Kun välit katkeaa
Oletko joskus riitaantunut jonkun läheisesi kanssa? Tietysti olet, sillä meistä jokainen välillä kohtaa erimielisyyksiä, loukkauksia tai itse loukkaa toista henkilöä. Se tekee meistä inhimillisempiä.
Sanoin, että tulen poistumaan mukavuusalueiltani, jossa tulen vapaammin ja avoimemmin esiin blogipostauksissani. Kerroin siitä viime viikon postauksessani. Minussa on ”vika”, jonka olen kokenut omaavani. Minulla on tapana esittää asioita lähes aina ratkaisukeskeisesti. Jos minulla on ongelma, kerron siitä vasta sen selvittyä ja tuon aihetta esiin ratkaisukeskeisellä näkökulmalla. Se on minun luonteeni, sillä sellainen hyvin pitkälti olen – asioihin löytyy aina ratkaisu.
Mutta entä sitten, jos ratkaisukeskeinen ihminen onkin vähän pidempään jumissa jonkun asian kanssa? Kerron tänään siitä, sillä olen se tämän postauksen ratkaisukeskeinen ihminen, joka on jumissa ihmissuhdeasiassa.
Minä suutuin ja loukkaannuin eräälle läheiselle sukulaisnaiselle viime keväänä. Se, että loukkaantuu ja vähän suuttuu, ei ole kummallista, sillä sitä tapahtuu jokaiselle joskus. Jotkut asiat nyt vaan menevät tunteisiin, vaikka olisi leppoisa ja positiivinen ihminen noin muuten kokonaisuutena. Tällä kertaa vain kävi niin, että minulla tuli ämpärin reunat vastaan ja sitten läikkyi. Olen nykyään todella pitkähermoinen, sillä en oikeasti anna läikkyä ihan helposti. Nyt vain kävi niin. Äitiys on jännästi tehnyt minusta vähemmän kiivaan ja vähemmän ärhäkän. Olen äitiyden myötä oppinut hillitsemään suuttumista ja pystyn monesti olemaan ihan ”zen”, vaikka sisällä kuohuisikin.
Kun pitkään sain kuunnella rivien välistä negatiivista arvostelua, joka oikeastaan pahentui kerta toisensa jälkeen, tuli mitta täyteen ja suusta pääsivät ne sanat, ”tämä puhelu taitaa nyt riittää…” *tuut-tuut-tuut* Noh, hyvin sivistynyt reaktio loppujen lopuksi, mutta ensin järkytyin, että tein niin. Osoitin suuttumukseni hyvin selvästi ja löin luurin korvaan. Sain perään tekstiviestin, johon vastasin kertoen, että tätä hänen ikävää vihjailua ja vähättelyä on nyt jatkunut jonkun aikaa. Aina hänen kanssaan puhuessa saan oikeastaan vain pahan mielen. Hän pahoitteli, että lipsautti aikuisena ihmisenä sellaisen sammakon ja että aiheuttaa minulle pahan mielen. Hän varmasti oli vilpitön, mutta entä jos en voi antaa anteeksi? Voin helposti antaa anteeksi hänen sammakkonsa, mutta kun hänen sammakkonsa ei ollut mikään lipsautus, vaan se kertoi hänen ajatusmaailmastaan, joka ei kohtaa sen kanssa, mitä minä teen. Hän esitti syvää halveksuntaa sille, mitä minä teen, vaikka ei halveksuessaan sanonut halveksuvansa minua. Hän ei voi pyytää sitä anteeksi, enkä minä voi antaa sellaista asiaa anteeksi sillä tasolla, että meidän välit voisivat koskaan palautua entiselleen.
Dear Eki, mitä tekisin? Olen paljon pohtinut, sillä minulla itselläni ei ole hyvä mieli näinkään, mutta en tiedä, miten jatkaa? Sain nimipäivänäni häneltä onnittelukortin ja pahoittelua, kun hän möläytti sellaisia. Hän siis tosiaan pahoittelee, että sanoi ääneen sen, mitä ajattelee. Minä olen loukkaantunut ja surullinen siitä, mitä hän ajattelee. Sanoja on helppo antaa anteeksi, varsinkin kiivastumisesta tai riidasta johtuvia, mutta miten antaa anteeksi kenenkään ajatusmaailmaa, josta ei edes pyydä anteeksi? Meillä ei ollut riitaa, hän kysyi elämästäni, josta innoissani kerroin, kunnes taas alkoi se dissaava sävy ja omien mielipiteiden laukominen sekä paheksunta. Olen umpikujassa, olen solmussa tilanteen kanssa.
