Vankilaäidin kalterit

Vankilaäiti kalterien takana.

 

Ei voi kulkea ihan niin vain vapaasti kuljeskelemassa ja näkemässä heitä, joita eniten kaipaa. Kun ne kalterit estävät.

On tapaamisajat. Tule katsomaan, kerran kahdessa viikossa. Äiti istuu täällä kyllä.

 

Vankilassa aika ei kulje. Se pysähtyy ja sitä jää odottamaan vain hetkeä kun ovi käy ja huudetaan: sinulle on vieras!

Sitä juoksee kohti vierailuhuonetta, sydän pamppailee. On se aika viikosta, kahdesta viikosta, kuukaudesta.

 

Jutellaan niitä näitä. Ei sitä voi näyttää ikäväänsä, ei toinen ymmärrä. Ei tarvitsekaan. Ei lapsi ole tehnyt mitään väärää. Kyllä äiti ymmärtää. Kiva kun tulit käymään, halaa ja kyynel valahtaa silmäkulmasta. 

 

Minä olen tehnyt jotain väärin. Olen varmasti, koska istun vankilassa. Muut menevät vapaasti, kertovat äitielämästään. Kuulostaa kivalle, hymyilen. Meillä täällä ei ole ihan sellaista. Mutta ihan kivaa kuitenkin. Vapaasti täällä saa liikkua.

 

Mutta ikkunoissa on kalterit. Kädet koskettavat niitä. Ne tuntuvat kylmältä. Ne kalterit eristävät minut toisesta maailmasta, siitä sellaisesta, jossa toiset elävät. 

 

Tässä minun maailmassani kaikki on vähän ylösalaisin. Täällä ei ole lapsia joka päivä. Ei joka viikkokaan.

Äiti istuu näkymättömien kalterien takana. Ne estävät näkemästä poikaa joka päivä.

 

Kalterit. Niitä tekisi mieli hakata, rikkoa ne. Vankilassa on aikaa. Kaltereita voi viilata, hitaasti, ehkä ne joskus vielä rikkoutuvat. Päästävät sisään.

Ehkä ne päästävät sisään jo aikuisen lapsen.

Ehkä aikaa kuluu niin paljon, että kun pääsen vapaaksi tästä vankilastani, on ulkomaailma jo ihan erilainen. Poika erilainen. Muuttunut. Muistaakohan vielä äitiään.

 

Tapaamiset ovat ihania. Mutta eivät ne ole arkea. Ei vangin eikä vierailijan arkea. Ne on jotain väliaikaista. Hetkellistä.

 

Vankilaäiti ei ole koskaan ihan täysin vapaa liikkumaan.

 

Näkymättömät kalterit.

Kyynel vierähtää poskelle,

 

Vankilassa ikävän tunne voimistuu. Se saa siivet ja happea kasvaa isoksi. Isoksi möykyksi, joka meinaa viedä koko pikkuisen sellin tilan itselleen. 

 

Ehkä joskus olen vielä vapaa.

 

Etä-äitiyden kalterit.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?