Kun aika on...
Tänään teille ei juttele iloinen ja hyväntuulinen bloggaaja. Tänään itken muutaman surun kyyneleen tänne blogiini. Minulla ei ole voimia olla syvällinen ja puhua pitkästi, mutta itken asiani tänne siten kun jaksan.
Eilen tuli aika päästää rakas lemmikkimme lepoon. Meidän Vilman voimat loppuivat ja tuli aika siirtyä vehreämmille metsästysmaille. Paikkaan, jossa jälleen jaksaa juosta, hyppiä, metsästää hiiriä ja viettää kissanpäiviä. Paikkaan, jossa aina paistaa aurinko ja perhoset lentelee. Näin minä ainakin haluan uskoa.
Vilman voimien loppuminen ei tullut yllätyksenä, mutta se ei poista tätä itkua ja surua. Minusta ei tunnu musertavalta, koska olen saanut valmistautua tähän päivään, mutta se ei silti muuta tämän hetken surua. Surua ja ikävää, jota nyt tunnen. Myötätuntoa lastemme suruun, jonka myös tunnen.
Vilma tuli meille aika likimain 16 vuotta sitten. Se oli vapun tienoilla keväällä 2001. Minulla ja miehelläni oli jo yksi aikuinen kissa, Assi, jolle halusimme kaverin. Vilma on otettu ammattikouluaikaisen kaverini kaverilta, jonka kissa teki pentuja. Meillä oli miehen kanssa sellainen diili, että hän saa hankkia meille internetin, niin minä saan sitten toisen kissan. Niin meille tuli meidän sydämet valloittanut kissa. Puhumme ajasta ennen lapsiamme. Silloin Assi ja Vilma olivat maailmamme. He olivat meidän lapsia. Lapsia, joita hemmoteltiin synttäreinä ja jouluna. Meidän kullanmurut. Lemmikit usein leimaantuvat johonkin ihmiseen enemmän. Assi oli mieheni kisu enemmän ja Vilma sitten vastaavasti minun.
Vuodet vierivät, kissat vanhenivat. Assista aika jätti elokuussa 2011. Kerroin tuosta silloin aikoinaan täällä blogissani. Vilma jäi meidän ainoaksi kissaksemme. Nopeasti juoksivat nämä lähes 7 vuotta. Nyt meidän Vilma, jota Vilma-vauvaksi hellitellen olen aina kutsunut, siirtyi ajasta ikuisuuteen. Viimeiset pari vuotta Vilma onkin ollut lempinimeltään Mummu. Viimeinen vuosi on mennyt tietoisena siitä, että Vilma ei enää kauaa ole kanssamme. Syksyllä pohdin eräässä postauksessa, että onkohan Vilma vielä joulun kanssamme? Hyvin Mummu porskutti vielä jouluna, vaikka laiha olikin. Viime viikon perjantaina huomasimme kunnon romahtaneen. Päätimme, että heti maanantaina soitamme eläinlääkärille ajan viimeistä piikkiä varten. Sitten kuitenkin sunnuntaina meidän vanhus piristyi sen verran, että päätimme vielä muutaman päivän nauttia olosta hänen kanssaan. Viimeiset päivät olivat Vilmalle spesiaaleja, spesiaalikohtelulla.
Eilen tulin koulusta kotiin. Vaikka aamulla kotiin jäi pirtsakka kisu, iltapäivällä ei enää jalat kantaneet. Siitä se kunto romahti hetkessä. Pakkasin itkevät lapset autoon, kissa laatikkoon ja ajo eläinlääkäriin lopullista helpotusta hakemaan. Siinä hetkessä ei enää toivo muuta kuin nopeasti pääsyä lääkäriin, jotta rakas perheenjäsen pääsee tuskistaan. Vilma ei valittanut, mutta elintoiminnot lähtivät selkeään alasajoon, enkä tiennyt ehdimmekö edes eläinlääkärille asti. Ehdimme kuitenkin ja siellä lääkäri antoi helpotusta rakkaallemme.
