Pitäisi pysähtyä ja elää hetkessä - olla tässä ja nyt
Kesä on täynnä iloa, mutta toisinaan kesään mahtuu suruakin – sellaista omakohtaista tai jollekin melko lähelle osunutta. Olen viime päivinä paljon pohtinut elämää ja sen lyhyyttä sekä arvaamattomuutta. Heinäkuu on ollut minulle vähän raskas kuukausi jo 8 vuoden ajan. Onneksi vuosi vuodelta olo tuntuu heinäkuussa keveämmältä. Pohdin tänään elämän suuria asioita. Postauksen olen kuvittanut äitini ottamilla kuvilla, joita hän on kuvannut prätkäreissuiltaan.
Viime viikolla luin pari hyvin surullista tapahtumaa Facebookista. Valitettavasti nämä suru-uutiset olivat minun henkilökohtaisen profiilini feedillä, eli ne olivat tapahtuneet henkilöille, jotka tiedän. Ensin luin odottavasta äidistä, joka raskauden viimeisillä metreillä menetti pienokaisensa. Viikkoa aikaisemmin olin nähnyt hänestä ja masusta iloisia kuvia. Itkuunhan minä siinä purskahdin. Tuntui kuin sydäntä olisi puristanut. Vaikka menetys ei kosketa omaa elämääni, koin vahvaa empatiaa. Halasin omia lapsiani ja kerroin miksi heidän äiti itkee – oli hieman kysyviä katseita kyynelistäni.
Meni pari päivää. Luin rakkaan ystäväni jäähyväisviestin hänen ystävänsä Facebook-seinälle. Koska minäkin tunnen ystäväni ystävän, pomppasi viesti minunkin feedilleni. Olin järkyttynyt! Vasta saman viikon sisällä tämä ystäväni ystävä oli tägännyt minut jonkun hyvää meikkaajaa tiedustelevaan etsintäilmoitukseen.
Olin välillä seurannut tämän ystäväni kautta tutuksi tulleen naisen päivityksiä sairauttaan vastaan. Näytti siltä, että hän olisi selättänyt sen. Niin paljon oli tavallista elämää käsitteleviä kuvajulkaisuja. Hän oli isolla ystäväporukalla juhlimassa ja sun muuta tavallista elämää. Ihan käsittämätöntä, että tämä henkilö on nyt poissa! Elämä näyttää olevan mallillaan, siltä odottaa asioita ja sitten se onkin poissa. Nuori ihminen. Vain muutaman vuoden minua vanhempi. Itketti silloin kun luin ystäväni viestiä hänelle, itkettää jälleen tätä kirjoittaessa. Kun hän oli tägännyt minut siihen meikkaajaa etsivän ilmoitukseen, mietin, että täytyy laittaa ja kertoa minun vaihtaneen alaa. En oikein enää ehdi tekemään meikkikeikkoja. Samalla sitten kysellä hänen kuulumisiaan. Koska minä kiireessä sitten ajattelin, että teen sen sitten joskus paremmalla ajalla. Sitä parempaa aikaa ei koskaan pääse tulemaan…
Nämä kaksi traagista ja hyvin surullista tapahtumaa pysäyttivät jälleen minut. Vaikka olen menettänyt isäni ja pikkuveljeni, on oma elämäni jatkunut vuosien saatossa. Arki on tullut ja olen paahtanut lopulta aika toisarvoisten asioiden kimpussa aivan sata lasissa. Olen jälleen hukuttanut itseni muualle kuin tähän hetkeen.
En tavallaan osaa elää hetkessä. Katson aina eteenpäin ja näen jonkun vision, jota kohti pyrin. Aina ajattelen, että kun tuon kaukana siintävän asian saavutan, sitten minä sitä ja tätä sekä tota. Kuulostaako kenestäkään tutulta? Mitä tapahtuu, kun se tavoite on saavutettu? Hieman ennen sen saavuttamista, otan uuden tavoitteen tai niitä on useampi. Tajusin, että minulta on taas jäänyt elämättä TÄMÄ hetki! Olen paahtanut ohituskaistaa ylinopeudella ja vain nähnyt edessä olevan. Paljon kohdallani ollutta on jäänyt näkemättä ja kokematta. Saatan jopa katsoa taustapeiliin ja nähdä menneeseen, mutta jotenkin välillä tuntuu, että en näe nykyisyyttä.
Olisiko siis aika vähän pysähtyä ja olla jälleen tässä hetkessä? Aina minulta löytyy selityksiä itselleni. Sitten kun saan hoidettua tämän ja tämän, niin sitten rauhoitun ja sitten minulla on aikaa. Ei ole! Minulla ei ole ollut moneen vuoteen aikaa. Aina otan jotain uutta tavoitetta, jonne lähden painamaan talla pohjassa. Tämä on minun persoona, joten mitään suuria muutoksia en edes yritä lähteä tekemään. Yritän nyt vain jälleen tajuta, että sinne tavoitteeseen kyllä ehtii ja pääsee, vaikka vähän useamminkin pysähtyisi ja olisi hetkessä. Siinä hetkessä, jossa nyt fyysisesti elän. Olla siinä ja antaa aikaani niille lopulta kaikista tärkeimmilleni.
