin tämäkin!)