Elämäntapamuutos: ensimmäisen haasteen edessä
Pitäisiköhän pitkästä aikaa kirjoitella elämäntapamuutoksestani? Tällä kertaa haasteistani. Mikä on ”remontoijan” ongelma kesällä? No LOMA!
Power team ? #äitijasentytär @aktiivi.fi #elämäntapamuutos #powerwomen #gym
A post shared by Minna | Glitz & Glam (@glitz8glam) on
Keväällä aloitin elämäntaparemonttini, jossa huomioin itseäni niin fyysisesti kuin henkisesti. Huolehdin terveydestäni ja sitä kautta lähden huolehtimaan myös mieleni terveydestä.
Lihaskuntoa parantavan salitreenailun lisäksi olen käynyt lenkkeilemässä metsässä. Olen vasta nyt löytänyt metsässä kävelystä lievitystä stressiin ja alkanut nauttia siitä. Tosin tämä kuva on äitini salakuvaus eräältä metsäretkeltämme, jolla kirosin äitini reittivalintoja. Kuvassa ei näy minkälaista maastoa tulen pienillä köpöjaloillani ja kipeällä kantapäälläni, joka ärtyy tietynlaisesta rasituksesta. Mutta muuten sekin metsäretki oli oikein mukava.
Olen nauttinut myös yksinään lenkkeilystä. Olen keksinyt syyn sille. Nuorempana olen ollut yltiösosiaalinen ekstrovertti. Yksin kävelylle meneminen oli pakkopullaa ja sitä tuli tehtyä vain laihtumisen vuoksi. Olen huomannut, että iän myötä olen muuttunut hiljakseen enemmän introverttisempään suuntaan. Yksinään lenkkipolulla kävely lataa minua. Saan aivot narikkaan. Minun ei sillä hetkellä tarvitse tehdä mitään – muuta kuin toki kävellä. Kukaan ei halua minulta jotain. Saan olla itsekseni omien ajatuksien kanssa ja vain ladata mieleeni rauhaa.
Salilla ja kävelyllä käyminen alkoivat tuottaa tulosta. Pystyin salilla juttuihin, jotka eivät ensimmäisinä kertoina olleet mahdollisia minulle. Esimerkiksi ranteiden ja puristusotteen kanssa on ollut ongelmaa. Te aktiiviset lukijat varmasti muistatte puheeni kipeistä ranteistani, jonka syyksi sitten lopulta on diagnosoitu yliliikkuvat nivelet. Noh, ranteet ovat vahvistuneet ja moni muukin kohta minussa. Kuntokin kasvoi lenkkipolulla. Nopeassa ajassa lähti tapahtumaan muutoksia, ja kuitenkin aika vähällä. Mitään en tehnyt jatkuva verenmaku suussa ja elämääni ei ole täyttänyt pakkomielteinen liikkuminen. Tunsin itseni aika hyväksi ja vahvemmaksi. Kantapään vaiva palasi talvella ja sen kanssa toki olen paininut tässä edelleen. Elättelen kuitenkin toiveita, että niveliä tukevien lihasten vahvistuttua pääsen vaivasta. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että lääkärin kautta joudun kuitenkin kohta kurvaamaan matkallani tukilihasten parantamisessa.
Sitten… tulivat haasteet, jotka saivat pakkani sekaisin. Miehelläni alkoi kesäloma, hänen synttärijuhlat lähenivät, meillä oli illanistujaista, juhannus tuli jne. jne. jne. Juhannuksen jälkeen minulle iski kunnon flunssa, joka otti aikansa. En liikkunut yhtään. Ainut liikunta oli joinakin päivinä tehokasta hyötyliikuntaa, joka on oikeasti sitä tärkeintä, mutta sitäkään ei ollut päivittäin riittävästi.
A post shared by Minna | Glitz & Glam (@glitz8glam) on
Vähän sekalainen fiilis itsestään. Olenko pettynyt vai olenko armollinen ja ymmärtäväinen? Mutta tämänkin asian olen päättänyt kääntää positiivisuuden puolelle. Kaikesta aina pitää löytää jotain hyvää ja opittavaa. Kun en ole millään kuurilla, vaan olen muuttamassa elämääni, ja elämä nyt vaan sattuu olemaan sellaista välillä, että se heittää eteen lomia, sairastumisia, kiirettä, juhlia jne. On jouluja, synttäreitä, matkoja ja kaikkea muuta hauskaa, niin mitä sen on väliä, jos vähäksi aikaa meinaa luisua vanhojen, jo huonoksi havaittujen tapojensa pariin? Olennaisempaa on kokonaisuus. Se miten tekee ja elää niiden joulujen, kesälomien ja matkojen välisen ajan. Eli ne kesälomalla nautitut grillimakkarat ja oluet eivät kaada mitään. Mielikin tarvitsee joskus ”omaa” ruokaansa, jotta se taas jaksaa.
