Vuoroviikkoasumiseen liittyviä kliseitä ja yleistyksiä – ja miksi kumoan ne kaikki?
Vuoroviikkoasuminen, tuo tunteita ja vastakkaisia mielipiteitä herättävä asia. Siitä kuulee usein samoja, toistuvia väitteitä, joilla ei aina ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Facebook-sivuillani käytiin aiheesta niin kiivasta, mutta myös rakentavaa keskustelua, että minun oli pakko nostaa muutamia kohtia tähän tekstiini. Samalla kävi ilmi joitain stereotypioita vuoroasumisesta ja tuon niitä tässä esille. Annan omat perusteluni siitä, miksi ne eivät pidä paikkaansa (huom! minun mielestäni!):
Vuoroviikkoasuminen ei käy alle 4-vuotiaille. Muun muassa lastenvalvoja ei ehdota vuoroasumista, jos lapsi on alle 4-vuotias. On myös tutkimuksia, joiden mukaan vuoroasuminen ei ole hyvästä pienimmille erolapsille. Olen itse sitä mieltä, että tarkan iän asettaminen rajaksi ei toimi. Nuorimmaiseni oli vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen, kun aloitimme vuoroasumisen ja järjestely toimi alusta asti hyvin (ja mikään muu ei olisikaan toiminut). Jos suhde molempiin vanhempiin on tiivis, luotettava ja kiintymyssuhde syntynyt, en näe mitään syytä, miksei nuoremmallekin lapselle sovi vuoroasuminen. Sehän on täysin lapsesta kiinni.
Vuoroviikkoasuminen käy kaikille. Täysin lapsesta kiinni. Ei käy kaikille, ei todellakaan. Vanhemmalle lapselleni ei käynyt laisinkaan. Tämäkin on niin lapsesta kiinni. (Kuten ihan mikä vain asia. Lapset ovat YKSILÖITÄ, eivät mitään numeroita tilastoissa.)
Vuoroviikkoasuminen ei käy kenellekään. Katso edellinen. Kun ei voi yleistää. Mikä käy toiselle, ei välttämättä käy toiselle.
Ei aikuinenkaan jaksaisi joka viikko kotia vaihtaa. Yksi yleisimmistä argumenteista. Miten niin ei jaksaisi? Minä olen asunut vuoroviikoin kahdessa eri kodissa (aikuisena) ja hyvin jaksoin. Jos kumpikin koti on koti ja tuntuu sille, en ymmärrä, miksei jaksaisi. Joku ei jaksa, joku jaksaa. Miksi tämäkin pitää yleistää? Toiseksi, en ymmärrä aikuisen ja lapsen tilanteen vertaamista. Aikuisella on paljon enemmän ns. maallista omaisuutta, jota ei voi kuljettaa yhtä helposti kodista toiseen kuin lapsella, ja aikuisen elämäntilanne on muutenkin ihan erilainen kuin lapsella. Pidän tätä argumenttia todella ontuvana. Sekä aikuisen että lapsen kohdalla kyse lienee ennen kaikkea siitä, tuntuvatko molemmat asumispaikat kodilta. Jos toisessa vain vierailee, on se raskasta kelle tahansa. Omassa kodissa ei vierailla, vaan siellä asutaan, oli niitä kaksi, yksi tai kolme.
Parempi yksi koti kuin kaksi. Kuka näin sanoo? Joskus enemmän on enemmän (MUTTA EI AINA!) Kts. edellinen kohta.
Äidit eivät kannata vuoroasumista, koska eivät halua luopua lähivanhemmuudestaan. En pidä lainkaan sukupuolittamisesta ja sukupuoliin liittyvistä yleistyksistä. Tämä lisää stereotypioita ja ennakkoluuloja, jotka eivät lainkaan pidä paikkaansa. On sekä isejä että äitejä, jotka eivät toivo vuoroasumista syystä tai toisesta.
Isät kannattavat vuoroasumista. Katso edellinen. Tämä lienee peruja siitä, että monet isät haluaisivat olla vuoroviikkoisejä, mutta eivät ole saaneet sovittua tätä lasten äidin kanssa ja tästä on puhuttu julkisuudessa. Yleistää ei kuitenkaan voi (KUTEN EI IKINÄ). On myös etä-äitejä, jotka ovat kokeneet kaltoinkohtelua samassa asiassa. Kuten etäisiäkin.
