Suuret unelmat etä-äitiyden loppumisesta rikkoutuivat – Sydän täynnä rakkautta, silmät täynnä kyyneliä, koti usein tyhjänä

Kun on suuret unelmat, että tänä vuonna kaikki muuttuu. Että minä riitän, minä osaan, minä voin olla se tuki ja turva.

Mutta kun ei osaakaan. Kun unelmat murskautuvat. Kun onkin vain äiti, jonka luona käydään silloin tällöin. Kun ymmärtää, miten se toinen on se kallio, tuki, turva, rauha, koti, lähempi. Lähivanhempi. Se, keneen turvaudutaan hädän keskellä, kenen koti tuntuu omalta kodilta.

Kun minä en ole. Se sattuu syvältä. Se itkettää. Itken tyhjässä kodissani kaapit täynnä ruokaa ja sydän täynnä rakkautta, mutta ketään ei tule.

Joskus tuntee olevansa niin etäällä, etä, etä-äiti, turha, huono, riittämätön. Joskus tekisi mieli suuttua, huutaa, raivota, itkeä, saada itsensä näkyväksi ja kuulluksi. Tuleeko hän, kuuleeko kukaan?

Voisinpa kelata ajan taakse päin niihin vuosiin, meidän vuosiimme, kun kaikki oli vielä hyvin. Kun minulla oli vielä sinut luonani, en ollut yksin, en huutanut yöhön ikävääni. 

Mitä kävi, mitä kävi, miksi, en ymmärrä vaikka pakko ymmärtää. Haluaisin sinut vain luokseni takaisin. Silloin mahduit syliini, nyt olet jo isompi kuin minä koskaan tulen olemaan. Mutta olet silti minun pieni poika. Muistan sinut vielä vauvana, minun omanani, tuoksuvana. Meillä oli se kaikki.

Muistot.

Minä odotan ja olen täällä, mutta usein olen yksin. Pian olet jo aikuinen, muistatko silloin minua? Olenko minä ollut äiti, olenko ollut riittävä, hyvä, tarpeeksi? Missä epäonnistuin, vai onnistuinko, osasinko?

Itkettää.

Tämä on vaikeaa. Liian vaikeaa. Loppuisiko tämä jo?

Lue myös:
Ei se vuoroviikkoisuus toiminutkaan
Riittämättömyys, suru, tuska
Vaikein hetkeni etä-äitinä

Terveisin, Helka

Facebook