”Vain vahvat naiset selviävät tällaisesta”

Kuulin tuon lausahduksen eräältä etä-äidiltä. Se pysäytti miettimään.

Selviävät millaisesta?

Etä-äitiydestä, tai tarkemmin sanottuna sen mukanaan tuomista monenlaisista vaikeuksista, joita monet naiset kohtaavat.

Toinen äiti kirjoitti: ”Etävanhemmuus meidän tilanteessa annettiin kannettavaksi henkisesti vahvemmalle aikuiselle!”

Nämä osoittavat selvästi, että etä-äidit kohtaavat paljon asioita, jotka ovat verrattain hyvinkin rankkoja.

Etä-äidit kohtaavat paljon asioita, jotka ovat verrattain hyvinkin rankkoja.

 

Ihan ensimmäiseksi etä-äidit joutuvat käsittelemään syyllisyyttä, jota etä-äitiys tuo mukanaan. Johtuipa etävanhemmuus tilanteena mistä vain, monet kokevat olevansa huonoja äitejä, koska he eivät asu lastensa kanssa. Yhteiskunnassamme kun on vieläkin niin tiukassa ajatus, että äidin kuuluu hoitaa ja kasvattaa lapset, että etä-äidit itsekin syyttävät itseään huonosta äitiydestä.

Kun jotenkin se, ettei äiti asu lapsensa kanssa, on lähtökohtaisesti niin omituista, että herkästi äiti itsekin lankeaa syyllistämään itseään, vaikka olisikin tehnyt kaiken hyvin. Näin vaikea elämäntilanne vaikeutuu entisestään.

Jos ei jotenkin erikseen todista, että ihan hyvä äiti olen, niin leimautuu helposti kelvottomaksi äidiksi. Ja todista sitä varsinkin itselleen. Olemme aika armottomia itsellemme, valitettavasti.

Itsekin myönnän sen, että välillä nuo ajatukset tulevat mieleeni, vaikka koetankin urheasti sanoa, että olen ihan ok asian kanssa. Paine ja syyllisyys, joita asettaa itse itselleen, ovat välillä pahinta kestää.

Sitä, että syytän itseäni tilanteesta. Kun kerta lapsemme meidän tilanteessamme halusi muuttaa itse isänsä luokse, onhan se nyt selvää, että isän luona jokin oli hänen mielestään paremmin kuin minun luonani. Eikö niin? Ei tuollaista ajatusta ole kovinkaan helppoa kestää. Ja tuo paine tulee vain ja ainoastaan minun ihan itseni taholta. Kukaan muu meidän perheessä ei sano, että olen huonompi vanhempi kuin lapseni isä. Ihan itse asetan tällaisia syytöksiä itselleni.

Äidit kohtaavat etävanhemmuutensa takia edelleen enemmän ennakkoluuloja kuin isät.

Sitten kun on ehkä selvinnyt syyttelystä, jota itse aiheuttaa itselleen, alkaa ulkopuolinen paine; syyllistäminen ja kummeksuminen.

On selvää, että äidit kohtaavat etävanhemmuutensa takia edelleen enemmän ennakkoluuloja kuin isät. Olemmeko edelleen siinä tilanteessa, missä olimme vielä vaikkapa 1980-luvulla? Tuolloin viikonloppuäitiys oli hyvin harvinaista ja äidit kohtasivat yhteiskunnan, ystävien, ex-puolisoiden ja työkavereiden taholta paljonkin oudoksuntaa etävanhemmuudestaan. Vaikka etä-äitiys on nykyään jo yleisempää kuin tuolloin oli, ei se siltikään vielä kovinkaan tavallista ole. Samanlaisia ennakkoluuloja etä-äidit kohtaavat edelleen, valitettavasti.

Ja tämä johtaa siihen, että saa osakseen kovin paljon paheksuntaa ja päivittelyä. Pitkiä, hiljaisia hetkiä, kun muut kuulevat etä-äitiydestä, vilkuilevia katseita kahvipöydässä, selän takana puhumista. Kyllä. Tämä on monille vieläkin arkipäivää, vaikka kuulostaakin liian utopistiselta ollakseen totta.

Ja joskus kohtaamme jopa suoranaista vihapuhetta. Se on joskus todella hyökkäävää, syyllistävää ja ahdistavaakin. Silti monet äidit koettavat pitää päänsä pystyssä ja näyttää, että he kyllä kestävät kaiken tämän.

Mutta todellisuudessa henkinen taakka, jota etä-äiti sisällään kantaa, senkun vain kasvaa.

Valitettavan monet vanhemmat joutuvat myös syystä tai toisesta käymään oikeutta lastensa huoltajuusasioista. Ja jos tuomio on, että lapset jäävät isälleen, on äiti mennyt siinä vaiheessa sellaisen mankelin läpi, että vahvempikin horjuu. Toki tällaisessa tilanteessa myös isät jäätyään etävanhemmiksi ovat kokeneet saman oikeusprosessin. Mutta lisättynä edellä mainitsemiini seikkoihin, äiti voi kokea olevansa vielä entistä kamalampi ja huonompi äiti, kun käräjilläkin päätettiin, ettei lapsi voi asua äidin luona.

Nyt jo oikeuskin sanoo, ettei kelpaa omien lapsiensa lähivanhemmaksi.

Onhan se nyt varmasti ihan kamalan raskasta kuulla. Kuunnellessani erilaisia kertomuksia oikeudenkäynneistä ja siitä likaisestakin pelistä, jota siellä joskus käydään, voin vain ihmetellä, miten nuo äidit ovat pysyneet edes täysijärkisinäkään.

Sitten on vielä lasten suunnalta tulleet kommentit. Kun asumme yhteiskunnassa, jossa etä-äitiys on edelleen harvinaista, tajuaa lapsikin sen jossain vaiheessa, että tässä on nyt jotain erilaista kuin muilla. ”Miksi en asu sinun luona, äiti?”, ”Etkö halunnut asua kanssani?”, ”Miksi kaverit asuvat äidin kanssa, mikä minussa oli vikana, ettet halunnut minua?”

Jaksavat selittää ja vakuuttaa lapsilleen, että äiti rakastaa heitä kovasti ja ei ole heitä hylännyt.

Nämä ovat niitä pahimpia asioita kuulla. Kestettyään kaiken edellä mainitun voi tämä viimeinen kohta olla jo liikaa kestää. Ja silti monet, monet kestävät. He jaksavat jatkaa, jaksavat pitää yhteyttä päivittäin lapseen, joka asuu ehkä hyvinkin kaukana, jaksavat kohdata kaikki ennakkoluulot, jaksavat riidat elatusmaksuista, tapaamisasioista, haukut, joita useat saavat lapsensa isältä, jaksavat kaiken tämän. Jaksavat selittää ja vakuuttaa lapsilleen, että äiti rakastaa heitä kovasti ja ei ole heitä hylännyt.

Onhan se ihan hurjaa ja samalla ihailtavaa, miten he tällaiset asiat jaksavat selvittää lapsilleen, kerta toisensa jälkeen, vaikka mielen sisällä sattuu niin että itkettää.

Itkut itketään muilta piilossa.

 

Niin, vain vahvat naiset kestävät tämän kaiken.

Tällaisia vahvoja naisia olen tavannut. Ihailen heitä todella paljon.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?