Vaikuttiko äitisuhteeni siihen, että minusta tuli etä-äiti?

Kaikki johtuu äitisuhteesta lapsuudessa, näin sanoi jo Freud aikoinaan.

Olemmeko me tuomittuja jo etukäteen elämässä, jos äitisuhteemme on ollut huono?

 

Lapselle on tärkeää olla hyväksytty ja rakastettu, se lienee kaikille itsestään selvää. Mutta millaiseksi oma äitiys kehittyy, jos kokemus suhteesta omiin vanhempiin on vähintäänkin ristiriitainen?

Tunnustatko joskus ajatelleesi: apua minustahan on tulossa oma äitini! Olet vannonut, että et varmasti tee samoja virheitä, kuin omat vanhemmat; et ole yhtä ärsyttävä, etäinen, mäkättävä, mahdoton, tasapainoton tai mitä se kenelläkin ehkä on ollut. Kuitenkin saatat alkaa toteuttamaan samanlaista vanhemmuutta kuin omat vanhempasi.

Onko kierre siis valmis? Voiko vanhemmuustyylejä muuttaa, vai seuraavatko ne samanlaisina sukupolvelta toiselle?

 

Voiko saada lämmintä suhdetta lapseensa, jos ei tiedä, mistä aloittaa? Tältä minusta tuntuu useinkin. Olen hukassa oman äitiyteni kanssa. Osaanko olla oikein ja mikä se oikein edes on?

Minulla on ollut kamalan vaikeaa tämä viikko. Joulu tietenkin tuo omat vaikeutensa. Etäpoikani on isänsä luona, kuopuksen kanssa säädetään vielä joulunpyhiä, missä on ja kenenkä kanssa. Sitten on vielä esikoiseni teini-ikä, kaverit, isän tärkeys, isän puolison tärkeys. Moni asia tuntuu minusta välillä vaikealta käsitellä. Tuntui, että irtaannuin täysin omasta äitiroolistani, jossa kuitenkin haluaisin olla mahdollisimman paljon.

Minä romahdin. Tuntui, etten ole enää äiti ollenkaan. Lapset ties missä ja oma minuus hukassa.

Ja purin pahan oloni juuri siihen henkilöön, johon ei pitäisi. Poikaani.

Siinä pahaa mieltäni purkaessani tajusin, että olen kuin toisinto kokemuksestani omasta lapsuudestani. Näin pikkuisen Helkan seisomassa kyynel silmäkulmassa kuuntelemassa, miten oli tehnyt jotain väärin. Olisinpa riittävä, ajattelin tuolloin. Ja nyt tuossa raivotessani pojalleni ajattelin, miksi teen näin, ja suuni puhui samaan aikaan rumia sanoja hänelle.

Onko minusta tulossa jotain, mitä en haluaisi olla äitinä? En halua purkaa omia pettymyksiäni ja negatiivisia tunteitani lapseeni ja silti tein juuri niin. Tiedän, miltä se tuntuu. Toistuuko omat huonot kokemukseni nyt omassa äitiydessäni ja siirrän ne pojalleni? Eihän sen niin kuulu mennä laisinkaan.

Mutta en tiedä, osaanko luoda lämminhenkistä kotia. En tiedä, mistä ottaa esimerkkiä. Monet ahdistavat ajatukset ja kysymykset alkoivat risteillä mielessäni:

Olenko etä-äiti, koska en osannut olla hyvä äiti?

Halusinko poikani alitajuisesti kotiin, jossa osataan rakastaa ja pitää huolta? 

Osaanko olla hyvä äiti edes kuopukselleni?

Osaanko olla rakastava äiti?

Ei ole helppoa käydä läpi tällaisia kysymyksiä omasta äitiydestään. Kuitenkin haluan kehittää suhteeni lapsiini sellaisiksi, ettei heidän tarvitse aikuisena sanoa äitisuhteensa olleen vaikean.

Toisaalta minusta tuntuu, että välillä tukahdutan lapseni rakkauteen siksi, kun tuntuu, että on pakko. On pakko kertoa joka hetki, miten tärkeitä he ovat. Ja sitten kun etäpoika on kuitenkin etäällä, ja en voi sitä tehdä, tunteeni patoutuvat, syyllisyys nousee, ahdistus kuristaa kurkkua, kiukku kasvaa. Miksei hän ole täällä? Miksen voi näyttää, miten hänestä välitän? Miten ihmeessä kehittää äidin ja lapsen suhdetta läheisemmäksi ja olla läsnä, kun lapsi on jossain muualla?

 

Miten kasvaa hyväksi äidiksi?

Tätä pohdin joka päivä. Onneksi siihen tarjoutuu mahdollisuus jokaisena uutena päivänä. 

 

Lue myös Suoraan sanottuna -blogistin suora ja avoin kuvaus miltä tuntuu, kun äiti ei luota oman tyttärensä äidin taitoihin.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?