Lainaan 4-vuotiaan poikani kauniita hyvästejä Vilmalle: ”Oli kiva tuntea sinut Vilma.” Vilman mukaan hautaan lähti piirustus, jossa on piirretty mm. reitti jota pitkin kissa kulkee haudasta aurinkoon. Sinne missä Assikin jo on.
Lapsille tämä oli rankkaa. Varsinkin 8-vuotiaalle tytölle. Myös 4-vuotias poika tarvitsi asiasta keskustelua useaan kertaan. Äidin sydäntä särki nähdä se suru. Huomaatteko piirustuksessa märän läiskän? Siinä meni kyynel Vilman mukana hautaan. Lapset piirsivät omat taideteokset Vilman mukaan, ennen kun pidimme pihallamme muistotilaisuutta.
Sanoin lapsille, että uskokaa äitiä. Aika auttaa suruun. Nyt itkettää vähän väliä ja olo on raskas. Vielä tulee se päivä, kun ei enää itketäkään, vaan voi puhua ja muistella ilman sitä raskasta tunnetta ja itkua. Ikävä ei koskaan katoa, suru ei koskaan unohdu, mutta niiden kanssa oppii elämään.
Minulla ei ole ollut paras viikko. Maanantaina sain tietää miten työnsaannin kanssa kävi. Ei osunut valinta kohdalleni. Se on ihan ok. Harmitti, mutta ei horjuttanut itsetuntoa, koska valitut olivat sellaisia, jotka itsekin olisin rekrytoijana valinnut. Minulla oli antaa toisenlaista osaamista, mutta ei juuri sitä mitä valituilla oli. Mutta kun tähän viikkoon tuli tämä suru lisäksi ja pohjalla on kisaväsymystä, niin nyt on takki tyhjä. Urhoollisesti lähden tänään englannin kurssin presentaation jälkeen Helsinkiin erään artikkelin kauneusasiantuntijaksi. Mutta sen jälkeen minä vetäydyn koko loppuviikoksi. Pahoittelen, pidän loppuviikon blogilomaa ja palaan maanantaina. Ensi viikolla tulen takaisin uusin aihein, uudella mielellä. Nyt olen vähän turta kaikkeen. Kerron teille jotain kivaakin elämästäni, mutta nyt ei ole sellainen tunne, että haluaisin puhua siitä. Nyt haluan surra, itkeä lasten ja miehen kanssa, joka sekin itkut tirautti töistä tultuaan, hyvästejä Vilmalle jättäessään. Miehetkin itkevät.
Minä toivotan teille hyvää loppuviikkoa ja rauhaisaa pääsiäistä! Nähdään taas maanantaina.
Loppuun vielä kuva Vilmasta. Tällaisena hän haluaisi hänet muistettavan. Terve, elinvoimainen, kaunis ja hauska kissa. Vilma, joka joskus järjesti itsensä pulaan. Häntä suurella ikävällä ja lämmöllä muistaen. Niitä vanhoja, hassuja kommelluksia nauraen… kiitos näistä kaikista vuosista pikkuinen Tipsu! *yksi lukuisista lempinimistä*
Kommentit
<3
Kommentit
Osanottoni ja jaksamista! Lemmikistä luopuminen on aivan kamalaa, ne hitsautuvat niin perheeseen. Taisi kyynel tulla silmään minullakin kun tekstiä luin. Lasten piirrustukset olivat niin koskettavia
Kiitos <3
Esikoinen vetäytyi piirtämään (hän on aina käsitellyt tunteitaan taiteen kautta). Kuulin huoneesta itkua. Kun menin katsomaan ja lohduttamaan, istui lattialla itkevä tyttö hienon piirustuksen kanssa. Kyllä siinä äiti ihan kunnon parkuun pärähti.