Olen nyt jälkeenpäin tajunnut, että silloin, kun minulla on ollut rankkaa ja vaikeuksia, olen ollut hänen silmissään hyvä ihminen. Kun aloin menestyä, kouluttauduin kunnianhimoisesti ja työllistyin uudelle alalle, olinkin pohjasakkaa – näin karrikoidusti ilmaistuna.
Mielessäni on hyvin pitkään pyörinyt ajatus, että ottaisin puhelimen käteeni ja soittaisin. Mikä minua estää? Jotenkin vain selitän itselleni, että nyt ei ole aikaa, eikä voimavaroja käydä asiaa läpi. Minun piti jo alkukesästä toimia, mutta en saanut aikaiseksi, kun olin vielä vähän vihainen. Enää en ehkä ole vihainen, mutta jotenkin umpisolmussa. Haluanko käydä asiaa läpi? Mitä, jos en pysty antamaan anteeksi? Minua jotenkin huolettaa, että entä, jos tilanne vain pahenee? Nyt en ole sanonut mitään rumasti, mutta enhän minä näinkään voi jatkaa, enhän? Kuitenkaan tämä läheiseni ei ole paha ihminen. Ei todellakaan. Se tekeekin tästä tilanteesta vaikean. Tilanne olisi minulle helpompi, jos kyseessä olisi todella läpeensä kenkku ihminen. Mutta hän ei kuitenkaan ole sellainen, vaikka pidemmän aikaa käyttäytyikin minua kohtaan epäkunnioittavasti ja ylimielisesti. Ongelma on todennäköisesti hänellä itsellään, mutta voinko minä ratkoa sitä?
Huomenna on isäni kuoleman vuosipäivä. Puolet elämästäni olen elänyt ilman isää. Ottaisinko vuosipäivänä isäni siskoon yhteyttä ja yrittäisin sopia tämän välien rikkoutumisen? Palaako mikään enää ennalleen?
Kommentit
Kieltämättä todella kinkkinen tilanne sinullakin. Siinä on vaakakupissa välien tulehtuminen. Itselläni ei ole vahvaa kokemusta muistisairaista, niin en ihan tiedä, miten he maailmaa katsovat. Sen olen ymmärtänyt, että ajatus ei enää kulje aivan entiseen tapaan ja estot poistuvat, ainakin sanallistaessa asioita. Sinua asia kuitenkin painaa, niin varmaan olisi parempi jutella, kun mummo vielä täällä on. Neuvon sinulle saman kuin, mitä minunkin tulee tehdä. 😉
Kommentit
Voi Minna, ymmärrän sua tosi hyvin. Tämä kirjoitus osui ja upposi. On vastaavia kokemuksia ja toivoisin olevani ”isompi” ihminen kuin olen. Mun luonne on vähän sellainen, että en suutu helposti, mutta jos sydämistyn juuriani myöten niin mun on tosi vaikea antaa oikeasti anteeksi. Mulla on monta pysyvästi muuttunutta ihmissuhdetta sen vuoksi. Toivoisin ettei näin olisi. Kokemukseni mukaan nämä suhteet eivät koskaan ole palautuneet ihan täysin ennalleen, vaikka toimeen tultaisiinkin ja voidaan näennäisesti olla hyvissä väleissä. Ehkä sinä olet isompi ihminen ja otat sen luurin käteen. Paitsi jos olet valmis ja halukas elämään ilman kyseistä ihmistä. Hän taisi olla läheinen, joten se voi olla vaikeaa. Voi jopa olla, että antamalla anteeksi nouset tilanteen yläpuolelle, eikä sun tarvii ainakaan siitä kokea huonoa omatuntoa, ettette ole enää tekemisissä. Osaisinpa antaa parempia neuvoja <3
Sitä vähän pelkään, ettei enää mikään palaa ennalleen. Siksi en helposti anna itseni näyttää suuttumusta, vaikka välillä olen loukkaantunutkin. Kun sen kieltää itseltään, ei välttämättä pilaa mitään. Nyt sitten kävi niin, että annoin itseni reagoida, vaikka se oli spontaani reaktio. Kontrollini petti, kun ämpäri tuli täyteen.
