Etä-Äiti

Vanhemmuudessa ei jaeta sairaslomia – Lapsi on hoidettava, vaikka olisi itse kuinka kipeänä ja yksin

Teksti: Helka Belt

Kun nousin kymmenettä kertaa vessaan, mahan kouristellessa ja pahan olon vyöryessä yli vartaloni, en enää katsonut kelloa. Tiesin, että kohta lapsi heräisi. Lapsella oli ollut vatsatauti aiemmin viikolla. Kaikki perheissä elävät tietävät, että on aikamoista sattuman kauppaa, jos ei itsekin saa lapsen oksennustautia. Minä sain. Koko yö oli mennyt valvoessa kipeän vatsan kanssa.

Tällä viikolla olen lapseni kanssa, ja kuten aina, yksin. Kun hän aamulla kiipesi viereeni ja halasi ja oksennus meinasi purkautua suustani ryöppynä sängylle, huokaisin ja halasin takaisin. ”Huomenta rakas.”

Tästä tulisi pitkä päivä.

Eräs äitikaverini sanoi äitiyslomalla ollessaan, että vanhemmuudessa ei jaella mitään sairaslomia. Kun oli lapseton ja töissä, olihan se helppoa käpertyä sänkyyn sairastamaan, työt odottivat kyllä. Töistä riippuen suurin voimanponnistus saikulla oli saikkutodistuksen hakeminen; joka paikassa ei sitäkään heti vaadita.

Miten helppoa.

Tässä hommassa ei jaella sairaslomia. Vaikka perheessä olisikin kaksi aikuista, on toinen melko varmasti töissä, tai itsekin kipeänä. Ja lapsi on silti hoidettava. Olit kipeä tai et. Lapsi ei kysele, onko sinulla sairasloma päällä. Hän tarvitsee silti huolenpitoa, ruokaa, unta ja aikaasi.

Tänään laitoin epätoivoissani jo viestin lapseni isällekin. 

Kesällä tilanne meni ihan uusiin sfääreihin, kun olimme molemmat poikani kanssa vatsataudissa. Tuli useamman kuin kerran mieleen, että voi kun olisi joku, joka voisi hoitaa välillä lasta. Myönnän, tänään laitoin epätoivoissani jo viestin lapseni isällekin. Voi, kun voisit auttaa.

En voi olettaa, että toinen pääsee tilanteesta kuin tilanteesta hakemaan lapsemme, jos on minun vuoroni häntä hoitaa. Mutta kun kyyneleet valuvat samaa tahtia, kun maha möyrii kipeänä, toivoo edes jonkin pelastavan oljenkorren ojentuvan luokseni.

Joskus yksinolo iskee kovempaan kasvoihin kuin jollain toisella kertaa.

Joskus yksinolo iskee kovempaan kasvoihin kuin jollain toisella kertaa. Tällä kertaa se löi aika kiivaastikin. Mutta itkin itkuni, kuivasin kyyneleeni, raahauduin sohvalle ja katsoin, kun lapseni leikki leikkejään. Onkohan lapsilla jokin erityinen tuntosarvi, jolla tietää, että tänään ei kannata leikkiä liian rajusti tai vaatia liikoja?

Päivä meni kuitenkin ihan hyvin. Nyt illan saapuessa huokaan helpotuksesta.  Kyllä, onneksi lapsi menee nukkumaan. Pääsen käpertymään sänkyyni kipeän mahani kanssa ja pitämään huolta vain itsestäni. Kunpa saisin nukuttua tänä yönä. Huomenna on taas uusi päivä pitää huolta rakkaasta.

Me olemme arjen supersankareita, kuten Shitty is the new black -bloggari kirjoittaa: Aiemmin ihmettelin ja kyselin äideiltä, kuinka h*lvetissä he pystyvät pitää huolta lapsesta/lapsistaan kun ovat itsekin kipeänä? En ymmärtänyt. No, nyt tiedän vastauksen: Koska on pakko.

Lue myös: Eronneena pahinta on, kun ei voi jakaa arjen iloja toisen kanssa

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Lue myös

X