Etä-Äiti

Toteutuuko pahin pelkoni – tuleeko minusta etä-äiti toistamiseen?

Teksti: Helka Belt

Pelottaa. Ihan kamalasti.

Kun erosimme kuopukseni isän kanssa, hän ehdotti asiaa, joka oli ollut pahin pelkoni.

Entäs jos lapsi jäisikin hänen luoksensa asumaan?

Etä-äitiys on ollut minulle rankka tie, vaikka sovimmekin esikoisemme asioista hyvin sopuisasti isänsä kanssa. On ollut ajatuksia, että millainen äiti oikein olen? Miksi päädyin tähän tilanteeseen? Mitä kaikki muut minusta ajattelevat? Olenko epäonnistunut äitiydessäni? Etäännynkö lapsestani? Jääkö tästä hänelle jotain ikuisia traumoja? Pitääkö hän minua huonona äitinä?

Etten selviäisi enää toisen lapsen menetyksestä.

Siksi pelotti hurjasti saada uusi lapsi. Vakuuteltiin puolin ja toisin, että nyt asiat menisivät paremmin. Itkin, ihan vuolaastikin, silloiselle miehelleni sitä, etten selviäisi enää toisen lapsen menetyksestä. Enhän minä tietenkään esikoistanikaan ole menettänyt, mutta on se silti eri asia, kuin jos asuisimme yhdessä. Nähdä lastaan silloin tällöin. Ikävöidä joka päivä ja viikko. Itkeä surua, epäonnistumista ja ikävää. En vain jaksaisi sellaista enää.

Rakastua lapseen ja sitten riuhtaista itsensä pois siitä lapsiarjesta.

Raskauden aikana pelotti. Synnytyksessä pelotti. Vauvakuplassakin pelotti. Rakastuin tuohon lapseen koko ajan vain enemmän. Eihän häntä viedä minulta pois?

Ja sitten tulee pommi. Ero.

Tiesin heti, että tämä isä ei halua olla viikonloppuisä tai sillointällöinehkälastanivoinnähdä-isä. Hän haluaa olla lapsensa elämässä paljon. Ja sitten se lause häneltä: voisiko lapsemme jäädä minun luokseni asumaan?

Istun bussissa juuri tuolloin. Käteni alkaa täristä. Sydän pysähtyy, voin vannoa, että se pysähtyy hetkeksi. Minun rakas kuopukseni. Tuntuu, että haluan astua bussista ulos, juosta niin kovaa kuin pääsen päiväkotiin ja ottaa lapseni syliini. Halata niin, etten ikinä päästäisi irti.

Älä vie lastani minulta pois.

Ei, en halua. Älä vie lastani minulta pois. En kestäisi sitä enää. Miksi edes teimme tämän lapsen, jos kaikki päättyy taas näin. Jos minun maailmani romahtaa taas. En halua tämän lapsen kanssa opetella olemaan etä-äiti. En pysty siihen. Älkää viekö lastani pois!

Alkujärkytyksen jälkeen, kuten aina, saimme juteltua asiat rauhassa läpi. Sovimme vuoroviikkotapaamisista. Huh, on se edes parempi kuin etä-äitiys kertaa kaksi.

Voisiko lapsi muuttaa isälleen?

Nyt olemme olleet näin pari vuotta. Ja isä on jälleen alkanut nostaa ajatusta esiin. Voisiko lapsi asua vakituisesti vain yhdessä kodissa? Ja se ajatus siellä taustalla, se kuultaa läpi kaikesta. Voisiko lapsi muuttaa isälleen? Ja pelko nostaa päätänsä kuin verenhimoinen hirviö. Ikävä tuntuu jo sydämessä. Kauhu kuristaa jo kurkkua.

Tulevaisuus näyttää, mihin päädymme. Varmaa on kuitenkin, etten enää halua lisää lapsia. Jo ikänikin takia, mutta myös näiden pelkojen takia. Rakastua omaan lapseen intohimoisesti ja sitten, jos se ero tulee. Mitä minä sitten teen?

Ei enää. Ei kertaakaan.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Lue myös

X