Paljon haleja teidän koko perheelle <3 Itse en ole vielä joutunut yhdestäkään ikiomasta koirasta luopumaan, lapsena toki perheen koiria ehti muutamakin kuolla vanhuuteen, mutta se ei silloin lapsena tuntunut niin hirveän surulliselta. Nyt taas kun tuo ihan oma koira, jonka sain 13-vuotiaana jokin aika isän kuoleman jälkeen on jo kahdeksan vuotias niin kyllä tulee jo mietittyä, että kuinka pärjäänkään ja osaanko ottaa enää uutta koiraa, sitten kun hänestä aika jättää.
Kiitos <3
Sinullakin on ollut surua ja menetystä elämässäsi.
Minäkin olen miettinyt, että voimmeko ottaa uutta kissaa? Vuosi sitten pohdimme miehen kanssa, että olisimme lemmikkitön perhe sitten kun aika jättää Vilmasta. Nyt olemme kuitenkin kokeneet kotimme vähän tyhjäksi. Aika näyttää, että otammeko uutta vai emme?
Itkuhan tässä tuli. Osanottoni <3
Kiitos Sissi <3
<3
Kiitos Jonna <3
Tuli itselläkin itku tätä lukiessa. Voimia surun keskelle. ? Keräät voimia pääsiäisen ajan ja ensi viikolla uuteen nousuun.
Kiitos Johanna <3
Nyt on voimia kerätty ja niin paljon pysähdytty, että tuntuu ajatukset vähän selkeämmiltä.
:'( <3
Kiitos <3
<3 <3
<3
Kiitos <3
Oikein rauhallista ja lempeää pääsiäistä koko teidän perheelle. Niinhän se on, että surut on vaan surtava. <3
Kiitos <3
Surut on surtava. Muuten niistä muodostuu pahempia ongelmia. Onneksi lapset ovat ahkeria puhumaan asiasta, niin surua tulee käsiteltyä.
*halaus*
Kiitos <3
Ihania kuvia muistoista, ja sellaiseksi varmaan tämäkin suru muuntuu. Ja voi miten kauniisti olet puhunut lapsille.
Kiitos <3
Osanottoni teille kaikille! Tässä pääsi itku tätä lukiessa, kissat ovat meilläkin niin tärkeitä perheenjäseniä ja menetys on suuri.
Kiitos <3
Voimia surun keskellä!
Täytyy myöntää, että täällä itkettiin vuolaasti tätä lukiessa. Voin niin samaistua tunteisiin, mitä rakkaan lemmikin menettäminen herättää. Tuoreessa muistissa vielä viime syksyinen omasta koirasta luopumisen tuska.
Muutenkin täällä painittu vähän samojen jaksamisongelmien parissa, mistä kirjoittelit viime viikolla. En ole pystynyt/jaksanut edes kommentoida, liippasi jotenkin niin läheltä ja tunteet on pinnassa. Mutta täällä ollaan hengessä mukana 🙂
Kiitos <3
Edelleen voimia suruusi ja jaksamisia haasteidesi parissa. 🙂
Kyynel silmässä täällä kirjoitusta luin. Voimia sinne, tiedän kuinka paljon lemmikistä luopuminen sattuu vaikkei yllätyksenä tulisikaan.. <3
Kiitos <3
Yllättävän raskasta se aina on, vaikka sitä osaa odottaa.
voi ei. 🙁 otan osaa suruunne. <3
Kiitos <3
Osanottoni ja voimia teille kaikille. Tiedän kuinka hirveää se on, kun rakas kissa, perheen jäsen, nukkuu pois. Pitkän ajan he elämästämme rinnalla kulkevat. Itku tuli kun tätä luin ja lasten suru on ihan erityisen koskettavaa. Jonain päivänä voitte toivottavasti hymyillä yhdessä muistellessa rakkaan kissan kommelluksia. Samalla suru ja ikävä ei katoa tosiaan koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään, niin kuin kirjoitit. Aina tulee tunteet pintaan omien lemmikkien poismenoista, kun kuulee tällaisia ikäviä uutisia.