Minä olen vuoroviikkoasumisen puolestapuhuja. Olen kuullut tätä useaan otteeseen. En ole. Puhun sen puolesta, mikä sopii lapselle. Tapauskohtaisesti. Toiselle lapsistani vuoroasuminen käy, toiselle ei. En pidä minkään asumisratkaisun demonisoinnista tai jonkun toisen suosimisesta. On todella outoa, jos annetaan yleispäteviä ohjeita siitä, mikä on parasta, koska jokaisen perheen tilanne on uniikki.
Vuoroviikkoasumisen pitäisi olla erovanhemmuuden lähtökohta. Tässä on varmasti hyvä ajatus taustalla, eli lähtökohtaisesti jokaisella lapsella pitää olla oikeus molempiin vanhempiin. Tämä oikeus kuitenkin toteutuu hyvin myös muissa asumisratkaisuissa, jos kumpikin vanhempi saa aidosti ylläpitää kiintymyssuhdetta lapseena. Tämäkin argumentti on yleistys, joten se ei voi toimia.
Vuoroasuminen lisää lapsen turvattomuuden tunnetta. Tämä on yksi yleisimmistä yleistyksistä. Joillekin lapsille on turvatonta, kun ei ole yhtä kotia ja joutuu seilaamaan kahden väliä ja on epäselvää, missä kodissa milloinkin asuu. Esimerkiksi lapsi, joka tarvitsee erityisen paljon pysyvyyttä ja rauhallisuutta päiviinsä, voi kärsiä kahden kodin ratkaisusta. Aina lapsi ei kuitenkaan koe näin.
Vuoroasuminen lisää lapsen turvallisuuden tunnetta. Katso edellinen. Jokainen lapsi on yksilönsä ja kokee asiat eri tavoin. Myös samalla lapsella voi tilanne muuttua ja vuoroasuminen mahdollistua tai se pitää lopettaa.
Vuoroviikkoasumisessa pitää lapsen elää tasan viikko kerrallaan toisen luona. Vuoroasuminen ei tarkoita jäykän pakollista viikko-viikko-systeemiä. Joillakin on kahden viikon syklit, joillakin vaikkapa neljän päivän. Voi kokeilla, mikä on parasta juuri omalle lapselle.
Vuoroviikkoasuminen on aina lapsen etu ja oikeus. Jos lapsi kärsii vuoroasumisesta, ei se ole lapsen etu. Katso kohta vuoroviikkoasumisen pitäisi olla erovanhemmuuden lähtökohta.
Helposti unohtuu, että jossain toisessa perheessä oma ratkaisu ei välttämättä toimi.
En ole edelleenkään ihan selvillä siitä, miksi vuoroviikkoasuminen herättää niin paljon tunteita. Hyvä, jos asiasta puhutaan, mutta vältetään ennakkoluuloja ja turhia yleistyksiä! Saattaakin olla, että jokainen tuo oman toimivan tai huonon kokemuksensa kautta mielipiteensä keskusteluun, jolloin helposti unohtuu, että jossain toisessa perheessä sama ratkaisu ei välttämättä toimi.
Lue myös:
Kaksi kokemustani vuoroviikkoasumisesta
Vuoroviikkolapsemme arjen järjestelyt
Jos on kaksi kotia, onko kahdet säännötkin?
Miksi vuoroasuminen herättää niin paljon tunteita?
Terveisin, Helka
Kommentit
Otsikon perusteella kuvittelin, että teksti on pelkkää vuoroviikkoasumisen ylistystä, mutta se sisälsikin hyviä pointteja eri asumismuotojen suhteen. Haluaisin tarkentaa kuitenkin vielä tuota kiintymyssuhdeajatusta, kun uskoisin sen olevan aika keskeinen selittäjä sille, miksi alle 4-vuotiaiden lasten kohdalla vuoroviikkoasumista ei suositella. Turvallisen kiintymyssuhteen kannalta keskeisiä ovat ensimmäiset 3 vuotta, vaikka usein ajatellaan että se muodostuu ensimmäisen elinvuoden aikana ollen sen jälkeen rakentunut ja pysyvä. Jo lapsen aivojen kehitys määrittää sen, miten pitkään lapsi pystyy ylläpitämään mielikuvaa primaarista huoltajasta tämän poissaollessa, ja yleensä tämä tapahtuu vasta 2-3 -vuotiaana. Tämän vuoksi on myös suositus, että lapsi olisi erossa primaarista huoltajastaan ikävuosiaan vastaavan määrän öitä. Summa summarum, kehitysteoria ei tue ajatusta, että vuoroviikkoasuminen olisi hyvä ratkaisu lapsen ollessa vielä taaperoikäinen.
