Etä-Äiti

Yksinäinen ihmisten ympäröimänäkin

Teksti: Helka Belt

Ilta-Sanomilla on teemaviikkona yksinäisyys. Koko viikon ajan kirjoitetaan yksinäisyydestä, yksin jäämisestä, lasten kokemasta yksinäisyydestä ja yksinäisyyden kokemuksista. Yksinäisyys tuntuu todellisena kipuna ja lamauttaa joskus kokonaan toimintakyvyn ja se koskettaa monia.

Olen yksinäinen ihmisten keskelläkin.

Vähemmän puhutaan yksinäisyydestä, joka tuntuu ihmisten keskelläkin. Silloin kyse on tunnepuolen yksinäisyydestä, ei konkreettisesta yksin olemisesta. Olen aina kokenut olevani erilainen kuin muut. Tämä on johtanut siihen, että tunnen olevani sopimaton joukkoon ja vähän omituinen. Hyvin pian aikuistumisen jälkeen huomasin, että tunnen olevani ulkopuolinen vähän kaikesta ja kaikista.

Saatan istua keskellä puheensorinaa ja kaveriporukkaa, kuunnella heitä, hymyillä ja naureskellakin muiden jutuille. Sisälläni kuitenkin kuuluu hiljainen huuto: kukaan ei ymmärrä minua! En kuulu tähän joukkoon! Haluaisin kuulua mutta en kuulu. Katselen keskenään keskustelevia ystävyksiä, naureskelevaa miesporukkaa ja kikattelevia tyttöporukoita. Kyynel vierähtää silmäkulmastani. Mihin porukkaan minä kuulun?

Olen yksinäinen vaikka minua ympäröi ystävällisten ihmisten joukko. Yksinäisyyteni on vahva tunne, ei konkreettinen olotila. Ja siitä on vaikea päästää irti. Siihen tottuu ja sen hyväksyy; ehkä minun on tarkoitus olla yksinäinen.

Etä-äitiys luo yksinäisyyttä.

Äitiys on ollut minulle aina yksinäinen juttu. Ensiksi minusta tuli parikymppinen yh-äiti. Siinä missä kaverini jatkoivat opiskelujaan, minä jäin kotiin vauvan kanssa. Siinä missä muut äidit hiekkalaatikolla keskustelivat, milloin miehet tulevat kotiin töistä, hoitavatko miehet tarpeeksi vauvoja tai mitä perhe aikoo tehdä viikonloppuna, minä mietin, miten vauvani kanssa jälleen menisin yksin kotiin. Olin yksin ja yksinäinen.

Olin juuri päässyt eroon siitä tunteesta, että olen liian kummallinen lukioporukkaan, kun yksinhuoltajuus löi vasten kasvoja uuden yksinäisyyden kauden. Tästä päästyäni jäin etä-äidiksi. Tuohon aikaan ei puhuttukaan mistään etä-äitiydestä, ei juurikaan edes etävanhemmuudesta tai sen mukanaan tuomista tunteista ja yksinäisyydestä. En kertonut kovinkaan usein, että poikani oli muuttanut isänsä luokse. Äitiyteni oli jälleen yksinäistä.

Peitän yksinäisyyden hymyyn.

Kun yksinäisyyteni itkettää eniten, minä hymyilen. Harva arvaa, kuinka yksinäinen olen. Olen aina niin iloinen ja reipas, se koko porukan naurattaja ja kikattelija. Voin istua illanistujaisissa kuuntelemassa muiden suunnitelmia jatkoiltaa varten, suunnitelmia miten he menevät aamulla brunssille perheensä kanssa, miten töissä on huomenna jotkut kehittämispäivät. Istun ja siemailen viinilasistani vaaleaa juomaa ja katson muita: tiedättekö, miten yksinäiseltä minusta juuri nyt tuntuu?

Yksinäisyys ei ole pelkästään yksin elävien juttu. Monet parisuhteessa elävät, vauvavuotta elävät äidit, perheenisät, yksinhuoltajat, ystäviä omaavat, nuoret ja lapset ovat yksinäisiä. On hyvä, että yksinäisyydestä puhutaan, jotta tabuus ja häpeän leima sen ympäriltä vähenisivät ja ymmärrettäisiin yksinäisyyttä kokevia paremmin.

Tunnetko, että olet yksinäinen? Ilta-sanomat listasi väyliä, mistä voit pyytää apua yksinäisyyteen.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Lue myös

X