Ei sittenkään niin iloinen ja positiivinen postaus :(
Eilisessä postauksessa lupasin tänään kertoa teille iloisista asioista ja uusista tuulista… noh, tämä postaus ei nyt olekaan sitä mitä lupasin ja jos luette loppuun, niin ymmärrätte.
Moni varmaan tietääkin, että teen postaukset etukäteen ja ajastan ne tulemaan ulos aamulla kello 7.00. Tänään, eli tätä lukiessanne eilen minun toinen kissani nukkui pois. 🙁 Olen ollut tietoinen noin kuukauden, että Assilla on viimeiset ajat täällä maan päällä, mutta kun sen lähdön aika tuli, niin silti se teki minusta hyvin, hyvin surullisen ja voimattoman. Assi oli jo vanha kissa ja kuukausi sitten kunto alkoi romahtaa ja ulkonäkö muuttua raihnaisemmaksi viikko viikolta. Edeltävänä iltana näimme miehen kanssa, että nyt puhutaan enää päivistä, sillä Assi ei enää syönnyt ja liikkuminen oli vaikeaa ja siksi pissitkin oli tullut paikkaan jossa hän oli nukkunut. Aamulla heräsin kolahdukseen ja koska tyttäremme oli mummollaan yökylässä, niin tiesin, että hän ei kolistellut. Hetken päästä alkoikin Assin mouruaminen ja vaikerointi. Assi ei päässyt enää ylös lattialta. 🙁 Silittelimme häntä ja yritimme rauhoitella. Minä aloin etsiä päivystävää eläinlääkäriä (koska oli sunnuntai aamu) ja meille oli selvää, että nyt Assi tulee saamaan viimeisen piikin. Ihana appiukkoni lähti kuskaamaan meitä päivystävälle lääkärille, joka oli Kausalassa (Kausala on n. 20-30 km etäisyydellä meiltä). Mieheni istui etupenkillä pidellen Assia peitolla, minä istuin takapenkillä. En kuullut sillä hetkellä appiukkoni ja mieheni keskusteluja. Assi oli kuulemma nostanut päätään ja katsonut kumpaakin sen viimeisen kerran ja painanut pään takaisin alas ja huokaisut viimeisen kerran. Kun pääsimme perille, niin avasin miehelleni auton oven ja näin Assin silmistä, että Assi oli jo lähtenyt. 🙁 Kävimme tietysti eläinlääkärillä ja hän totesi saman. Lääkäri kääri Assin peittoon ja laittoi pahvilaatikkoon. Tulimme takaisin kotiin ja aloimme katsoa Assille paikkaa kotipihastamme. Olimme tästä jo keskustelleet edellisenä iltana mieheni kanssa. Mieheni kaivoi tammen oksien ja suurien kivien suojaan Assin lepopaikan. Minä keräsin yhden kissankellon ja valkoisen orvokin Assille mukaan. Voitte varmaankin kuvitella miten minä olen itkenyt ja miten surullinen mieheni on. Mutta, vaikka tämä surettaakin ja ikävä tulee perheen jäsentä, niin silti olen siitä onnellinen, että Assi sai elää vanhaksi ja sai kuolla itsekseen isinsä sylissä, mikä olikin hänen lempi paikkansa aina. 🙂
Assi tuli meille helmikuussa 2000. Tarkkaa ikää emme tieneet, sillä Assi on otettu Kouvolan eläinsuojeluyhdistykseltä. Kun mieheni näki Assin ja Assi hänet, niin se oli toveruutta ensi silmäyksellä. Siihen aikaan minä asuin vielä virallisesti kotona vanhempieni luona, mutta kaikki lomat ja viikonloput olin mieheni luona. Olin siis tuolloin vielä 17-vuotias. Assi oli meidän lapsemme ja lellimme kissaamme paljon. Kun minä olin viikolla yöt kotonani vanhempieni luona, niin mieheni nukkui sohvalla ja Assi tuli aina hänen kainaloon nukkumaan. Viikonloppuisin Assi nukkui sitten meidän kanssa sängyssä, kun äitikin oli yön kotona. Assi oli nuorempana siitä hauska, että hänen kanssa pystyi leikkimään piilosta (ihan totta!!!) ja hän nouti leluhiirtä ihan niin kuin koiratkin noutaa keppiä tmv. 