Etä-Äiti

Voiko etä-äiti luoda lapseensa sellaisen läheisen suhteen, joka kantaa läpi elämän?

Teksti: Helka Belt

”Jotta lapsesi muistaisi sinut huomenna, sinun pitää olla läsnä hänelle tänään”, tai jotain sen kaltaista luin jostain Facebook-meemistä. Hyvin sanottu, toki.

Mutta ahdistavasti samalla. Olenko menettänyt mahdollisuuteni läheiseen suhteeseen etälapseni kanssa, koska en ole hänelle joka päivä läsnä? Ja toisaalta tarkoittaako läsnäolo fyysisesti paikalla olemista vai jotain suurempaa kokonaisuutta? Lapsen tietoisuutta siitä, että äiti on paikalla aina häntä varten, vaikkei nähtäisikään usein? Vai sitten oikeasti sellaista läsnäoloa, että tietää lapsen päivittäiset asiat ja on joka päivä mukana tämän elämässä?

Mutta entä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen?

Tämä ei ole mikään pikkukysymys, koska haluan olla lapseni mielessä vielä huomennakin. Nyt varmasti en joka päivä ole. Mutta entäpä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen, ettemme ehkä ole läheisiä, kun poika on varttunut jo aikuisikään?

Minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin. On vain isoja kysymysmerkkejä pää täynnä. Haluan olla mukana poikani elämässä mahdollisimman hyvin, vaikka emme asu yhdessä. En kuitenkaan vielä ole osannut ratkaista edes itselleni sitä asiaa, onko tämä tarpeeksi, mitä teen nyt, vai pitäisikö meidän kehittää suhdettamme eri tavalla, kuin tällä hetkellä kehitämme? Ja mikä se eri tavalla olisi? Olisi ihanaa ja samalla tärkeää kuulla muiden etävanhempien mielipiteitä ja kokemuksia tähän asiaan.

Isäni oli minulle etäisä ja monen asian takia ei kovinkaan läheinen. Yksi iso syy tähän kuitenkin oli, ettemme nähneet kovinkaan usein. Tunteekohan poikani minut samalla tavalla etäiseksi kuin minä tunsin isäni olevan? Se on jotenkin todella pelottava ja surullinenkin ajatus. Nyt aikuisena olisin kaivannut isänikin läsnäoloa ja tunnetta siitä, että hän olisi ollut niin läheinen, että olisin voinut jakaa vaikeitakin asioita hänen kanssaan. Valitettavasti tätä hän ei kuitenkaan koskaan minulle ollut. Onko pojallani tämä sama edessä minun kanssani?

Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän?

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, miten lapseni alkaa tuntua vieraalle, koska en ole hänen jokapäiväisessä arkielämässään mukana. Tämä on osa sitä luopumista, jota olen joutunut tekemään etävanhemmuuteni takia. Entäpä hän? Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän? Nämä ovat todella isoja ja tärkeitä kysymyksiä, joita olen yhä enenevässä määrin alkanut viime aikoina miettimään.

Kukapa ei haluaisi olla lapsensa elämässä mukana ja hänelle se tärkein ihminen. Todellakin haluan, että hän muistaa minut huomennakin. Mutta muistaako? Etävanhemmuus tuo tähän enemmän hankaluuksia kuin mitä lähivanhempana olisi. Kovasti ainakin yritän, että muistaa. Tänään hän tulee luokseni. Ehkä onnistun luomaan yhden muistijäljen hänen mieleensä, meidän yhteisen hetken, jonka hän muistaisi aikuisenakin.

Lue myös:
Miten luoda läheinen kiintymyssuhde teiniin etäpoikaan?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Lue myös

X