Kiitos <3
Niinpä, monet lemmikit elävät pitkän elämän. Vilma oli meillä 16 vuotta. Melkein puolet minun elämästäni, lapsille koko heidän elämänsä. Koti tuntuu vähän tyhjältä ilman kissaa, sillä minulla on aina ollut kissoja.
Otan osaa<3
Kiitos <3
Halaus täältä ❤️
Rankkaa on luopua rakkaasta lemmikistä, meillä pari vuotta sitten jouduttiin luopumaan elämämme koirasta ja ikävä on edelleen. Ja juuri lapsen suru tekee siitä moninkertaisesti raskaampaa, kunpa sen saisi omille harteille kannettavaksi. Onneksi lapset kuitenkin pääsevät surusta nopeammin eteenpäin.
Voimia kovasti koko perheelle!!
Kiitos Mia <3
Onneksi lapset toipuvat nopeasti. Uskon syyksi erilaisen ajantajun. Aika on tehokas lääke ja kun lapsilla aika on toisenlainen kuin meillä aikuisilla, niin siksi varmaan he toipuvat nopeammin. Ensimmäiset 1-3 päivää olivat raskaita. Nyt elämä alkaa voittaa. Itsekään en ole pariin päivään itkenyt. Ikävä silti painaa ja jatkuvasti törmää tilanteisiin, jossa miettii kissan elämää kotonamme. Esimerkkinä kiinni oleva kodinhoitohuoneen ovi. Tulee hätä avata se, jotta kissa pääsee hiekkalaatikolleen. Sitten muistaa ettei meillä enää ole kissaa. Vielä emme ole pystyneet siivomaan kissanruoka- ja astikaappia. Hiekkalaatikon mies poisti seuraavana päivänä ja siivosi viimeiset pissit laatikon viereltä.
Suuret osanotot vielä täälläkin puolella <3.
Itkuhan tässä nyt pääsi tekstiä lukiessa :'(
Liippaa niin läheltä, kun meilläkin 13v Siiri-vanhuksemme kanssa mennään (ja ollaan menty jo pitkään) päivä kerrallaan… Ei se kuitenkaan auta kuin tehdä mahdollisimman mukava loppuelämä hänelle ja toivoa, että osaamme oikeaan aikaan päästää jänet menemään vehreille maille <3.
Kiitos <3
Tuo odottaminenkin on tavallaan rankkaa. Meillä sitä oli 1-2 vuotta. Viimeiset puoli vuotta ihan konkreettista odottamista, joka sekin oli uuvuttavaa. Viettäkää ihania aikoja rakkaanne kanssa. <3
Kyllä muutama kyynel vierähti täälläkin 🙁
Ei blogilomaa pahoitella tarvitse! Se on välillä ihan paikallaan ja etenkin tällaisella hetkellä!
Kiitos Heidi! <3
Otan osaa. Perheenjäsenen menetys on aina vaikeaa, voimia koko perheelle <3
Kiitos Mirka! <3
Itku tuli. Tuli samalla mieleen omat rakkaat edesmenneet lemmikit (ja ennen kaikkea karvaiset sydänystäväni ja perheenjäseneni). Lämpimät osanottoni teille kaikille. ?
Kiitos Nekku! <3 Jaksamia sinullekin menetyksiin, joita olet kokenut.
Osanottoni ja paljon voimia!
Kiitos <3
Voi ei ? Rakkaasta perheenjäsenestä luopuminen
on aivan hirveää ?
