Toteutuuko pahin pelkoni – tuleeko minusta etä-äiti toistamiseen?
Pelottaa. Ihan kamalasti.
Kun erosimme kuopukseni isän kanssa, hän ehdotti asiaa, joka oli ollut pahin pelkoni.
Entäs jos lapsi jäisikin hänen luoksensa asumaan?
Etä-äitiys on ollut minulle rankka tie, vaikka sovimmekin esikoisemme asioista hyvin sopuisasti isänsä kanssa. On ollut ajatuksia, että millainen äiti oikein olen? Miksi päädyin tähän tilanteeseen? Mitä kaikki muut minusta ajattelevat? Olenko epäonnistunut äitiydessäni? Etäännynkö lapsestani? Jääkö tästä hänelle jotain ikuisia traumoja? Pitääkö hän minua huonona äitinä?
Etten selviäisi enää toisen lapsen menetyksestä.
Siksi pelotti hurjasti saada uusi lapsi. Vakuuteltiin puolin ja toisin, että nyt asiat menisivät paremmin. Itkin, ihan vuolaastikin, silloiselle miehelleni sitä, etten selviäisi enää toisen lapsen menetyksestä. Enhän minä tietenkään esikoistanikaan ole menettänyt, mutta on se silti eri asia, kuin jos asuisimme yhdessä. Nähdä lastaan silloin tällöin. Ikävöidä joka päivä ja viikko. Itkeä surua, epäonnistumista ja ikävää. En vain jaksaisi sellaista enää.
Rakastua lapseen ja sitten riuhtaista itsensä pois siitä lapsiarjesta.
Raskauden aikana pelotti. Synnytyksessä pelotti. Vauvakuplassakin pelotti. Rakastuin tuohon lapseen koko ajan vain enemmän. Eihän häntä viedä minulta pois?
Ja sitten tulee pommi. Ero.
Tiesin heti, että tämä isä ei halua olla viikonloppuisä tai sillointällöinehkälastanivoinnähdä-isä. Hän haluaa olla lapsensa elämässä paljon. Ja sitten se lause häneltä: voisiko lapsemme jäädä minun luokseni asumaan?
Istun bussissa juuri tuolloin. Käteni alkaa täristä. Sydän pysähtyy, voin vannoa, että se pysähtyy hetkeksi. Minun rakas kuopukseni. Tuntuu, että haluan astua bussista ulos, juosta niin kovaa kuin pääsen päiväkotiin ja ottaa lapseni syliini. Halata niin, etten ikinä päästäisi irti.
Älä vie lastani minulta pois.
Ei, en halua. Älä vie lastani minulta pois. En kestäisi sitä enää. Miksi edes teimme tämän lapsen, jos kaikki päättyy taas näin. Jos minun maailmani romahtaa taas. En halua tämän lapsen kanssa opetella olemaan etä-äiti. En pysty siihen. Älkää viekö lastani pois!
Alkujärkytyksen jälkeen, kuten aina, saimme juteltua asiat rauhassa läpi. Sovimme vuoroviikkotapaamisista. Huh, on se edes parempi kuin etä-äitiys kertaa kaksi.
Voisiko lapsi muuttaa isälleen?
Nyt olemme olleet näin pari vuotta. Ja isä on jälleen alkanut nostaa ajatusta esiin. Voisiko lapsi asua vakituisesti vain yhdessä kodissa? Ja se ajatus siellä taustalla, se kuultaa läpi kaikesta. Voisiko lapsi muuttaa isälleen? Ja pelko nostaa päätänsä kuin verenhimoinen hirviö. Ikävä tuntuu jo sydämessä. Kauhu kuristaa jo kurkkua.
Tulevaisuus näyttää, mihin päädymme. Varmaa on kuitenkin, etten enää halua lisää lapsia. Jo ikänikin takia, mutta myös näiden pelkojen takia. Rakastua omaan lapseen intohimoisesti ja sitten, jos se ero tulee. Mitä minä sitten teen?
Ei enää. Ei kertaakaan.
Terveisin, Etä-äiti
Seuraathan jo facebook-sivujani?
Kommentit
Miksi lapsen pitäisi muuttaa isälleen? Jos koteja pitäisi olla vain yksi, miksi se ei voi olla äidin luona?
Kommentit
Jos vuoroviikkosysteemi on kuitenkin toiminut hyvin niin miksi vaihtaa? Ei ainakaan vain siksi että toinen vanhempi haluaa.
Mutta muuten kyllä kirjoituksesi fiilikset allekirjoitan täysin. Itse näen kolmea lastani vain joka toinen vkonloppu, en omasta halusta vaan siksi että vuoroviikkosysteemi ei toiminut, lapset oireilivat ja exä hankaloitti tilannetta omilla tempauksillaan.
