Ajatuksia

Vuodet vierivät, minä muutun

23.1.2019 Teksti: Minna / Glitz & Glam

Eilen minun mittariini tuli vuosi lisää. Olen nyt 36-vuotias. Yksi 10 vuotta on mennyt vauhdikkaasti. Olette varmasti nähneet kuvapareja. Toisessa kuvassa ensimmäinen profiilikuva Facebookissa ja toisessa uusin kuva. Tarkoituksena katsoa, kuinka ihminen on muuttunut vuosien aikana. Minun kuvaparini näytti tältä. Oikeasti taisi olla niin, että ensimmäinen kuva on 2007 vuoden puolelta. Niin ainakin muistelisin, mutta se on minun ensimmäinen profiilikuvani Facebookissa, jonne rekisteröidyin alkuvuodesta 2008. Oikeasti välissä on 11 vuotta.

Teitkö itsestäsi samanlaisen? Minkälainen muutos sinussa oli tapahtunut?

Huomasin, että en katsellut 10 vuotta nuorempaa Minnaa kaihoten. Oikeastaan katsoin itseäni ylpeänä vuoden 2018 kuvasta. Joo, olenhan minä 10 vuodessa vanhentunut. Se on luonnollista. Mutta samalla olen muuttunut sisäisestä maailmasta todella paljon. Olin aivan eksyksissä tuossa vanhemmassa kuvassa. Joo, onhan minulla karut kulmakarvat, mutta siihen aikaan kulmakarvamuoti oli ohuempi. Vaikka minulla on uudemmassakin kuvassa meikkiä, olen pehmeämpi. Olen kaikin puolin pehmeämpi nykyään kuin 10 vuotta sitten. Meikkaan ja pukeudun pehmeämmin, tyylini on pehmeämpi, olen fyysisesti ”pehmeämpi” ja minulla on pehmeämmät arvot. Vaikka olen pehmeämpi, olen vahvempi kuin ollessani kovan kuoren takana piilossa. Oikeasti olen aina ollut pehmo, mutta minulla oli todella kova kuori, jonka takana olin piilossa.

Ylhäällä vasemmalla iso kuva: 6. lk. Ylhäällä oikealla: 9. lk. Alhaalla vasemmalla: passikuva, vuosi 1999. Alhaalla oikealla: ammattikoulun 1. lk.

Sen kovan kuoren rakensin esiteini-iässä. Sen takana oli helppo olla piilossa. Olen aina ollut herkkä ja pehmo, mutta kuoren takana olin turvassa. Olen miettinyt, että vaikka ihminen muuttuu ulkoisesti vuosien varrella, ehkä suurin muutos tapahtuu sisäisessä maailmassa. Muutumme kaiken aikaa. Ulkonäkömme muuttuu kaiken aikaa, mutta niin muuttuu luonteemmekin sekä tapamme katsoa maailmaa.

Näiden kuvien aikaan olen ollut nuori. Katsoin maailmaa nuoren silmin. En pitänyt itsestäni. En arvostanut itseäni. Elin muita varten ja muita miellyttääkseni.

Jotenkin olen sitä mieltä, että näin 36-vuotiaana ei ollenkaan haittaa olla pehmo. Olen vahvempi kuin koskaan aikaisemmin olen ollut, olen rohkeampi kuin koskaan aikaisemmin olen ollut, enkä pelkää enää yhtä paljon epäonnistumista kuin olen aikaisemmin pelännyt. Pelko epäonnistumisestani kahlitsi minua nuorempana. Kun tässä on nyt ehtinyt kulkea läpi kiirastulien ja pudottu monttuihin, mutta kaikesta lopulta selvitty ja pystyyn noustu uudelleen, tiedän, että minä selviän. Siksi on paljon helpompi kokeilla ja hypätä pois mukavuusalueilta, kun on elämässä jo kokenut epäonnistumisia ja niistä oppinut. Epäonnistuminen opettaa enemmän kuin onnistuminen. Mutta kuka nyt epäonnistumisesta tykkäisi? Ei kukaan, mutta silti epäonnistumisen voi kääntää omaksi voitoksi. Tietenkin pelkään vieläkin epäonnistumista, eihän siitä pelosta voi täysin päästä koskaan. Kuitenkaan se ei ohjaa minua niin vahvasti kuin aikaisemmin.

Olen nyt 36-vuotias ja ikääntymisestä huolimatta, vuosi vuodelta tyytyväisempi itseeni. Hyvä muutos, kun tykkää itsestään vuosi vuodelta enemmän. Edelleen mietin liikaa, mitä muut ajattelevat, mutta kaiken aikaa vähenemissä määrin. En vielä ole täysin vapautunut omista kahleistani, mutta ehkä vielä jokin kaunis päivä olen. Nyt olen vielä sen verran kesken matkallani, että en edes tunnista kaikkia kahleitani, vaikka tiedän niitä olevan.

Miten paljon sinä huomasit muutoksia itsessäsi? Mihin muutoksiin itsessäsi kiinnitit huomiota? Ulkoisiin vai sisäisiin?