Elämä on liian lyhyt, toisilla vielä lyhyempi. Koskaan ei voi tietää milloin omasta kellosta aika loppuu. Siksi pidän nykyhetkeä tärkeänä. Kun ei voi tietää onko sitä omaa tai läheisen tulevaisuutta. Yhtenä päivänä sinulle tärkeä ihminen tai sinä saatat olla poissa. Minulle tämä on täysi fakta, eikä asia, joka tapahtuu vain niille toisille. Siitä huolimatta unohdan itseni tulevaisuuteen, enkä muista olla tässä hetkessä ja elää kuin se olisi viimeinen päiväni.
Millä keinoin sitten saan itseni elämään enemmän tässä hetkessä ja olemaan läsnä ympärilläni oleville rakkailleni? Vielä en osaa tarkkaan sanoa, sillä tätä pitää pohtia ja työstää. Muutos pitää ensin prosessoida kunnolla oman pään sisällä. Aivan alkutekijöissä en onneksi kuitenkaan ole. Jotain olen saanut aikaiseksi ennen viime viikon pysäyttäviä tapahtumia. Ajoittain olen ollut oikeassa hetkessä läsnä.
Haluan vielä välittää syvimmät osanottoni läheisensä menettäneille. En tiedä tavoittaako postaukseni asianomaisia, mutta haluan ottaa osaa. Samaistun vahvasti heidän suruun. Pintaan nousevat omat surut ja muistot siitä, miltä tuntui. Miten mustalta kaikki silloin näyttää, miten sumussa sitä voikaan silloin olla. Olo on lohduton ja raskas. Onneksi on muistot, mutta ilman nykyhetkessä elämistä, ei muistoja pääse syntymään. Siksi on tärkeää olla tässä ja nyt.
Kommentit
Jaksamisia sinulle! <3
Kommentit
Kiitos Minna ❤️ Kaunis kirjoitus jälleen ❤️
Jaksamisia sinulle! <3
Itsekin kyynelsilmin kerroin miehelle tuosta ensimmäiseksi mainitsemastasi ja nytkin nousee kyyneleet silmiin. </3
Pienen vauvan kanssa on pakostakin hidastanut tahtia ja keskittyy niihin pieniin hetkiin; hymyihin, äänteisiin, katseeseen.. Toivottavasti aikanaan työhön palatessa ei vain hyppää siihen oravanpyörään ja unohda nauttia hetkistä – valitettavasti arjen hektisyys vie monesti mennessään..
Voimia kaikille läheisensä menettäneille <3
Minulla oli sitä hetkessä eloa ja rauhaa silloin kun olin esikoiseni kanssa kotona. Hetkeksi tuli hektisyyttä, kunnes taas rauhoitin kaiken kuopuksen vauva-ajaksi. Vaikka palasin takaisin töihin aikaisin, tein paljon töitä, olin silti läsnä. Toki kuormituin sitten lopulta liikaa ja vähensin töitä todella radikaalisti. Vuonna 2015 alkoi sitten uusi ruljanssi. Lapset kasvaa ja heidän tarpeet muuttuvat. Odota vaan, kun yrität tasapainoilla työasioiden, blogiasioiden, ystävyyssuhteiden, parisuhteen ja lasten tarpeiden kanssa. Yrität muistaa ilmoittaa hoitopäivät päiväkotiin, vastata lasten kaverien synttärikutsuihin, viedä ja hakea oikeaan aikaan harrastuksista jne. Apua! 😀 Välillä ihmettelen, että en ole unohtanut lapsiani minnekään. Silti tässä on hyvä olla, mutta haluaisin olla vähemmän kiireinen ja enemmän vain olla läsnä.
Minäkin oma valinnaisesti lapseton ihminen vieräytin muutaman kyyneleen, kun sinun mainisemasi ensimmäinen asia osui silmiini. En usko, että kukaan empatiaa kokeva ihminen selvisi siitä ilman kyyneliä. Tapahtuma on edelleen mielessäni päivittäin, niin syvästi se kosketti jopa minua. En voi kuvitellakaan millainen on vanhempien tuska, jos itsekin koen asian näin vahvasti.
Joku kysyi Twitterissä muutama päivä sitten mikä on elämässä tärkeintä. Twiittasin: ”Se että osaa elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen.Tehdä niitä asioita joista oikeasti pitää. Vielä parempaa jos niitä voi tehdä ihmisen kanssa jota rakastaa. Osata olla myös yksin ja elää itselleen eikä muille. Ottaa silti muut ihmiset huomioon, olla empaattinen.”
Aurinkoista torstaita Minna. <3
Ei tarvitse olla lapsia, että omaa empatiaa ja kokee toisen surun ja tuskan. Todella surullinen juttu. 🙁
”Se että osaa elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen.Tehdä niitä asioita joista oikeasti pitää. Vielä parempaa jos niitä voi tehdä ihmisen kanssa jota rakastaa. Osata olla myös yksin ja elää itselleen eikä muille. Ottaa silti muut ihmiset huomioon, olla empaattinen.”
TÄMÄ! Jaat kanssani saman ajatuksen. <3
Mistà on ensimmàinen ja kuudes kuva otettu?
Hetkessà elàmistà pitàisi kyllà itse kunkin opetella, mindfulnessista voisi olla apua, mutta kovaa keskittymistà se vaatii.
Ensimmäinen on Loviisasta Strömforsin Ruukista. Kuudes kuva on Konneveden kirkko, eli Konnevedeltä.
Joo, kyllähän tällainen nopearytminen elämä, jossa kaiken aikaa suoritetaan, vaikeuttaa hetkessä elämistä. Meillä on kovia paineita, joten se pysähtyminen hetkeen vaatii pinnistelyä ja keskittymistä.