Epäilen, että ihmiset, jotka kasaavat ämpäriinsä täytettä, läikkyvät lopulta yli niin, että on vaikeampaa päästä asioiden yli. Siksi olisi varmasti paremmi, ettei kasaisi liikaa sinne ämpäriinsä, vaan antaisi läikkyä riittävän varhaisessa vaiheessa.
Itse olen sellainen, että annan anteeksi mitä vain, kun minulta vilpittömästi pyydetään. Joskus annan pyytämättäkin. Mutta nyt hämmennyn tästä, että en näe tilanteessa anteeksi antamisen mahdollisuutta. Voin antaa anteeksi, mitä henkilö minulta pyysi anteeksi, mutta en koskaan tule unohtamaan.
Kiitos kommentistasi! 💕 Tästä keskustelu yleismaailmallisellakin tasolla auttaa minua.
Hei Minna
Voivoi, kuulostaa tutulta tuo sinun tilanteesi. Minusta sinä et hermostunut tai ”läikyttänyt ämpäristä yli” vaan suojelit itseäsi. Mietipä äitinä, jos joku sinun lastasi dissaisi jatkuvasti, etkö menisi väliin ja yrittäisi lopettaa sen halveksunnan ja vähättelyn eli suojelisit lastasi? Miksi oman itsen suojelu olisi samanlaisessa tilanteessa väärin? Ei miksikään.
Olisiko sellainen mahdollista, että kirjoittaisit kirjeen tälle tädille? Kirjoita siihen mikä mieltäsi painaa ja että kyse ei ollut tästä yhdestä kerrasta, vaan sitä epämiellyttävää käytöstä on jatkunut jo pidempään. Anna esimerkkejä oikeista tilanteista. Kerro miltä se sinusta tuntuu (pahalta, loukatulta?). Kerro että et ymmärrä miksi läheinen ihminen haluaa sinua niin loukata ja aiheuttaa sinulle pahan mielen. Voit myös sanoa, jos siltä tuntuu, että et haluaisi tätä suhdetta menettää, mutta että sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa, jos tämä ikävä käytös jatkuu. Jos päädyt kirjoittamaan kirjeen, kirjoita se rauhallisessa mielentilassa ÄLÄKÄ LÄHETÄ SITÄ HETI! Odota päivä tai viikko, lue kirje uudestaan ja varmista että se on asiallinen ja siinä on ne asiat mitä haluat sanoa. Sitten lienee turvallista jo lähettääkin kirje.
Toivottavasti saat asian ratkaistua tavalla tai toisella!
Totta! Hyvä pointti. Se on jännä, miten itse kokee syyllisyyden tunnetta siitä, että on loukkaantunut ja ilmaissut sen. Veikkaan, että en ole yksin sen kanssa. Tiedostan kyllä sen, että tämä läheiseni potee myös syyllisyyttä. Kuten sanoin, hän ei kuitenkaan ole paha ihminen. Jos olisi, olisi minun helpompi asiaan suhtautua.
Kirje on hyvä idea! Itsekin sitä eilen tätä postausta kirjoittaessa pohdin. Se kuitenkin on henkilökohtaisempi ja sopii muutenkin tämän ko. ihmisen kanssa asian hoitamiseen, sillä hän on kirjeiden kirjoittelija.
Olen siksi ottanut etäisyyttä ja välttänyt alkuun yhteydenottoa, jotta en hermostuisi. Nyt alkaa olla aikaa kulunut sen verran, että kynnys on kanssa vähän kasvanut. Tiedät varmaan, mitä tarkoitan.
Kiitos kommentistasi ja vinkeistäsi! 💕 Haluan tämän kyllä jotenkin ratkaista. Asia painaa mieltäni, mikä varmaan on selvää, kun siitä julkisesti myös kirjoitin. Olen vain tosiaan vähän umpikujassa, kun en oikein tiedä, onko polkuja joista valita. Ehkä niitä on, ainahan niitä on.
Ymmärrän kyllä, tuon tyyliset ihmiset on tuttuja. Oma äitini on hyvin epäempaattinen möläyttelijä, mutta hän ei missään nimessä ole pahantahtoinen ihminen. Esimerkiksi kun olimme muutama kuukausi aikaisemmin eronneet eksän kanssa ja seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa (olen nopea käänteissäni) hän puhui minulle, että josko se eksä ottaisi minut takaisin. Muuten ihan kiva, mutta kun olin jo muuttanut yli 800 kilsan päähän ja tosiaan uusi mies oli jo kuvioissa. Isäni sen sijaan ei sanonut poikkipuolista sanaa vaan tuli hakemaan veljensä kanssa minut sieltä kaukaa eikä ikinä puuttunut minun suhde-elämääni millään tavoin muuta kuin tukien minua.