🙂 Assi oli reipas ja hellyyttävä kissa alusta loppuun. Assi ei pelännyt vieraita, vaan otti kaikki vastaan ja monesti saattoi hypätä syliin siliteltäväksi. Assi yritti hoivailla ja lohdutella jopa tytärtämme kun tyttäremme vauvana joskus karjui lattialla, kun ei osannut vielä ryömiä, vaikka olisi halunnut. Assi pesi ja hoivasi aina meidän toista kissaamme Vilmaa ja Vilman ollessa vielä pentu, Assi puolusti pientä kisun rääpälettä. 😀 Jos koira kiusasi, niin Assi tuli ja antoi koiralle köniin. ;D En toista yhtä lempeää ja lojaalia kissaa tiedä ja sanoimme aina, että toista Assia ei ole olemassa.
Tässä vielä kuva viime talvelta. Vanha rouva lepäilee poski tyynyä vasten.
Vaikka sen tietääkin lemmikkiä ottaessa, että eron hetki tulee olemaan edessä jossakin vaiheessa, niin kyllä se silti surettaa ja itkettää. Assi ehti meillä olla yli 11 vuotta, eli siis koko minun aikuisiän olen elänyt Assin kanssa.
Eli ymmärrätte varmaankin, että miksi tällee samana päivänä rakkaan lemmikin kuolemasta ei irtoa hehkutusta iloisista asioista… mutta huomenna, eli siis teille tänään, minulla on jo varmaan parempi olo ja mieli ja voin kirjoitella teille niitä kuulumisiani urarintamalta. 😉
Kuinka monella teillä on lemmikki/lemmikkejä? Mitä lemmikkejä teillä on?
Kommentit
miu: Kiitos osanotoista ja osanotot sinullekin. 🙁
Niihän se menee, että ajan kanssa helpottaa. Ikävä vaan kasvaa päivä päivältä, mutta samaa aikaa päivä päivältä surunsa kanssa oppii elämään.
Kommentit
Haleja sinne surun keskelle. 🙁
Meidän kissallamme (7v.) oli tuossa jokin aika sitten ongelmia virtsakivien kanssa ja kissa kyllä näytti jo välillä siltä, ettei se enää siitä parane. Silloin sitä jotenkin kohtasi sen menettämisen surun, mutta onneksi saatiin kissa vielä taisteltua elämän puolelle, aivan kuin nuorin koirammekin aikoinaan (sairasti ihan pentuna parvon, joka on usein tappava nuorille ja vanhoille koirille). Teidän Assi sai onneksi elää vanhaksi asti ja selvästikin oli mainio persoona. 🙂
Lemmikit ovat kyllä ihania, vaan toisinaan minua ahdistaa ajatus siitä kun niistä aika jättää. Ei sitä lemmikinkään luonnetta voi toinen lemmikki korvata, ovat ne sen verran yksilöitä. Pahimman surun ohimentyä jää kuitenkin niitä hyviä muistoja.
Toivottavasti Assilla on nyt asiat hyvin kissataivaassa. Voimia ja jaksamista teille <3
Osanottoni myös täällä *hali* Assi oli kyllä kaunis kissa.
Me odotellaan koska meidän vanhempien kissa jättää tämän maailman (on jo 17-vuotias, täyttää 18 tammikuussa). Oma kissa on onneksi vasta 8 vuotta niin itse ei tarvitse tätä – toivottavasti – kokea vielä vähän aikaan.
Jaksamisia teille!
