Glitz & Glam

Elämäntapamuutos: loppuvuoden taantumasta uuteen nousuun

Teksti:
Minna / Glitz & Glam

En ole aikoihin postaillut mitään keväällä alkaneesta elämäntapamuutoksestani. Olisikohan aika purkaa ajatuksia ja kokemuksia sekä vastoinkäymisiäni, jota asian suhteen koin syksyllä.

Kuten vuodesta toiseen, edelleen vuoden vaihduttua, joka tuutista tunkee dieettivinkkejä, ohjeita salitreeniin sekä niitä helppoja ja nopeita tapoja laihtua. Argh! Minulla hajoaa pää niistä. En tarjoa mitään sellaista. Kerron vain, kuinka syksyni meni ja kuinka yritän nyt pyristellä takaisin niihin terveellisempiin elämäntapoihin. Elämäntapamuutokseni ei ole painonpudotusta, vaan kokonaisvaltaisempaa toimintaa.

Syyskuun lopulla kerroin terveydentilani kohentumisesta. Sain kokonaiskolesteroliarvoni laskemaan yhdellä yksiköllä noin neljässä kuukaudessa. Hurja määrä! Minulla oli uskomattoman hyvä olo ja olin ylpeä itsestäni. Minusta tuntui, että se myös näkyi ulospäin.

Sitten lokakuun puolivälissä lähti alamäki. Opiskeluissa tuli kiirettä ja painetta. Hieman kunnianhimoisena ihmisenä, en tyydy vain keskivertoon suoritukseeni, vaan haluan aina oppia lisää ja ylittää itseni. En kestä alisuorittamista itseltäni. Noh, lopputuloshan on aina se, että kaikilla osa-alueilla ei voi ylittää itseään. Se on fakta, jonka tiedän. Näköjään sitten priorisoin opiskelun tärkeämmäksi kuin oman terveyden. Hiljakseen se kiire ja paine sekä nouseva stressi, saivat minut jättämään aamupalan väliin. Siitä sitten alkoi jäädä montakin ateriaa väliin. Illalla väsytti niin paljon, että ei vaan jaksa suoriutua kaikesta kunniakkaasti.

Kun päivät kuluvat ensin luennoilla istuen, kotiin tultua on pakko istua kirjoittamassa raporttia, lukemassa kirjaa tai artikkelia sekä kirjoittaa omaa blogia. Mitä siis tein päivästä toiseen? Istuin! Liikunnan määrä taas hupeni, ateriarytmi oli taas pielessä, joten mitä siitä lopulta seuraa, kun stressitaso alkaa olla korkealla?

Lopulta sitä sortuu toistuvasti siihen mihin ei pitäisi – sokeriin. No eihän sillä olisikaan väliä, jos sokerilla herkuttelee, mutta jos sillä korvaa aterian, niin silloin sillä on väliä. Sain sitten itseni takaisin sokerikoukkuun, josta pääsin irti viime keväänä. Niin helposti sinne lipsuu takaisin. Koko ajan sen ”vaaran” tiedostaa, mutta kun aina tieto ja toiminta eivät ole yhtä mieltä asioista. Näin se vain menee.

Ja sitten tuli se joulu. Vielä marraskuun kävin edes vähän liikkumassa, mutta koko joulukuu meni ilman liikuntaa – jos lumitöitä ja kauppakeskuksissa käyskentelyä ei lasketa. Arkiliikuntaa toki oli, mutta aika vähän sitäkin. Lisäksi vielä kaikki ne jouluajan herkut, joista kyllä nautin.

Meillä joulu on juhlaa, joten vielä pojan 5-vuotissynttäreitäkin tuli juhlittua. On haastavaa päästä takaisin vanhaan (vai onko se uuteen?) elämäntapaan kiinni, kun on juhlaa toisen perään.

Nyt Lego Batman on kova sana, joten tätini loihti tällä kertaa kakun jo isoksi kasvaneen ”miehen” toiveiden mukaan.

Mutta ei minulla kaikki aivan perseelleen ole mennyt. Elämäntapamuutokseeni on kuulunut myös enemmän aikaa perheelleni. Tietenkin on päiviä, että lasten kanssa vietetty aika on aika lyhyt, mutta järjestän paremmin aikaa heille. Pelaamme lautapelejä, käymme jossain ja katsomme yhdessä leffoja. Ei niin, että äiti istuisi kaiken aikaa koneella hommia tekemässä. Olen myös onnistunut olemaan enemmän läsnä miehen kanssa. Lasten mentyä nukkumaan, me saatamme pelata yatzya, katsoa Stand Upia telkkarista tai katselemme yhdessä Netflixin elokuvia.