Kuurit kaatuavat nakkeihin, elämäntapamuutos ei.
Mieli on jännä. Välillä olen kuulevinani supatuksia korvaani siitä, että nyt joudun aloittamaan alusta. Pyh ja pah! Olen niin päättänyt, että en kuuntele niitä. Mikään ei ala alusta! Minä vain jatkan siitä mihin olen tässä remontissani jäänyt. Kolme viikkoa meni ilman liikuntaa ja ruokailurytmikin meni vähän miten sattuu. Se mikä minussa on jo muuttunut, on se, että en ajattele minkään menneen pilalle. En ole luovuttanut ja todennut itseäni surkimukseksi. En ajattele, että pitää aloittaa alusta. Onhan noita rakennustyömaita välillä tauolla ja siitä ne raksalaiset jatkaa hommia maanantaiaamusta, elokuussa tai pyhien jälkeen. No miksi siis elämäntaparemontti kaatuisi lomailuun, tiiviimpään juhlintaan ja/tai sairasteluun?
Myönnän kuitenkin, että minussa elää yksi pelko. Pelottaa ja ahdistaa, kun tiedän seuraavan salitreenin tuntuvan raskaammalta. Tiedän, että se ei ole yhtä rullaavaa, kuin mitä se oli ennen tätä taukoa. Kunpa en lannistuisi siitä liiaksi, vaan oikeasti sisäistäisin myös tunnepuolelle sen faktan, että pari kertaa kun taas käy, olen edistynyt enemmän kuin ennen taukoa. Mikähän päivä minä nyt sitten vaan menisin, enkä analysoisi asiaa päässäni liikaa?
Että jos minulta kysyttäisiin, että miten selvitä kesästä tai kesälomasta terveellisesti, niin varmaan vastaisin, että chillaten.
Mutta nyt sitten on minulla edessä pieni taisto itseni kanssa, kun teen ryhdistäytymisliikettä ja yritän palautella tapojani siihen lomailua edeltävään aikaan.
Kommentit
Minusta on todella mahtavaa nyt lukea siitä järkevästä ja tasapainoisemmasta tavasta suhtautua kehoon, terveyteen ja ravintoon. Ei tällaisia puhuttu silloin kun olin nuori. Kaikki oli ehdottomampaa.
Kommentit
Oikeaan suuntaan olet ajatuksiesi kanssa menossa, tsemppiä 🙂 Mun on aina ollut hankala ymmärtää sellaista itsensä soimaamista tai jopa rankaisua/palkitsemista ruualla, kun meillä on aina perheessä ollut hyvin rento ote ruuan suhteen, arkisin syöty perusterveellisesti ja kulutukseen nähden sopivasti ja viikonloppuisin sitten herkuteltu. Mulle oli ihan shokki melkein, kun ekan kerran kuulin nykyisen anoppini sättivän itseään jonkun yhden suklaapatukan syönnistä, eikä hänkään ole edes ylipainoinen ja olen kyllä huomannut, että anopin ajattelutapa on iskostunut ainakin toiseen lapsistaan, sillä mun mies kanssa välillä miettii ääneen, että ”Joo en mä voi tänään ottaa tota kahvipullaa, kun ei käyty sen pidemmällä lenkillä”, kun itse taas en edes ajattele asiaa sen kummemmin, vaan syön sen pullan, jos siltä tuntuu, koska tiedän, että en mä yhdestä pullasta yhtäkkiä liho tai pilaa terveyttäni. Tästä olen kyllä tajunnut ihan konkreettisesti sen, miten lapsille iskostuu ehkä ihan vanhempien huomaamatta samat ajattelumallit, kuin vanhemmilla on ja niistä on varmasti hankala päästä eroon, jos on koko lapsuutensa kuunnellut vanhemman morkkiksia jokaisen syödyn herkun jälkeen (enkä nyt viittaa sinuun tai perheeseesi, koska enhän tiedä, miten esim. omat vanhempasi ruokaan suhtautuvat, mutta ihan yleisesti ja omasta kokemuksesta kerron 🙂 ) .
Minäkin olen kasvanut lapsuuden kotona ja sukulaisten kesken rauhassa noista asioista. Omassa lapsuudessa ei nuorilla vanhemmilla oikein ollut edes rahaa herkkuihin. Se lauantain limsapullo oli luksusta.