Toinen esimerkki on kirpaisevampi. Isäni kuoli pari vuotta sitten ja joulun alla äitini huusi minulle, että isän kuolema ei kosketa minua mitenkään. Jälkeenpäin selvisi, että hänellä oli jonkinsortin hermoromahdus surun takia eikä hän edes muistanut sanoneensa moista asiaa. Hän kyllä pyysi anteeksi kun lopulta asiasta puhuimme. Onneksi puhuimme. Tiedän, että hän oli miettinyt asiaa pidempään, sillä jo isän kuolinpäivänä hän ihmetteli miten voin olla niin rauhallinen. Hän ei ymmärtänyt, että ihmiset ilmaisevat olojaan eri tavoin. Eikä ymmärrä vieläkään.
Minä kyllä sanon äidilleni vastaan hänen möläytellessään, mutta koska hän kerta kaikkiaan on epäempaattinen, niin ei hänellä aina ymmärrys riitä siihen, että miten hän on sanonut väärin tai loukkaavasti.
Ikävää, että äitisi on epäempaattinen. 😥 Suru on tosiaan sellainen asia, jota jokainen käsittelee omalla tavallaan ja reagoi omalla tavallaan. Tästä on hyvin omakohtaista kokemusta, kun isäni ja veljeni kuolivat. Minä olen huutava, parkuva ja hyvin itkuinen. En nuku ja vaan pyöritän asiaa mielessäni. Läheisistäni näin erilaisia tapoja. Joku käpertyy ja nukkuu paljon, joku taas alkaa heti hoitamaan käytännön asioita ja pyrkii tukemaan muita, mutta vasta hautajaisten jälkeen aloittaa kunnolla surunsa. Olemme kaikki hyvin erilaisia vaikeiden asioiden äärellä.
Minulla on ollut ongelmia puolison mummon kanssa, sillä ikä ja muistisairaus ovat tehneet hänestä sellaisen ”möläyttelijän”. Välit olivat ennen todella hyvät, mutta sitten sen yhden kerran pidin mieheni puolia ja sanoin mielipiteeni mummolle tiukasti. Tätä ennen olin jo monta päivää kuunnellut arvosteluja niin itsestäni, miehestäni kuin miehen äidistäkin. Mummo siinä sitten vihjaili jotain miehen painonnoususta, jolloin minä pidin vihaisen puhuttelun ja poistuttiin paikalta.
Olen ylpeä, että uskalsin pitää mieheni puolta, sillä sitä ei tuossa perheessä ole kukaan aiemmin tehnyt. Lisäksi olen itse opetellut koko aikuisikäni pitämään omia puoliani ja olemaan jämäkämpi. Tiedostan kuitenkin, että kyseessä on silti muistisairautta sairastava vanha ihminen…
Sovimme asian lähinnä niin, ettei siitä puhuttu enää. ”En halua ajatella pahalla” sanoi mummo. Silti tunnen surua, sillä jotain välillämme katosi, koska olin aina ennen ollut hyvin miellyttämishaluinen. Nyt en ole saanut enää yhteydenottoja kuin aiemmin,eikä hän ikänsä puolesta ole täällä kuitenkaan ikuisesti…. Mietin, pitäisikö asiasta yrittää vielä puhua vai tosiaan vaieta iäksi.
Ei ole useinkaan helppoa ratkaisua tällaisissa asioissa. On kuitenkin joskus hyvä puhua suoraan eikä sietää kenenkään vihjailua tai piilotettua pilkkaa.
Kieltämättä todella kinkkinen tilanne sinullakin. Siinä on vaakakupissa välien tulehtuminen. Itselläni ei ole vahvaa kokemusta muistisairaista, niin en ihan tiedä, miten he maailmaa katsovat. Sen olen ymmärtänyt, että ajatus ei enää kulje aivan entiseen tapaan ja estot poistuvat, ainakin sanallistaessa asioita. Sinua asia kuitenkin painaa, niin varmaan olisi parempi jutella, kun mummo vielä täällä on. Neuvon sinulle saman kuin, mitä minunkin tulee tehdä. 😉