Etä-Äiti

Suru ja tuska piirtävät kauniita kuvioita sieluuni

Teksti: Helka Belt

Miltä se etä-äitiys tuntuu?

Tähän olen vastannut viime viikkoina paljon: on ollut haastatteluita, kirjoituksia, bloggaamista, keskusteluja. Välillä arkisen normaalisti vastaan että ihan tavallisellehan se. Se on meidän arkea.

Sitten tulee näitä hetkiä kun pysähtyy. Se tuntuu ihan kamalalle. Luin Helsingin Sanomien kirjoituksen (HS 31.8.2017) minusta juuri uudelleen. Toimittaja on osannut kuvailla omia tuntemuksiani hyvin, eri tavalla kuin itse yleensä teen ja siksi kirjoitus havahdutti itsenikin eri tavalla tähän tilanteeseeni. Miettimään miltä tämä kaikki tuntuu.

Etä-äitiys tuntuu välillä kamalalle.

”Välillä _hän_ tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Pojan arki ei ole hänen arkeaan. Kenen luona lapsi oli eilen koulun jälkeen? Mitkä kokeet ensi viikolla ovat? Minne luokkaretkeä suunnitellaan? Ne ovat kysymyksiä, joihin _hän_ ei tiedä vastausta. ”Joku voisi kysyä, että millainen äiti ei muista, milloin on nähnyt lapsensa viimeksi.”” (HS 31.8.2017 Päivi Ala-Risku)

Ulkopuolisuuden tunne on valtava. En minä tiedä mitään lapsestani. En yhtään mitään. Itkettää. Missä hän menee? Mitä touhuaa? En voi olla koko ajan kirjoittamassa viestejäkään, soittelemassa, kyselemässä. Teini ärsyyntyy. Mitä sä kyselet, kaikki on hyvin.

On on hyvin. Kyllä minä sen tiedän. Anteeksi, äitillä on vain ikävä.

Ikävä.

Ikävä painaa.”Enhän pystyisi elämään arkeani, jos koko ajan vain ikävöisin”, kirjoittaa Ala-Risku minun sanoneen. Olinpa hienosti sanonut. Mutta ehkä vähän valehtelin. Onhan minulla ihan kamala ikävä melkein ihan joka päivä. Tänään heräsin ihme tunteeseen. Olin ärtyinen, taapero olisi vaatinut minun huomiota. En olisi jaksanut. Jaksanut yhtään mitään. Sitten ymmärsin.

Tämä on sitä ikävää. Kun se yllättää ihan yhtäkkiä. Miksei se varoita? Osaisi varautua.

Istuin sängyn reunalla ja vain itkin. Vollotin niin että taapero pelästyi.

Rakkauteni esikoiseeni on tuskallisempaa ja siksi jollain tavalla kauniimpaa.

Tottakai rakastan kuopustani yli kaiken. Mutta ei toisen lapsen rakastaminen vähennä rakkautta toiseen. Rakkaus on erilaista. Rakkauteni esikoiseeni on tuskallisempaa ja siksi jollain tavalla kauniimpaa. Tuska on kaunista, suru piirtää kauniita kuvioita sieluuni. 

Sellaista surullisen kaunista rakkautta on oikeasti olemassa. Elokuvissa sitä näkee paljon, runot ovat sitä pullollaan. Mutta sitä on täällä ihan oikeassa elämässä. Se hymyilyttää läpi kyynelten, se itkettää nauraessakin. Se kulkee mukana töissä ja nukkuu vieressäsi öisin. Se hellittää hetkeksi tullakseen takaisin hetkenä, kun vähiten sitä odottaa. Se on kiihkeää ja kaunista, rumaa ja kamalaa. Se on punaista ja sinistä, mustaa ja valkoista, sateenkaaren värejä ja sotkua lattialla. 

Se on kaikkea mitä elämä on tarjota. Se on rakkautta.

Ikävä.
Ikävä omaa lasta.
En tiedä, mitä nauruja tänään naurat,
mitkä murheet tänään kannat.
Onko ilon päivä
vai painaako suru.
Ehditkö ajatella, äitiäsi täällä,
yksinäistä, kaipaavaa.
Ikävä. Rakasta.
Äidin rakkaus. Ei se välimatkaan lopu.
Se kasvaa, muuttuu, on katkeransuloinen.
Iso, väkevä.
Milloin tulet luokseni?

 

Lue myös tekstini, kun ikävä iskee yllättävissä paikoissa ja Jyllannin suomineidon väkevän kaunis kuvaus kun kaipuu oman lapsen luo tuntuu kipuna.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Lue myös

X