Tuo on niin totta! Vanhemmista ne tarttuvat, mutta aina syy ei ole yksinään kotikasvatuksessa, vaan myös ihan ystäväpiirissä sekä mediassa. Minuun se rasvattomuus ja herkuttomuus on tarttunut mediasta ja siellä olleista painonhallintaohjeista ja dieeteistä. Koska haluan lapseni kasvattaa hyvin, niin puhun maalaisjärjellä. Syyllisyyttä en kylvä heille, mutta yritän opettaa siihen, että herkkuja syödään välillä, ei joka päivä. Ja vaikka söisikin jonkun pienen jutun joka päivä, on tärkeintä syödä terveellisesti muuten. Eihän se tikkari kumoa tavallisen, terveellisen ravinnon merkitystä. 🙂
Se miten meidät kotona kasvatetaan on olennaista, mutta valitettavasti noita ikäviä juttuja tarttuu kodin ulkopuoleltakin. 🙁
No joo se on kyllä myös totta, että paljon vaikuttaa median ja ympäristönkin antama kuva, joka onneksi nykyään taitaa suurimmilta osin olla jo ihan terveellisen ruuan merkityksen korostamista ja sitä salilla käymistä, vaikka eivät nekään äärimmäisyyksiin vietynä enää terveellisiä ole niinkuin ei mikään ääripää, mutta esimerkkinä kuitenkin paljon parempia kuin se 80- ja 90-lukujen rasvakammoisuus 🙂
Minusta on todella mahtavaa nyt lukea siitä järkevästä ja tasapainoisemmasta tavasta suhtautua kehoon, terveyteen ja ravintoon. Ei tällaisia puhuttu silloin kun olin nuori. Kaikki oli ehdottomampaa.
Kurinalaista ruokavaliota, vaikkakin ilman nälkää on hyvin vaikeata pitää kuukausi tolkulla, joten nyt olen syönyt vähän vapaammin niin jäätelöä kuin lakritsaakin joista niin kovasti pidän ! Päätin että nyt olen lomalla tästä tarkasta ruokavaliosta niin jaksan sitten myöhemmin jatkaa siitä mihin jäin. Minun lapsuudenkodissa kyllä kanssa vahdittiin jokaista suupalaa ja annettiin ymmärtää että herkkujen syöminen on luonteen heikkoutta ja elämänhallinnan puutetta. Onneksi en itse ajattele aivan samalla tavalla vaikka tunteet ovat toki ristiriidassa kuin tietää että olisi voinut olla syömättäkin näitä herkkuja. Kipeiden jalkojen ja lonkan takia tähtään laihtumiseen koska kevyempänä nivelet eivät niin rasitu. Toki en ole lihava nytkään mutta voisin olla kevyempikin ! Tsemppiä kaikille !
Liian kurinalainen on hankalaa. Siksi en sellaista enää edes yritä. En voi sellaiseen sitoutua loppuelämäksi. Mutta minua ei pakota allergiat tai sairauden aiheuttama ruokavalio. Silloin se on vähän pakkokin. Niissä tapauksissa varmaan oma asenne päässäkin on toisenlainen, kun tietyt ravinnot sairastuttavat välittömästi tai aiheuttavat kiputiloja jne.
Minuun se syyllistävä tunne (joka ei siis ole mikään pahimman luokan) on syntynyt mediasta. Kotonani ja lähipiirissäni ei ole demonisoitu mitään, eikä syömisiä vahdattu ja niistä syyllistetty. Mutta nuorena sitten naistenlehdet hoitivat tehokkaasti sen puolen. 90-luku ja 2000-luvun alku olivat oikea dieettien kulta-aikaa ja herkkuja on pidetty dieettiohjeissa s**tanasta seuraavana.
Onneksi nyt 2010-luvulla media puhuu aivan toisella tavalla ja asiantuntijat ovat saaneet ääntänsä kuuluviin.
Elämässä pitää olla välillä rentoutumista eikä juhlissa tai lomalla tarvitse laskea kaloreita. Kunhan suunta on selvä ja tavoitteena loppuelämän hyvä olo ei mikään mene pilalle parin herkuttelun jälkeen. Itse ajattelen niin että jos mieli tekee joskus jotain herkkua en kiduta itseäni pitkään vaan syön esim. jäätelöä tai suklaata sen verran että mieliteko loppuu ja that’s it. Homma jatkuu ja kunto nousee☺. Ja voi olla että taas menee pitkä aika kun tulee seuraava mieliteko. Tsemppiä ja kiitokset itsellesi joka kerta kun liikut eikä turhaa soimausta?
Kaloreita en nyt laske. Minulla ei kerta kaikkiaan aika ja energia riitä sellaiseen. Minulla kun on vuosien kokemuksella jonkinlainen puntari ja kalorilaskuri silmissä, niin tietämättömyyttäni en vedä överiksi suuntaan enkä toiseen (liian vähän tai liian paljon).
Nyt on vihdoin kynnys ylitetty ja salilla taas käyty. Jes!