Mä itkin jonkun pari viikkoa ensimmäisen kissani kuolemaa tuossa kolme vuotta sitten, suruaika saa ja kuuluukin olla. Ainoa, mikä lohdutti, oli se, että tiesin nyt uuden löytökissan saavan mahdollisuuden uuteen elämään. Sukulaisilla taas oli persialaiskissa, jonka lähtö satutti niin paljon, että eivät pysty kokemaan toista samanlaista surua eivätkä ota enää kissaa.
Jaksamisia!
Lemmikit rakastavat vilpittömästi, siksi niiden poismeno on aina kova pala. Voimia.
Mansikka: Kiitos Mansikka. 🙂 Meidän Vilma kävi lähellä kuolemaa tuossa jokunen vuosi sitten. Jos Vilma ei olisi selvinnyt, niin olisin ollut totaalisen hajalla. Assin kuolema nyt sitten on kuitenkin helpompi, kun siihen ehti valmistautua ja Assi oli vanha. Vanhuuteen kuoleminen on helppo ymmärtää ja siksi siitä paraneminen on nopeampaa, kun käsiteltävänä ei ole muuta kun suru ja menetys. Vaikka se luopuminen on vaikeaa, niin silti sitä on valmis ottamaan lemmikin ja viettämään kuitenkin aika lyhyen ajan kaverinsa kanssa. 🙂
HeidiB: Kiitos Heidi. 🙂 Minä näin heti sieluni silmin kuinka Assi juoksee ketteränä taas nurmella perhosten ja lintujen perässä. 🙂
Duvessa: Kiitos Duvessa. 🙂 Assi oli nätti typy. 🙂 Minun kissa Verneri (joka asuu äidilläni) on jo 18, mutta vielä se pappa porskuttaa. Sitähän ei vaan tiedä, että koska kunto romahtaa. Se kun voi tapahtua hetkessä, niin kun Assille kävi. 🙁
Meidän Vilmahan on jo 10, joten ei hänkään enää ihan nuori ole, vaikka ihan kakaraksi hänet miellän edelleen.
Sonia: Kiitokset sinullekin. 🙂 Minä olen miettinyt, että haluan tässä jossakin vaiheessa antaa kodin uudelle kisulle. Ensin suretaan Assia ja sitten Vilma saa uuden sisaruksen. 🙂
Meidän naapuri naisen kissa oli joskus jäänyt auton alle ja hän oli nähnyt tapahtuman. Se sattui häneen niin paljon, että ei pystynyt ottamaan uutta kissaa itselleen. 🙁
Milla/ATST: Nii… lapset ja lemmikit ovat vilpittömiä ja rakastavat vilpittömästi. 🙂 Kiitos Milla. 🙂
Voimia sinulle ja perheellesi!
Meillä on kaksi kissaa, Viivi ja Vilma =) Ne on 7 ja 3 vuotiaat, joten yhteistä aikaa toivottavasti on vielä paljon =)
Minun kotona kuoli vanha kissaherra tässä muutama vuosi sitten.. olihan se surullista mutta onneksi sen kanssa sai viettää paljon hauskoja hetkiä =)
Mari
Jaksamista sinne. Kuten kuvastani voi päätellä, niin olen koirallinen ihminen. Noita corgeja on kertynyt yksi kumpaakin rotua. Olen kasvanut kissojen ja koirien keskellä. Lemmikin menettäminen on aina vaikeaa. Parisen vuotta jouduin viemään koirani viimeiselle matkalle. Koville otti, mutta ajattelin sen asian niin, että se on viimeinen ystävänpalvelus, jonka voin sille tehdä.
Kiitos bloggauksestasi, vaikka se saikin minut itkemään.