Aika todellakin on ainut mikä kultaa ne hyvät
muistot vaan mieleen. Syvä osanotto teille
kaikille ❤️ Isot halaukset kummitytölle ❤️
Kiitos! <3 Oli varmasti sinullakin rankkaa kun Sofiasi lähti. 🙁 Onneksi sinulla on nyt "vauva", joka helpottaa surussa. 🙂
Voimia suruunne ♡
Kiitos <3
Iso osanotto! Itse hyvästelin reilu vuosi sitten (ihan liian aikaisin syövän vuoksi) todella rakkaan labbikseni. Olen itse äärettömän eläinrakas ja tällaiset postaukset saa aina itkun aikaiseksi. :'(
Niin klisee kuin se onkin, aika on paras apu tässä tapauksessa. Minä itkeä tihrustan vielä silloin tällöin labbikseni perään, mutta onneksi nuori walesimme on auttanut surutyössä todella paljon. ♥
Se on muuten totta, että jäljelle jäävä lemmikki auttaa surussa. Nyt surussa auttaa lapset, koska meille ei jäänyt lemmikkiä. Kovin tuntuu koti tyhjältä. Tuntuu, että sieltä puuttuu jotain.
Jaksamisia sinullekin menetyksestä. <3
Osanotto <3
Kiitos <3
Otan osaa suruunne ! Tässä nyt kyyneleet valuu kuin surun tunne tuli ja samalla ajattelen meidän vanhojen kissojen poismeno. Meillä ei ole lapsia mutta ajattelen nyt että miten surun jaksaa kantaa ja käsitellä lasten kanssa. Paljon voimia Teille kaikille !
Ne ensimmäiset 1-3 päivää on aika rankkaa lasten kanssa. Sitten heillä helpottaa hiljakseen. Aika on parantaja, joten uskon lasten nopeampaan toipumiseen, koska heidän aikakäsitys on toisenlainen kuin aikuisten. Heille yksi päivä on pidempi, kuin meille aikuisille pari päivää.
Tämä oli ensimmäinen kokemus minulle kun lapsien suru ja murhe on myös oman ihon alla. Assin kuollessa ei ollut poikaa ja tyttö oli vasta kaksivuotias. Nyt kun lapset ovat 4 ja 8, niin heillä on käsitys kuolemasta ja suru on raskaampi. Onneksi viimeiset pari päivää ovat olleet jo helpompia. Minäkään en ole itkenyt.
Voimia teidän perheelle!
Kiitos <3
❤
Kiitos <3
Voimia sinne, ja hyvää matkaa ihanalle Vilmalle. 🙁 Mä en edes osaa kuvitella miltä tuo tuntuu kun kohdalle osuu, mulla ja miehellä on paljon lemmikkejä, mutta yksikään koira tai kissa ei ole vielä luotamme lähtenyt. Onneksi saitte sentään aikaa varautua ja sanoa hyvästit, ehkä se tavallaan on helpompaa kun asian tietää etukäteen.
Meillä on 15-vuotias koira joka ei ole enää ihan niin terve mitä voisi, välilevyn pullistuma vaivaa ja kävely on hidasta. Toinen koiramme ehkä täyttää 12 kesällä, ehkä ei. Neidiltä löytyi pahanlaatuinen syöpäkasvain nenästä ja hän elää minkä elää, ennuste on keksimäärin 6kk mutta voi olla mitä tahansa 2 vuodesta 3 kuukauteen. Kahdella kissoistamme on alkava munuaisvika, toinen täyttää 15 ensi kuussa, ei nuori hänkään. Toistaiseksi kaikki voivat ihan hyvin olosuhteisiin nähden, ja ollaan ihan normaaleja. Mutta useat itkut on itketty jo edes ajatuksesta kun joutuu joskus luopumaan.
Munuaisviat ovat kissoilla tyypillisiä. Siihen meidän Vilmakin taisi mennä. Eläinlääri kertoi, että 10 vuoden iässä kissoilla munuaiset alkavat hiljakseen hiipumaan. 🙁 Sille ei oikein voi mitään.
Paljon tsemiä sinulle! Niin ja terveisiä karvakamuille! <3
Lämmin osanottoni ❤️
Kiitos! <3
Lämpimät osanotot <3
<3