Kun aika on...

Tänään teille ei juttele iloinen ja hyväntuulinen bloggaaja. Tänään itken muutaman surun kyyneleen tänne blogiini. Minulla ei ole voimia olla syvällinen ja puhua pitkästi, mutta itken asiani tänne siten kun jaksan.

Eilen tuli aika päästää rakas lemmikkimme lepoon. Meidän Vilman voimat loppuivat ja tuli aika siirtyä vehreämmille metsästysmaille. Paikkaan, jossa jälleen jaksaa juosta, hyppiä, metsästää hiiriä ja viettää kissanpäiviä. Paikkaan, jossa aina paistaa aurinko ja perhoset lentelee. Näin minä ainakin haluan uskoa.

Vilman voimien loppuminen ei tullut yllätyksenä, mutta se ei poista tätä itkua ja surua. Minusta ei tunnu musertavalta, koska olen saanut valmistautua tähän päivään, mutta se ei silti muuta tämän hetken surua. Surua ja ikävää, jota nyt tunnen. Myötätuntoa lastemme suruun, jonka myös tunnen.

Vilma tuli meille aika likimain 16 vuotta sitten. Se oli vapun tienoilla keväällä 2001. Minulla ja miehelläni oli jo yksi aikuinen kissa, Assi, jolle halusimme kaverin. Vilma on otettu ammattikouluaikaisen kaverini kaverilta, jonka kissa teki pentuja. Meillä oli miehen kanssa sellainen diili, että hän saa hankkia meille internetin, niin minä saan sitten toisen kissan. Niin meille tuli meidän sydämet valloittanut kissa. Puhumme ajasta ennen lapsiamme. Silloin Assi ja Vilma olivat maailmamme. He olivat meidän lapsia. Lapsia, joita hemmoteltiin synttäreinä ja jouluna. Meidän kullanmurut. Lemmikit usein leimaantuvat johonkin ihmiseen enemmän. Assi oli mieheni kisu enemmän ja Vilma sitten vastaavasti minun.

Vuodet vierivät, kissat vanhenivat. Assista aika jätti elokuussa 2011. Kerroin tuosta silloin aikoinaan täällä blogissani. Vilma jäi meidän ainoaksi kissaksemme. Nopeasti juoksivat nämä lähes 7 vuotta. Nyt meidän Vilma, jota Vilma-vauvaksi hellitellen olen aina kutsunut, siirtyi ajasta ikuisuuteen. Viimeiset pari vuotta Vilma onkin ollut lempinimeltään Mummu. Viimeinen vuosi on mennyt tietoisena siitä, että Vilma ei enää kauaa ole kanssamme. Syksyllä pohdin eräässä postauksessa, että onkohan Vilma vielä joulun kanssamme? Hyvin Mummu porskutti vielä jouluna, vaikka laiha olikin. Viime viikon perjantaina huomasimme kunnon romahtaneen. Päätimme, että heti maanantaina soitamme eläinlääkärille ajan viimeistä piikkiä varten. Sitten kuitenkin sunnuntaina meidän vanhus piristyi sen verran, että päätimme vielä muutaman päivän nauttia olosta hänen kanssaan. Viimeiset päivät olivat Vilmalle spesiaaleja, spesiaalikohtelulla.

Eilen tulin koulusta kotiin. Vaikka aamulla kotiin jäi pirtsakka kisu, iltapäivällä ei enää jalat kantaneet. Siitä se kunto romahti hetkessä. Pakkasin itkevät lapset autoon, kissa laatikkoon ja ajo eläinlääkäriin lopullista helpotusta hakemaan. Siinä hetkessä ei enää toivo muuta kuin nopeasti pääsyä lääkäriin, jotta rakas perheenjäsen pääsee tuskistaan. Vilma ei valittanut, mutta elintoiminnot lähtivät selkeään alasajoon, enkä tiennyt ehdimmekö edes eläinlääkärille asti. Ehdimme kuitenkin ja siellä lääkäri antoi helpotusta rakkaallemme.

Lainaan 4-vuotiaan poikani kauniita hyvästejä Vilmalle: ”Oli kiva tuntea sinut Vilma.” Vilman mukaan hautaan lähti piirustus, jossa on piirretty mm. reitti jota pitkin kissa kulkee haudasta aurinkoon. Sinne missä Assikin jo on.

Lapsille tämä oli rankkaa. Varsinkin 8-vuotiaalle tytölle. Myös 4-vuotias poika tarvitsi asiasta keskustelua useaan kertaan. Äidin sydäntä särki nähdä se suru. Huomaatteko piirustuksessa märän läiskän? Siinä meni kyynel Vilman mukana hautaan. Lapset piirsivät omat taideteokset Vilman mukaan, ennen kun pidimme pihallamme muistotilaisuutta.

Sanoin lapsille, että uskokaa äitiä. Aika auttaa suruun. Nyt itkettää vähän väliä ja olo on raskas. Vielä tulee se päivä, kun ei enää itketäkään, vaan voi puhua ja muistella ilman sitä raskasta tunnetta ja itkua. Ikävä ei koskaan katoa, suru ei koskaan unohdu, mutta niiden kanssa oppii elämään.

Minulla ei ole ollut paras viikko. Maanantaina sain tietää miten työnsaannin kanssa kävi. Ei osunut valinta kohdalleni. Se on ihan ok. Harmitti, mutta ei horjuttanut itsetuntoa, koska valitut olivat sellaisia, jotka itsekin olisin rekrytoijana valinnut. Minulla oli antaa toisenlaista osaamista, mutta ei juuri sitä mitä valituilla oli. Mutta kun tähän viikkoon tuli tämä suru lisäksi ja pohjalla on kisaväsymystä, niin nyt on takki tyhjä. Urhoollisesti lähden tänään englannin kurssin presentaation jälkeen Helsinkiin erään artikkelin kauneusasiantuntijaksi. Mutta sen jälkeen minä vetäydyn koko loppuviikoksi. Pahoittelen, pidän loppuviikon blogilomaa ja palaan maanantaina. Ensi viikolla tulen takaisin uusin aihein, uudella mielellä. Nyt olen vähän turta kaikkeen. Kerron teille jotain kivaakin elämästäni, mutta nyt ei ole sellainen tunne, että haluaisin puhua siitä. Nyt haluan surra, itkeä lasten ja miehen kanssa, joka sekin itkut tirautti töistä tultuaan, hyvästejä Vilmalle jättäessään. Miehetkin itkevät.

Minä toivotan teille hyvää loppuviikkoa ja rauhaisaa pääsiäistä! Nähdään taas maanantaina.

Loppuun vielä kuva Vilmasta. Tällaisena hän haluaisi hänet muistettavan. Terve, elinvoimainen, kaunis ja hauska kissa. Vilma, joka joskus järjesti itsensä pulaan. Häntä suurella ikävällä ja lämmöllä muistaen. Niitä vanhoja, hassuja kommelluksia nauraen… kiitos näistä kaikista vuosista pikkuinen Tipsu! *yksi lukuisista lempinimistä*