Meillä ei ikävä kyllä ole täällä omaa lemmikkiä, mutta vanhempien luota löytyy koirakaverit. Heidän vanhempi koiransa lähti taivasmatkalle pari viikkoa sitten, ja siitä tuli kyllä suuri suru – varsinkin kun en pystynyt olemaan paikalla viimeisinä aikoina. Iinalla oli sydänvika, joten lähtö ei tullut yllätyksenä (jo keväällä tiedettiin, että tuskin tulee talveen asti kestämään) ja siksi oli ehkä helpompi päästä siitä yli. Mutta Iina oli meidän perheen ensimmäinen koira ja minä sen koulutin ja kasvatin silloin, kun se oli ihan pentu.. kyllä tämän sun tekstin lukeminen sai taas silmät kostumaan.
Haleja ja jaksamista <3
Osantotot sulle Minna, toivottavasti jo tuntuu paremmalta. Mä niin tiedän tän tunteen, monta koiraa on munkin elämästä lähtenyt tähän mennessä. Itku meinaa nytkin tulla kun ajattelen että se mun ikioma Pölypallo Numero Yksi nukahtaa myös joskus ikuiseen uneen. En kestä yhtään lukea koiralehdistä koirien kuolinilmoituksia, tulee niin surullinen fiilis vaikka pitäisi osata nauttia näistä hetkistä kun vielä aikaa on.
Tuli mieleen yhden lapsen lausahdus. ”Elämässähän pitää tulla niin hyväksi kuin mahdollista, eikö niin? Koirat elää siksi niin lyhyen aikaa, koska ne on niin hyviä alusta asti. Me ihmiset opitaan hitaammin niin siksi me eletään pidemmän aikaa.”
Jaksamisia sinne, ajan kanssa mieleen jää ne hyvät hetket vaikka nyt surettaisikin <3
Anonyymi/Mari: Kiitos! 🙂 Ai teilläkin on Vilma?! 🙂 Meidän Vilma on jo 10, mutta silti aivan kakara vieläkin. 😀 Teidän Vilmalla ja Viivillä on todennäköisesti vielä usea vuosi aikaa olla teidän kanssa. 🙂
Nina: Kiitokset Nina. 🙂 Corgit ovat hirmuisen söpöjä! Jos joskus otamme koiran niin yritän saada tahtoni läpi siitä, että koira olisi corgi. 😉
Kipeälle ja kärsivälle ystävälle se on viimeinen palvelus ja joskus mietin, että miksi me ihmiset emme saa sitä viimeistä piikkiä vastaavassa tilanteessa? Moni haluaisi päästä pois kärsimyksistään… no mutta se on hirmuisen monimutkaista ja liian monta eettistä kysymystä sisältävää, mutta siltikin tuntuu oudolta, että ihminen on eri asia kun kissa tai koira. :/
Lumi: Haleja ja jaksamisia sinulekin. <3 Onneksi on ne muistot ja niitä ei vie mikään pois. 🙂 Minulle myös toipuminen tulee olemaan nopeampi, kun olen psyykannu itseäni tähän viimeisen kuukauden todenteolla. Kun asia on valmiiksi järkeistetty tuonne pääkoppaan, niin ei tarvitse tehdä muuta kun surutyötä ja selvitä ikävästä.
Elisa: Kiitos Elisa. 🙂 Tuntuu jo paremmalta kuin eilen, mutta olen silti parit itkut tirskauttanut, mutta olen kuitenkin jo suht toimintakuntoinen. Itse olen joskus eläinääkärin odotushuoneessa lukenu niitä kuolinilmoituksia seinältä. Pala kurkussa sitten pidättelen itkua siellä. Myös se on ollut kamala paikka kun näkee siellä odotushuoneessa kuinka joku tuo ystäväänsä viimeiselle piikille. Se omistajan suru ja tuska on niin sydäntä särkevää… niin olin varmasti minäkin eilen eläinlääkärin mielestä sydäntä särkevä näky. Mieheni tottakai hammasta purren meni koko eilisen päivän.