Mutta kieltämättä ikävä on läsnä päivittäin, ja siihen kaupan päälle saa selittää ihmisille miksi on etä-äiti, tuntuu että ihmisillä on vahva luulo että jos lapset asuvat isällään on äiti aina tehnyt jotain miksi lapset eivät voi hänen luonaan asua.
Ja hyvin vahvasti on tullut mielessä pyöriteltyä myös asiaa että en halua enää lapsia, juurikin lapsen menettämisen pelon takia, en enää toistamiseen halua tilannetta jossa joudun henkisesti yhtä raskaan tilanteen eteen, tuntuu edelleen epäreilulta että joku muu saa viettää mun kultakimpaleiden kanssa aikaa, esim. tilanteet joissa lapset ovat tarvinneet hoitajaa ja joku muu on heitä saanut hoitaa kun itse olen pyöritellyt kotona peukaloita ja ikävöinyt lapsia. Samoin esim. kipeänä muistona miten lapsen synttärit osuivat isän luona olo päivälle ja itse en saanut edes onnitella lasta. Mä en siis saa kahdelle nuoremmalle edes puhuttua kahden erossa olo viikon aikana perusteluna se että puhelun jälkeen lapset vain ikävöivät äitiä.
Minä tiedän hyvin tuon pelon ja ahdistuksen tunteen, se tunne on niin vahva että olen jäänyt pystyyn kuolleeseen parisuhteeseen. Olen valmis uhraamaan omat haaveeni ja tarpeet sillä en halua jakaa lapsia.
Minulle kävi niin että yksin hankkimani lapsi huostaanotettiin, lun en jaksanutkaan. Kaikki tarvitsevat turvaverkon; kukaan ei selviä ihan yksin. Opin tämän kantapään kautta. Nykyään on ihana mies osa turvaverkkoani. Ja lapset, joiden isästä olen eronnut, luonani 24/7. Rankkaakin se on mutta parempi kuin mikään muu ratkaisu. Järjestän itselleni myös vapaa-aikaa säännöllisesti. Luin jostain että etävanhemmista 30% ei ole tekemisissä lapsensa kanssa. Omat lapseni kuuluvat tähän kategoriaan. Meillä on oman näköinen elämä ja se sopii meille. Syyt siihen ovat moninaiset enkä lähde niitä tässä avaamaan.
Pidä puolesi! Ei voi olla lapsenkaan etu, että äiti on mieli maassa ja ikävissään. Ja kauhea ikävähän lapsellekin tulee. Lisäksi joutuu aina vastailemaan ihmettelyyn, miksei asu äitinsä kanssa. Miksi vuoroviikkosysteemi ei olisi paras ratkaisu jatkossakin? Olet varmasti hyvä äiti.
Huh, onneksi hankin lapsen yksin, joten tuota pelkoa ei ole. Minulle olisi maailmanloppu antaa hänet pois edes 50% ajasta 🙁 Tunnen olevani etuoikeutettu kun saan pitää lastani aina vaikka monet kehuvat sitää ”omaa aikaa” viikko-viikko-systeemillä (ennen lapsia se kuulosti vielä ihan hyvältä diililtä 🙂
Minun pienemmät lapseni asuvat isällään. Teinit edellisestä liitosta minun luonani. Vuoroviikkosysteemi ei kelvannut miehelle mutta nyt ei tahdo onnistua muutenkaan tapaamiset, koska jos minulle ei sovi töiden takia hänen ehdottamansa aika, hän keksii niille ajoille menoja lasten kanssa, kun taas minulle sopisi. Silmät päästäni itkin taas yöllä ikävää jo valmiiksi kun pienet nukkuivat ja tiesin että aamulla taas erotaan, olisin niin mielelläni pitänyt koko viikonlopun luonani. Enkä tiedä milloin nähdään taas.
Olen jatkuvassa pelossa myös. Lapsen isä kiukuttelee ja esittää nelivuotiaalle olevan sopiva vaihtoehto asua vain hänen luonaan. Esittää muuttavansa milloin neljänsadan km päähän, milloin jäävänsä paikkakunnalle. Surullista. Minä pidän pääni kylmänä ja pyrin rakastamaan lastani täydestä sydämestä – joka toinen viikko läheltä, joka toinen viikko etänä.
Miksi lapsen pitäisi muuttaa isälleen? Jos koteja pitäisi olla vain yksi, miksi se ei voi olla äidin luona?
Kiitos kommentista. Koska lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kummallakin vanhemmalla on oikeus erossa lähivanhemmuuteen, en voi suoralta käsin sanoa, että ei, lapsi jää luokseni. Isä on yhtä hyvä vanhempi, ja hänellä on oikeus tuoda mielipiteensä esiin. Sen jälkeen on punnittava, kumman luona lapsella on parempi olla, puitteet, hoitosysteemit, sisarukset jne. Siksi on yhtä suuri mahdollisuus, että lapsi muuttaisi sinne.