Etä-Äiti

Someähky, ärtyisyys ja yllättävä kohtaaminen junassa

16.11.2019 Teksti: Helka Belt
Tämä viikko avasi silmiäni monella tapaa. Ja sulki somen.

Koska teen töitä somessa ja täällä blogimaailmassa, on mahdotonta olla ilman nettiä, somea tai somekontakteja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tulisi viettää koko aikansa kännykässä kiinni roikkuen. Some ja kännykkä ovat kuitenkin erittäin addiktoivia ja varovaisinkin henkilö saattaa jäädä niihin koukkuun. Ja jokainen addiktio on vaarallinen.

Tällä viikolla minä koin varsinaisen herätyksen, havahtumisen, järkytyksen ja oivalluksen. Minulla oli ollut jo pitkään tosi paha olo. Olin kiukkuinen, väsynyt ja ärtynyt. Tuntui, että en kestä enää päivääkään omaa elämääni. Tämä oli kamala tunne, koska olin tehnyt helvetinmoisen työn siinä, että olin päässyt elämässäni tähän pisteeseen. Että rahat riittävät, on työ, lasten kanssa asiat hyvin, pystyn kirjoittamaan blogia ja niin edelleen. Ja että NAUTTISIN omasta elämästäni.

Jotain oli mennyt pahasti pieleen.

Tuntui, ettei mikään riitä. Ja tajusin, mistä tämä johtuu. Kyllä, putosin ihan siihen samaan ansaan kuin väittäisin että miljoonat muutkin suomalaiset. Katsoin somessa muiden päivityksiä, toisten tykkäysten määriä, seuraajien nousua, stooreja, suosiota, keskusteluja somettajien kesken, selasin Facen feediä ja tunsin tyytymättömyyttä ihan kaikkeen. Iltaisin kaikki ärsytti ja menin nukkumaan huonolla fiiliksellä. Enkä tarkoita, että vähän ärsytti. Vaan tunsin vajoavani syvään masennukseen, mikä myös pelotti, koska olen pitkään ollut jo suhteellisen terve ja hyvinvoiva. Taasko? Hyvin pian kuitenkin ymmärsin, ettei tässä ollut kyse masennuksesta vaan jostain ihan muusta.

En ollut läsnä missään, koska koetin olla läsnä kaikkialla. Oli pakko tsekata koko ajan Instagramin viestit, oliko joku reagoinut, miksei ollut, Facen notifikaatiot, toisten muodostamat onnistuneet eroryhmät, toisten perheet, toisten päivitykset, oli pakko reagoida, että saan aktiviteettia omallekin sivulleni, jatkuvaa vertailua.

Oli pakko tsekata koko ajan Instagramin viestit, oliko joku reagoinut, miksei ollut, Facen notifikaatiot, toisten muodostamat onnistuneet eroryhmät, toisten perheet, toisten, toisten..

Istuin metrossa, junassa ja joka paikassa kännykkä kourassa.

Mikään ei kuitenkaan tuntunut hyvältä. Alkuviikon sairastelut jollain tapaa herättivät minut. Kun makaa kotona kipänä yksin, ei voi tehdä töitä tai käydä missään, alkaa tajuamaan jotain. Mistä minun päiväni muodostuvat? Mihin aikani menee? Ihan nämä perusjutut, mitä töissä ja täällä blogissakin olen jankuttanut kerta toisensa jälkeen. Peruskauraa, mutta minä feilasin.

En elänyt itse noiden oppieni mukaan. Jo yksi ilta ilman somea oli vavisuttava kokemus. Miten paljon minulla olikaan aikaa. Mutta aikaa mihin? Oli outoa olla ilman kännykkää ja orjuuttavaa somea. Kun lisäsin vielä television poisjätön, aikaa tulvi ja olin hämmentynyt. Minäkö muka kiireinen? Mihin aikani oikeasti meneekään? Muutama tunti tätä ja olin saanut täysin selkeän kuvan mieleeni siitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, missä kehittyä, mitä opiskella. Mitä tapahtuu, kun tätä jatkuu viikko? Kuukausi? Vuosi?

Samanlainen havahtuminen tapahtui aamujunassa. Katsoin robottimaisia ihmisiä ympärilläni, jotka tuijottivat isäntiään: kännykkänsä ruutua. Tuo näky sai itkemään. Ja näin samalla itseni. Tuollainen minäkin olin. Olen. Samalla kun katselin ympärilleni näin kanssamatkustajan, jolla myöskään ei ollut kännykkää kädessä. Katseemme kohtasivat. Käänsin silmäni pois, mutta hetken päästä jälleen katselin tätä omituista ilmiötä: kännykätöntä junamatkustajaa. Se jäi mieleen.

Käänsin silmäni pois, mutta hetken päästä jälleen katselin tätä omituista ilmiötä: kännykätöntä junamatkustajaa.

Seuraavana aamuna näin hänet jälleen.

Samalla näin MAAILMAN. Kännykkää tuijottamalla ei juuri maailmaa näe. Kun odottaa notifikaatioiden, tykkäysten, reaktioiden, viestien ja kommenttien ilmoitusääntä, on kuuro koko muulle maailmalle. Sille, joka meitä oikeasti ympäröi. Ihmisille, kokemuksille, maisemille, äänille, musiikille, kohtaamisille.

Tämä kokemus oli sen verran havahduttava, että tätä menee hetki käsitellessä. Mistä elämäni oikeasti koostuu? Miksi olin jälleen lipsahtanut tähän samaan vanhaan kaavaan, jossa mitäänsanomaton näpertely täytti koko päiväni, viikkoni, elämäni?

Se ei tunnu elämälle. Se on valveillaoloa, kunnes on nukkuma-aika. Robottimaista elämä, joka ei kehitä. Oksettaa. Ei minun ainutlaatuinen elämäni. Ei enää.

Lue myös:
Miten muutin elämäni?
Elämämme on ainutlaatuinen

View this post on Instagram

Mä en voinut enää kuulla itseäni kaiken melun, hälinän, arjen ja mielen kohinan takia. . . Tuntui, että olin ihan hukannut itseni. Ajauduin alakuloisuuteen ja tunsin olevani yksinäisempi kuin pitkään aikaan. Olin hämmentävällä tavalla tyytymätön elämääni, mutten oikein saanut kiinni tunteesta, että miksi. Siksi tein sen, mitä olen kerran aiemminkin tehnyt. Suljin itseni kaiken ulkopuolelle. Somen, television, kirjojen, arjen. Päässä oli niin kova meteli, että sattui. Oli pakko hiljentyä. . . Olen hävittänyt itseni jälleen sen jälkeen, kun ns, kaiken menestyksen jälkeen tunsin tyytymättömyyttä. Ja tiedättekö, vain YKSI ILTA ihan yksin ja hiljaisuudessa saivat silmäni aukenemaan. Nyt on paljon selkeämmät ajatukset jälleen tulevaisuudesta. Innostuin omista ajatuksistani niin paljon, etten saanut unta edellisenä yönä. 😂Lisää pohdin asiaa stooreissani.👆 Ja seuraavaksi hiljaisuuden retriittiin.🙏. . . #etääiti #hiljaisuus #yksinäisyys #mielenrauha #elämänhallinta #tavoitteet #unelmat #sometonilta

A post shared by Helka Belt (@etaaiti) on

Terveisin, Helka

Lue myös

Suosittelemme