Etä-Äiti

Vaivaannun oman lapseni seurassa – Kuinka surulliseksi se minut tekeekään

Teksti: Helka Belt

Katselin tässä eräänä päivänä Emmerdalea, ehkä vähän sivusilmällä, koska enemmän yritin pitää silmällä ympyrää juoksevaa kuopustani. Yhtäkkiä kuitenkin pysähdyin niille sijoilleni, kurkkuani kuristi ja sydän muljahti ilkeästi, kun jo aiemmin esittelemäni Emmerdalen hahmo Beatrice sanoi televisiossa jotakin, joka hävetti. Se hävetti minua, koska yhtäkkiä ymmärsin tuntevani välillä täysin samoin kuin hän:

”En halua mennä sinne. Vaivaannun lapseni seurassa. En tiedä, mitä sanoa.”

Ja se iski lujaa vasten kasvojani; ymmärrys, että hän puhuu ihan kuin minun elämästäni. Minun tunteistani. Minäkin tunnen noin. Olin koko viikonlopun poikani kanssa; ja kyllä. Välillä olin vaivaantunut. Koetin keskustella hänen kanssaan, kysyä, miten päivät hänellä ovat menneet. Ei siitä keskustelusta oikein mitään tullut.

Siitä tilanteesta tuli juuri näkemäni elokuva mieleen (taisi olla nimeltään Boyhood), jossa lapset tilittivät etäisälleen, ettei keskustelu niin suju, että isä viikon erossa olon jälkeen latoo vain kysymyksiä pöytään ja odottaa lapsiensa vastaavan. Keskustelu ei ole silloin luontevaa. Lapset kertovat kyllä asioistaan, jos he haluavat. Omaa tahtiaan.

Nämä kaksi etävanhempaa kertoivat tarinoillaan minun elämästäni. Etävanhemman elämästä.

Nämä kaksi etävanhempaa, fiktiivistä kylläkin, mutta hyvin todentuntuista, kertoivat tarinoillaan minun elämästäni: etävanhemman elämästä. Kun lapsi tuntuu vieraalta. Ja silloin on välillä toden totta vaikea tietää, mistä keskustella tai mistä edes aloittaa keskustelu.

Vaikka kyseessä on oma rakas esikoiseni, jota rakastan yli kaiken, tunnen silti välillä ulkopuolisuuden tunnetta; vierautta hänen seurassaan. Ja kun samaan aikaan kuuntelen, kun hän puhuu isänsä vaimon kanssa puhelimessa, naureskelee ja sopii arjen jutuistaan, sydämeeni sattuu. Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Katson häntä, nauravaa ja komeaa poikaani. Minun omaa poikaani. Mitä sanoisin hänelle? Millä sanoilla saisin hänet nauramaan ja puhumaan minullekin noin? Minulla ei ole aavistustakaan. Ja kun sitten annan tilanteen vain olla ja katson häntä, yhtäkkiä hän sanookin jotain, ja puheemme alkaa soljumaan. Ja silloin olen todella onnellinen, hetkisen ajan.

Olen kuitenkin useimmiten ihan äärimmäisen surullinen etä-äitiydestäni. Näistä asioista, joita en koskaan osannut ajatella tuntevani tai kirjoittavani niistä. Vierauden tunteesta, vaivautuneisuudesta, ikävästä, ulkopuolisuudesta. Nyt nämä sanat kertovat minun elämästäni. Minua surettaa tällä hetkellä aika paljon.

Lue myös: Miksi etäpoikani on niin upea lapsi?

Apein terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Lue myös

X