Toi oli upea ajatus! Ehkä me ihmiset sitten olemme niin hitaita tai sitten niin nuoria sieluja, että meidän kierroksemme on siksi monesti pidempi. 🙂
Voi ei :'( Haleja ♥
Meillä kans kotonakotona on kuollut yhteensä 3 kissaa, ja 1 kissanpentu. Yksi katosi, kaksi jäi auton alle ja pentu eli vain päivän. 🙁 Se on ihan kauhea tunne kun oma lemmikki kuolee, ihan kuin perheenjäsen menisi. 🙁
Nyt mulla on omassa kämpässä yksi kissa ja pian on tulossa toinen. 🙂
Voi ei alko ihan itkettää :'( Tiesin ku luin lopun et tuun itkemää mut luimpa silti. Otan kans osaa, Assi eli varmast hyvän elämän siel teijän hoivissa 🙂
Tosi paljon voimia teille kaikille sinne! Voin myöntää, että herkkänä ihmisenä eläydyin niin tuohon tekstiin, että itken täällä yksin ja nauran omalle typeryydelle:D
Oma kissa Misca, on vasta 3 vuotias, joten meiän misulla ei vielä hätää vanhuuden kanssa ole. Misca on niin rakas minulle, että en edes osaa kuvitella, ettei Miscaa enää ole. Kyllähän sekin päivä vielä koittaa, mutta toivottavasti siihen on vielä pitkä aika!
Voimia sinne! Meillä on pikkuinen chihuahua, nyt 9kk. 🙂 t. Anna
Minun kissani on lokakuussa 13-vuotta täyttävä Persialaisrouva-Olga, joka viettää tällä hetkellä eläkepäiviään minun mummini kanssa Hämeenlinnassa lähes 600km päässä minusta. Tiedän, että Olga on Persialaiseksi vanha, joten olen hiljalleen yrittänyt sopeutua siihen ajatukseen, että Olga ei välttämättä elä enää pitkään.. 🙁
Vaikeinta ehkä on se, että en tule olemaan paikalla kun kissani kuolee.
Kyllä rakkaan lemmikin menettäminen on aina raskasta, oli siihen valmistautunut tai ei.
Anu: Kiitos Anu. <3 Voi kurjuus kissojen kohtaloa. 🙁 Suru on varmasti ollut suuri. Itse olen siitä hyvilläni, että Assi sai elää vanhaksi ja kuolla arvokkaasti isinsä sypyssä. Lohtua on etsittävä sieltä mistä sitä saa. 🙂
Nebu: Kiitos osanotoista. <3 Itsekin itken aina jos luen koskettavia tekstejä. 🙁 Sitä tulee niin samaistuttua aina toisten tunteisiin.
Mmeri: Kiitos. <3 Ei se ole typerää, itsekin itken herkästi jos luen tai kuulen koskettavia ja surullisia juttuja. Myös todella onnellisetkin tarinat saavat minut kyynelehtii. 😉
Toivotan sinulle ja Miscalle monta, monta yhteistä ja onnellista vuotta. 🙂
Anonyymi/Anna: Kiitos Anna. <3 Voih, pikkuinen chihu! 🙂
Prinsessa itse: Nii… yleensä persialaiset ei elä yhtä pitkään kun sekarotuiset kissat, mutta eihän se sääntö ole. Se on varmasti surullista, kun ei välttämättä ole paikalla kun Olga lähtee viettämään kissanpäiviään parempaan paikkaan. Minäkään en välttämättä ole paikalla kun Verneri kissa 18-wee kuolee, sillä Verneri asuu lapsuuden kodissani. Tosi lapsuuden kotini on vain 10 km päässä meiltä, mutta silti…
Voi ei, muakin alkoi ihan hirveästi itkettää! Osanottoni, haleja ja jaksamista sinne. Toivotaan, että Assilla on nyt hyvä olla kissojen taivaassa!