Keskustelussa siitä, kenen oikeuksia vuoroviikkoasuminen tukee, jäädään yleensä vääntämään kättä siitä, että onko oikeus vanhemmalla lapseen vai toisinpäin. Itse olen sitä mieltä, että ennen kaikkea lapsella on oikeus turvalliseen ja vakaaseen arkeen ja elämään, jossa aikuiset tekevät myönnytyksiä ja joustavat eikä toisinpäin; joskus tämä voi tarkoittaa sitä, että toinen vanhempi näkee lasta esimerkiksi vain joka toinen viikonloppu tai jopa harvemmin. Puhumattakaan siitä, miten tärkeää vuoroviikkoasumisessa on, että molemmissa kodeissa on yhtäläiset säännöt ja rutiinit. On valitettavan yleistä, että lapset alkavat jossain kohtaa oireilla juuri näiden rutiinien eroavaisuuksien vuoksi, eivätkä vanhemmat ole valmiita yhtään joustamaan. Vuoroviikkoasumisen saaminen sujuvaksi ja erityisesti lapsia huomioonottavaksi on todella haastavaa silloinkin, kun vanhempien välit ovat ok.
Kommentit
Otsikon perusteella kuvittelin, että teksti on pelkkää vuoroviikkoasumisen ylistystä, mutta se sisälsikin hyviä pointteja eri asumismuotojen suhteen. Haluaisin tarkentaa kuitenkin vielä tuota kiintymyssuhdeajatusta, kun uskoisin sen olevan aika keskeinen selittäjä sille, miksi alle 4-vuotiaiden lasten kohdalla vuoroviikkoasumista ei suositella. Turvallisen kiintymyssuhteen kannalta keskeisiä ovat ensimmäiset 3 vuotta, vaikka usein ajatellaan että se muodostuu ensimmäisen elinvuoden aikana ollen sen jälkeen rakentunut ja pysyvä. Jo lapsen aivojen kehitys määrittää sen, miten pitkään lapsi pystyy ylläpitämään mielikuvaa primaarista huoltajasta tämän poissaollessa, ja yleensä tämä tapahtuu vasta 2-3 -vuotiaana. Tämän vuoksi on myös suositus, että lapsi olisi erossa primaarista huoltajastaan ikävuosiaan vastaavan määrän öitä. Summa summarum, kehitysteoria ei tue ajatusta, että vuoroviikkoasuminen olisi hyvä ratkaisu lapsen ollessa vielä taaperoikäinen.
Keskustelussa siitä, kenen oikeuksia vuoroviikkoasuminen tukee, jäädään yleensä vääntämään kättä siitä, että onko oikeus vanhemmalla lapseen vai toisinpäin. Itse olen sitä mieltä, että ennen kaikkea lapsella on oikeus turvalliseen ja vakaaseen arkeen ja elämään, jossa aikuiset tekevät myönnytyksiä ja joustavat eikä toisinpäin; joskus tämä voi tarkoittaa sitä, että toinen vanhempi näkee lasta esimerkiksi vain joka toinen viikonloppu tai jopa harvemmin. Puhumattakaan siitä, miten tärkeää vuoroviikkoasumisessa on, että molemmissa kodeissa on yhtäläiset säännöt ja rutiinit. On valitettavan yleistä, että lapset alkavat jossain kohtaa oireilla juuri näiden rutiinien eroavaisuuksien vuoksi, eivätkä vanhemmat ole valmiita yhtään joustamaan. Vuoroviikkoasumisen saaminen sujuvaksi ja erityisesti lapsia huomioonottavaksi on todella haastavaa silloinkin, kun vanhempien välit ovat ok.