Vuoroviikkoasuminen herättää ristiriitaisia tunteita ja vilkasta kommentointia – miksi?

• Mietipä itse, jos vuodesta toiseen, viikon välein, pakkaisit kamoja ja vaihtaisit kotia. 
• Lapsella tulee olla yksi paikka, joka on koti. Lapsen tulee mieltää yksi paikka kodikseen.
• Mulla itselläni on monta kotia. Siitä syystä en voisi kuvitellakaan, että mun pitäisi valita niistä yksi enkä voisi olla muualla ja pitäisi sen paikan takia ikävöidä minulle läheisiä ihmisiä. 
• Meillä on vuoroviikkolapsi, ja hyvin sujuu. Uskon, että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin paikka – se, että lapsi tuntee olevansa molemmille vanhemmille yhtä tärkeä. Lapselle se läsnäolo on kuitenkin tärkeintä, ja on vaikea olla läsnä, jos ei näe. 

Näitä ja lukuisia muita kommentteja ja mielipiteitä sateli tekstiini, joka käsitteli lapsen vuoroviikkoasumista. Mikään muu tekstini ei ole saanut näin paljon kommentteja tai ristiriitaisia mielipiteitä aikaan.

Miksiköhän näin on? En ole törmännyt minkään muun lapsen asumismuodon käsittelyn yhteydessä samanlaiseen ilmiöön tai mikään muu ei saa yhtä paljon tekstitilaa lapsen asumismuotoja käsittelevissä artikkeleissa tai teoksissa.

Voisi kuvitella, että ihmiset olisivat sitä mieltä, ettei lapselle ole hyväksi olla vain toisen vanhemman luona ja etääntyä toisesta.

Voisi kuvitella, että ihmiset olisivat sitä mieltä, ettei lapselle ole hyväksi olla vain toisen vanhemman luona ja etääntyä toisesta. Silti viikonloppuvanhemmuutta tai etävanhemmuutta, jossa etävanhempi tapaa harvoin lastaan, ei kritisoida julkisesti yhtä äänekkäästi kuin vuoroviikkovanhemmuutta.

Vuoroasumisessa on –haluaisin uskoa– kysymys vanhempien toiveesta siitä, että lapsi saa ja voi säilyttää läheiset välit molempiin vanhempiinsa. Vuoroviikkoratkaisua sanotaan joskus vanhempien itsekkääksi ratkaisuksi, koska kumpikaan ei halua luopua ajastaan lapsensa kanssa. Eikö lapselle ole kuitenkin vain hyväksi saada pitää läheiset välit molempiin vanhempiinsa, jos tämä vain on mahdollista?

Miten voi olla huono asia lapsenkaan kannalta, että molemmat vanhemmat rakastavat häntä niin paljon, että haluavat olla hänen kanssaan mahdollisimman paljon?

Senkin ymmärrän, ettei kaikille lapsille vuoroasuminen sovi, kuten esikoiseni kohdalla kävi ilmi. Mutta vuoroasumista kritisoidaan voimakkaasti siinäkin tilanteessa, jossa jokainen osapuoli on tyytyväinen ja hyvinvoiva, lapsi onnellinen ja vanhemmat saavat sovittua asioista hyvin. Miksi silloinkin pitää moittia vanhempien ratkaisua vuoroasumisesta?

Jos taas jostain syystä lopettaa vuoroviikkoisen ratkaisun tai ei päädy siihen syystä tai toisesta, sitäkin kuitenkin kritiosoidaan. Välillä tulee mieleen, onko vain saatava kommentoida toisten vanhempien ratkaisuja, oli tilanne mikä tahansa. Sellainen olo tässä välillä hieman tulee, koska joidenkin mielestä taas mikään muu ei ole oikea ratkaisu kuin asua lapsensa kanssa vuoroviikkoisesti. Etävanhempia, jotka näkevät lastansa vähemmän kuin lähivanhempi näkee, kritisoidaan ja voidaan kutsua jopa lapsensa hylkääjäksi.

Mitään kiveenhakattua sääntöä ei siksi mielestäni voi antaa siitä, mikä asumismuoto on lapsen kannalta paras.

Mielestäni tällainen ajattelutapa, jossa jotain ratkaisua pidetään oikeana tilanteesta riippumatta, ei toimi, koska jokainen lapsi on kuitenkin yksilö. Toki tutkimustulokset voivat antaa suuntaa antavia vinkkejä ja kertoa siitä, mikä yleisesti on nähty toimivaksi ratkaisuksi, mutta nekään eivät kuitenkaan kerro jokaisen yksilöllisen lapsen tarpeista, tunteista, toiveista ja persoonallisuudesta. Mitään kiveenhakattua sääntöä ei siksi mielestäni voi antaa siitä, mikä asumismuoto on lapsen kannalta paras ja toimivin.

Jostain syystä vuoroviikkoisuus saa kuitenkin aikaan voimakkaita tunnereaktioita puolesta ja vastaan. Miksi? Jatkan vastauksen etsimistä. 

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter