Voi itku kun ei näe lastaan tarpeeksi! Ja on vielä kipeänäkin ja en voi olla hoitamassa..

Kyllä nyt taas riipasee sydämestä niin maan p-leesti. Välillä menee pitkiä aikoja niin mukavasti ja olen vuosien mittaan oppinut elämään tämän jutun kanssa. Nimittäin sen, etten näe lasta juuri KOSKAAN.

No koskaan ja koskaan, mutta siltä tällä hetkellä taas tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että totuin liian hyvään, kun hän oli luonani kolme viikkoa putkeen. Siis hei, KOLME KOKONAISTA VIIKKOA LUONANI. Siihen sitten totuin: että oma lapsi on luonani. Ja olemme puhuneet jo muutamaan otteeseen, miten näkisimme enemmän.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani. Nyt se riippaisi entistä enemmän, kun sain viestin, että lapsi on kovasti kuumeessa ja tosi kipeänä. Ja minä jossain ihan muualla. En ole siellä auttamassa, ostamassa lääkkeitä ja hoivaamassa. Salaa katsomassa teiniä, joka on vielä niin pieni, vaikka onkin jo niin iso. Kun en voi olla tuota tekemässä, kuinka silloin tuntuukaan, että on niin väärässä paikassa kuin vain voi olla.

Sairas lapsi saa vanhemmassa jonkin iki-iäisen hoivavietin päälle. Olipa lapsi sitten minkäikäinen tahansa, on pakottava tarve saada auttaa ja hoivata. Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa. Itse istuu jossain sohvalla yksinään ja miettii, että miten ihmeessä tämä kaikki menikin näin? Miten jouduin tähän tilanteeseen? Eikö minun oikeasti pitäisi olla se, joka hoitaa kipeää lastaan?

Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa.

Yksi riipaisevimmista tunteista on odottaa tietoa siitä, miten lapsi voi, miten lääkärissä meni ja milloin hän pääsee kotiin. Onko jotain todella pahasti vialla ja pääseekö hän luokseni nyt pitkään aikaan? On hyvin voimaton olo, kun ei voi tehdä mitään, ei voi nähdä lastansa eikä olla hänelle tukena. Riittämättömyys ja paskamutsi-fiilis satuttavat tuolloin aika lujaa.

Itken, itken, itken sängyllä.

Itkin, itkin, itkin sängyllä. Lapsi kuulosti kovin kipeältä. Onneksi sentään soitti minulle. En tiedä, olisinko voinut jatkaa koko elämistä, jos en olisi saanut tietoa, ettei välitöntä vaaraa ole. Kävin tuon päivän aikana niin monta tunnetta läpi, etten tiedä, onko enempää olemassakaan. Päällimmäisenä kuitenkin voimattomuus ja suru. Olisinpa ollut auttamassa poikaani. Ja nyt jo sovittu tapaaminenkin peruuntui sairastumisen takia. Tosi kurja fiilis.

Huh, ja hengitystä päälle. Kyllä tästäkin jälleen selvitään, kun on pakko. Kun vähän rauhoituin, ymmärsin tietenkin, että onpa ihana, että lasta on kaksi vastuullista aikuista hoitamassa, he kykenevät antamaan tärkeää hoivaa ja auttamaan. Saan pitää yhteyttä lapseeni ja hän pitää minuun. Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram