Etä-Äiti

Tää tyhjä koti sattuu niin paljon että en kestä

Teksti: Helka Belt

En olisi halunnut tänään tulla kotiin. Heti en tullutkaan. En oikeastaan pitkään aikaan. Keksin kaikenlaista tekemistä. Elokuva oli hyvä. Kahvi oli maistuvaa. Kirjakin oli mielenkiintoinen.

En mennyt kotiin. En vain voinut.

Eilen illalla pidin lastani kädestä kiinni, makasin hänen vieressään ja katsoin häntä. Lapsi oli nukkunut jo jonkin aikaa. En vain voinut lähteä pois huoneesta. Tiesin, että huomenna häntä ei täällä ole. Lastenhuone on tänään tyhjä. 

Makasin siinä,  ja en olisi halunnut päästää irti. 

Jalat kastuivat tänään ulkona sateessa samaa tahtia kun kyyneleet kostuttivat poskiani. Edessäni kulki nainen lapsi käsipuolessaan. Lapsi puhui, puhui lakkaamatta ja nainen vastasi lapselle, en tiedä mitä, mutta varmaan jotain kivaa, koska lapsi kikatti. Lapsi pomppi kuralätäköissä. Punaiset kumisaappaat välkkyivät sadepisarien loisteessa.

Ei ole minun kotonani tänään pikkuisia kumisaappaita. 

Tyhjä koti pelottaa.

Junassa teinit juttelivat ehkä vähän liian kovaa, vähän liian paljon kirosanoja käyttäen. Teinit, hymähdin. Ja käänsin katseeni äkkiä pois. Omani on siellä jossain.

Tyhjä koti pelottaa. Tämä lapseton syli sattuu. ”Miten sä osaatkin olla noin reipas, suhtautua tähän kaikkeen noin hyvin?” olen kuullut. No kuulkaa, en kyllä osaa. En yhtään. Mä en osaa tätä enää.

Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa.

Sade ropisee täällä tyhjän kodin seinissä. Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa. Minulla on niin ikävä – niin kova ikävä lapsiani. Tottuukohan tähän ikinä? 

Minulla on ikävä teitä, lapseni.

Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Lue myös

X