Nyt puhuu lähi-isä: ”Tavallisia mekin olemme!”

Päästetään lähi-isä ääneen. Olen muutaman kuukauden ajan kirjoittanut etä-äitipaasausta sydämeni kyllyydestä. Mitä toisella puolella oleva ajattelee tilanteesta?

Olen haastatellut erästä lähi-isää tätä tekstiä varten. Hän ei ole oman poikani isä, mutta toki poikani isääkin olen kuunnellut ja kysynyt silloin tällöin, mitä hän tilanteestamme ajattelee. Tässä joitakin ajatuksia heiltä. Tokikaan eihän tässä koko tämän demografisen ryhmän ajatusmaailmaa avata, mutta laadullisella tutkimuksella on tapana kunnioittaa jopa yhdenkin ihmisen ajatuksia. Näin teen minäkin ja kerron tässä muutamia ajatuksia, mitä keskusteluissa nousi esiin.

Mitä lähi-isät ajattelevat elämäntilanteestaan?

Jos etä-äidit ovat kummajaisia tässä yhteiskunnassa, niin totisesti ovat lähi-isätkin. (Ovatko etä-äidit jotain yhteiskunnan omituisuuksia?) Ja erittäin mielenkiintoinen piirre on, että lähi-isät usein puolustelevat etä-äitejä, ex-puolisoitaan, muille. Että ihan järkeviä ja normaaleja vanhempia etä-äiditkin ovat. Että meillä on nyt näin, lapset asuvat isän luona. Isän, joka on täysin tasa-arvoinen vanhempi lapselle kuin äitikin.

Tämä on erikoinen seikka. Ovatko etä-äidit todella niin harvinaisia vieläkin, että meitä pitää vielä ihan jotenkin puolustellakin? Omituinen ajatus kertakaikkiaan. Kuinkahan  moni lähiäiti puolustelee tarhassa lastaan hakiessaan, että ihan tolkun ihminen tuo isäkin on, vaikka lapsen osoite onkin nyt äidin luona?

”He puolustelevat etä-äitejä, ex-puolisoitaan, muille.”

Toinen esille noussut seikka oli, että joskus lähi-isät päätyvät lähi-isiksi, koska äidillä on ongelmia, ehkä mielenterveyden kanssa, ehkä taloudellisesti, ehkä uudessa suhteessaan. Jossain. Ja isä astuu esiin ja ottaa lapset itselleen. Jotenkin ehkä “pelastaa”, “uhrautuu”. Tekee jotain epätavallista. Ottaa lapset itselleen. Näin siis ulkopuoliset tilanteen näkevät. Tämä ajatus on jokseenkin erikoinen myöskin, sanoisinko.

Keskusteluissa nousi esille, ettei isä itse kotonaan lastensa kanssa asuessaan tunne olevansa mitenkään sen erikoisempi kuin kukaan muukaan vanhempi. Erikoisuus ja erilaisuus konkretisoituu, kun astuu kotiovestaan ulos ja ihmiset tajuavat, että lapsipa asuu isällään. Ja taas isä kuulee kysymyksiä, kuten onko äidillä joku ongelma, onko äiti enää kuvioissa, miten äiti on voinutkaan ollut niin itsekäs, että on lähtenyt omille teilleen ja jättänyt lapsensa. Ja yllättäin taas isä puolustelee perhejärjestelyjänsä ulkopuolisille.

”Kuinkahan  moni lähiäiti puolustelee tarhassa lastaan hakiessaan, että ihan tolkun ihminen tuo isäkin on, vaikka lapsen osoite onkin nyt äidin luona?”

Tässähän nyt tulee esille se suomalaisille (joskin ehkä muillekin) tunnusomainen toisten ihmisten elämien arvostelu, selän takana muiden tilanteesta juoruilu ja asioiden kammoksunta ilman, että tiedetään mistä ihan oikeasti nyt on kysymys.Tässä suhteessa isätkin sanovat, että yhteiskuntamme ei ole tasa-arvoinen, ainakaan arvomaailmaltaan. Koska etä-äitejä arvostellaan huonoiksi äideiksi ja lähi-isiä kummeksutaan jonkinlaisina tosielämän sankareina.

Myöskin lastenvalvojalla (jos sinne asti on jouduttu tai päästy) on joutunut erityisen paljon perustelemaan sitä, miksi lapset menevät isän luokse asumaan. Edes sellaiset seikat kuten, että lapsen asuinympäristö säilyisi samana, lapsen taloudellinen turva olisi parempi isän luona tai että isovanhemmat ja tukiverkosto säilyisivät isän luona paremmin, eivät paina niin paljon kuin se perustavaa laatua tiukassa istuva ajatus, että lapset menköön äidilleen, isät käyköön töissä ja maksakoon elatusmaksut.

On jälleen painotettava, että tässä olen kirjoittanut vain parin lähi-isän näkemyksiä asiaan. Mutta silti sellaisenkaankin tämä on arvokasta tietoa. Itse he näkevät itsensä tavallisiksi vanhemmiksi eivätkä mitenkään kummallisiksi.

”Perustavaa laatua tiukassa istuva ajatus, että lapset menköön äidilleen, isät käyköön töissä ja maksakoon elatusmaksut.”

Mielenkiintoisia näkemyksiä nämä. Olisi mielenkiintoista päästä tutkimaan isompaa otosta ja kysymään vielä useammalta lähi-isältä, mitä he tuumivat tilanteestaan. Varsinkin tuo ympäristön erikoinen suhtautuminen tilanteeseen kiinnostaa, koska itse etä-äitinä kohtaan täysin samaa kummeksuntaa. (Olen esimerkiksi vanhempienilloissa todella kummallista kamaa etä-äitinä.)

Miten tätä voisi muuttaa? Itse olen yllättävän paljon samanlaisten kysymysten ja tilanteiden parissa kamppaillut ja elänyt jo useita vuosia. En minä vastausta tiedä. Mutta kirjoittaa aion jatkossakin entistä tarmokkaammin tästä aiheesta. Puhetta tarvitaan. Vielä paljon lisää.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?