Pumpulipupu: Kiitos sinullekin Pupu. <3 Assilla on varmasti nyt hyvä olla, sillä hän jaksaa taas juosta ja kirmailla pitkin poikin ja hän syö herkkuja mielin määrin. 🙂 Sellaista autuasta kissan elämää. 🙂
Oi ei, todella ikävää! Voimia sinne! ♥ Minusta koskaan ei pitäisi vähätellä tärkeän lemmikkinsä kuolemaa, etenkin kun kissa on pitkäikäinen kumppani jonka kanssa on tullut jaettua monia yhteisiä hetkiä. Lemmikit osaavat myös osoittaa sen kiintymyksensä omistajaansa kohtaan.
Itselläkin meinasi itku päästä kun luin tekstiäsi. :'<
Minulla on ne kaksi pientä hamsua ja vanhemmillani kissa, joka otettiin silloin kun olin 11-vuotias. 🙂 Oman kissan hankinta eläinkodista on ollut suunnitteilla, sitten jossain vaiheessa elämääni. 🙂
Serrated B: Kiitos. <3 Ei sitä saisikaan vähätellä. Vaikka itse olenkin menettänyt isäni ja veljeni traagisesti, niin kyllä minä silti itken ja suren vanhuuteen kuollutta kissaani. Tosin aina, oli se lemmikki tai ihminen, niin vanhuuteen kuollut läheinen tai lemmikki on helpompi käsitellä kuin äkisti kuollut nuori. Koska olen joutunut käymään läpi erilaisia kuolemia, niin analysoin ja mietin näitä prosesseja nykyään.
Mulle tuli mieleen, älä vaan loukkaannu, mutta uskallatko ottaa hamsujen kanssa samaa aikaa kissaa? 😀 Kun noi kisuthan on kuitenkin söpöydestään huolimatta petoeläimiä…
Porukoitteni kissa oli aluksi kumma kyllä hämillään hamsuistani, mutta jotenkin se tiesi että niihin ei saa koskea kun olivat häkeissään. 🙂 Haisteli hieman näitä ja lähti aina nolona pois. :’) Ensin kyllä hieman pelkäsinkin että jos se nappaa ne hamsut mukaansa, mutta ei ne kissan tassut pääse sinne hamsujen dunaan ja porukoiden kissa ei uskaltanut mennä näiden lähelle edes loppujen lopuksi. Kääpiöhamsut puolestaan ovat niin pieniä ettei niiden saa antaa kulkea vapaana ihan missä tahansa, kun voivat mennä pienimpiin koloihin piiloon, vaan täytyy aina olla valvovan silmän alla jos ovat poissa dunistansa.
Kääpiöhamstereissa on myös se puoli että ne ovat lyhytikäisiä kissaan verrattuna, sen 1,5-2v, joten sen kissan voi hankkia sitten näiden hamsujen jälkeenkin. 🙂 Että tietysti jos oikein rontti kissa on niin sitten ei tietysti kannata olla sellaista samaan aikaan pienjyrsijöiden kanssa. 😀
Ja totta kai saa kysyä, itsekin kysyin aivan samaa kun kaverillani oli kaksi kissaa silloin kun hankki hamsterin. 😀 (ja nyt se hamsu on minulla, hihi)
Mä vaan siksi kyselin, kun omat kissat… siis kissa on aika peto ja en ikinä uskaltaisi jättää häkissäkään olevaa hamsua Vilman kanssa kahden. ;D Mutta ei tietenkään kaikki kissat ole välttämättä niin hirmuja saalistamaan.
🙁 otan osaa!
omakin kissani kuoli maaliskuussa ja tiedän että se on kova paikka 🙁 kyllä se ajan kans helpottaa
miu: Kiitos osanotoista ja osanotot sinullekin. 🙁
Niihän se menee, että ajan kanssa helpottaa. Ikävä vaan kasvaa päivä päivältä, mutta samaa aikaa päivä päivältä surunsa kanssa oppii elämään.