Löysin joulunpyhinä erittäin terapeuttisen ”harrastuksen”. Joulupukki toi pojallemme valtavasti Legoja, Batman Legoja. Meillä oli ihan koko perheen talkoot niitä kasatessa. Koukutuin täysin! Voi, miten terapeuttista on katsella valmiista ohjeesta palikka kerrallaan ja vain klipsutella paikoilleen. Aaaah! Haluaisin vain rakennella Legoilla. Luulin, että inhoaisin sellaista nyt aikuisena, mutta se onkin todella terapeuttista. Suosittelen! 😀

Toinen asia, jossa olen onnistunut, on nukkuminen. Minä laitan läppärin kiinni ja menen nukkumaan. Ok, tämä tietenkin vähän luo painetta, kun ei saa tehtyä kaikkea, eikä sitten välttämättä muista enää hoitaa, kun seuraavana päivänä on uudet hommat jonossa. Mutta siitä huolimatta nukun tuplaten enemmän, kuin mitä nukuin vuosi sitten. Edelleenkään en yllä suosituksiin, mutta tämä nyt riittää. Koska nukun enemmän kuin ennen, olen myös skarpimpi. En ole romahduksen partaalla, enkä saa kilareita pienistä asioista. Kyllä se uni on vaan aivan järjettömän tärkeää!

Tällä viikolla olen vihdoin ja viimein saanut itseni tsemppaamaan ateriarytmeissä. Jee! Auttaa niin järjettömästi hallitsemaan nälkää ja mielitekoja. Joulusuklaita on edelleen sekä synttäreiltä jääneitä keksejä, mutta niitä ei taas ole niin pakko saada, kun olen syönyt järkevästi sekä hyvällä rytmillä. Olen päässyt neljään tai viiteen syöntikertaan päivässä. Niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, niin heti on erilainen olo.

Ei sillä ole väliä miten elää lokakuun puolivälistä loppiaiseen, vaan miten elää loppiaisesta lokakuun puoliväliin.

Mikä on eri tavalla kuin ennen? Olen onnistunut siinä, että en koe aloittaneeni mitään alusta. Kun en ole kuurilla, vaan muutan tapojani sekä asennoitumistani, ei lähes kolmenkaan kuukauden alamäki ole pilannut mitään. Joo, kyllä loppuvuoden alamäki näkyy vyötäröllä ja vaa’alla. Ja kyllä, punkerompi olo ärsyttää – mitä sitä kieltämään. Aikaisemmissa elämäntapamuutoksissani en olisi jatkanut, olisin aloittanut alusta. Tiedättekö sen eron? Kaikki on omasta asenteesta ja ajatuksista kiinni. On paljon pienempi kynnys jatkaa siitä mihin jäi, tai ottaa vähän takapakkia, kun ajatus siitä, että aloittaa kaiken alusta. Sehän ei pitäisi edes paikkaansa. Olen tässä prosessissa oppinut itsestäni ja työstänyt monia asioita. Kuulostan jotenkin yltiöpositiiviselta, vaikka en todellakaan ole pääni sisällä ollut sitä. Kyllä se piru siellä olalla istuu ja sättii minua, mutta kaiken aikaa huomaan sen pirun äänen heikentyvän. En anna sille liikaa valtaa. Olen onnistunut joissakin asioissa, selviytynyt ja suoriutunut monesta kiireestä ja epäonnistunut joissakin osa-alueissa. That’s it! Näillä nyt mennään eteenpäin. Ilman epäonnistumisia, ei voi oppia. Eikö se viisaus mennyt jotenkin noin? Eikö sitä voisi soveltaa tähänkin?

Tänä viikonloppuna käydään mieheni kanssa lunastamassa toistemme joululahjoja. Onnistuin kerrankin yllättämään mieheni joululahjallani. Ostin liput stand up -keikalle Apollo Live Clubille sekä tietty samalla yövytään Helsingissä Klaus K:ssa. Kerrankin tuli aivan täytenä yllätyksenä keksimäni joululahja. Mutta olihan tämä jo 20. joululahjani hänelle. Siinä 10. joululahjan kohdalla on varmasti oppinut niin paljon puolisostaan, että osaa arvata hänen lahjansa – ainakin useimmiten. Noh, mieheni sitten taas osaa paremmin yllättää. Harvoin olen etukäteen arvannut lahjaani. Tänä vuonna tiesin jo etukäteen, että hän on keksinyt hyvän joululahjan. Ai mistäkö sen arvasin? No tässä vuosien saatossa olen oppinut sen, että jos mies ehdottaa ettei ostettaisi lahjoja toisillemme, hän ei tiedä mitä ostaa minulle. Kun tätä ehdotusta ei kuulunut, minulle iski paniikki. 😀 Onneksi lopulta keksin kivaa yhteistä aikaa stand upin parissa.

Niin, millä mieheni sitten yllätti minut? Nyt tuli kyllä niin puskista, että meinasin pudota paketin avattuani. Sain lahjakortin Minna Parikalle. Olen vuosia haaveillut Parikan kengistä! Niitä Heartbeats -malliston korkkareita. Vaikka niistä olen haaveillut, olen nyt sitten miettinyt, että jospa sittenkin käyttäisin lahjakorttini puputennareihin tai nilkkureihin? Jotkut arkikengät, jotka pääsevät päivittäiseen käyttöön. Äh, vaikea valinta! Viikonloppureissullamme olisi tosiaan tarkoitus mennä tuhlaamaan lahjakortti.

Ihanaa loppuviikkoa! Nauttikaahan tekin elämästä, vaikka välillä vanne kiristäisi päätä ja housut vyötäröltä. Palaan taas sunnuntaina 5 parasta -postauksella.

X