Glitz & Glam

Kuulumisia ja ajatuksia poikkeustilan keskeltä

Teksti: Minna / Glitz & Glam

Olisi niin kiva, kun tänään selviäisi, että kaikki tämän alkuvuoden tapahtumat olisivatkin vain aprillipilaa. Näin ei valitettavasti ole.

Maaliskuu tuntui piinallisen pitkältä. Aivan kuin neljä kuukautta kestäneen marraskuun perään olisi herännyt johonkin dystopiaan, jota kaiken aikaa toivoo vain pahaksi uneksi tai elokuvaksi.

En kuitenkaan meinaa valittaa omaa tilannettani, vaikka haasteista välillä puhunkin läheisilleni. Haasteita on ihan kaikilla, eikä omat haasteeni todellakaan ole sieltä pahimmasta päästä. Vaikka välillä hetkittäin ahdistus meinaakin iskeä ja pelko tulevasta, väännän ajatukseni takaisin raiteilleen hokemalla, että asiat aina järjestyy. Joskus vain on vaikeita aikoja, eikä tämä vielä ainakaan ole oman henkilökohtaisen elämäni pahimpia, ei edes kärkiviisikossa. Mutta meitä kaikkia yhteisesti koskettavana asiana huitelee kärkisijoilla.

Elämässäni on tapahtunut raskaita asioita, joista olen loppujen lopuksi kuitenkin selvinnyt yhdessä toisten tuella. Jaksan vielä uskoa, että niin tapahtuu nytkin. Ihmiskunta ja kansakunnat ovat kohdanneet monia kriisejä vuosisatojen aikana. Yritän pitää ajatukseni siinä, että vielä tämäkin vuosi on vain historiaa, joka toki muutti maailmaa pysyvästi, mutta elämänkiertokulku kuitenkin jatkuu.

Meillä tilanne on se, että lapset käyvät koulua etänä ja mieheni toteuttaa nyt monimuoto-opiskeluaan pelkästään etänä, mutta käy kuitenkin fyysisesti töissä, koska hänen työtään ei voi tehdä etänä. Vähän henkeä pidätellen odotellaan, että koska tilanne on se, että hän saa lomautuslapun kouraan. Mutta toistaiseksi hän käy töissä. Minä olen muutenkin tehnyt paikkariippumatonta työtä, joskus liikkunut työssäni eri paikkoihin, joten nyt teen pelkästään kotona työtäni.

Lähipiirini on kanssa eristäytynyt tehokkaasti koteihinsa, ne ketkä työnsä puolesta suinkin vain voivat. Muutamia lomautuksia on tietysti tullut, sillä ravintola-ala ja koulut menivät nopeasti säppiin.

On muuten äärimmäisen haastavaa pukea sanoiksi ja lauseiksi tätä kokonaisuutta. Kun ei oikein itsekään tiedä, mitä tässä tilanteessa ajattelisi ja miten tilanteessa olisi? Onko lupa uskoa parempaan tulevaan, pitääkö kurkkia mennyttä vai tulisiko tuijottaa vain tätä hetkeä? Tietenkin jokainen lähtökohtaisesti tarkastelee aihetta omasta näkövinkkelistään.

Mutta kaikesta ikävästä ja pelosta haluan löytää hyviäkin asioita. Kummasti sitä loukkaantumiset ja pettymykset laantuvat tällaisissa tilanteissa. Muistatteko, kun syksyllä kerroin riidasta ja välien katkeamisesta erään läheiseni kanssa? En ole aiheeseen aikaisemmin palannut, mutta vaikealle tilanteelle on tapahtunut muutos.

Olin henkilöön yhteyksissä jo loppuvuodesta, mutta puhelu oli vähän nihkeä. Eräs minulle kaukaisempi sukulainen, jonka kanssa en ole pahemmin tekemisissä, esitti huolestuneisuutensa, kun hän ei tavoittanut tätä meidän yhteistä sukulaistamme pitkään aikaan. Tosiaan tämä läheiseni on vähän sellainen, että hän pitää välillä puhelintaan kiinni pitkiäkin aikoja. Silti vähän huolestuin ja tavoittelin häntä hädissäni. Silloin vielä aika ei kuitenkaan ollut kypsä.

Nyt kun koronatilanne on päällä, niin sitä miettii iäkkäitä ja ikääntyviä sukulaisiaan. Minulla kun on kokemusta siitä, että ei koskaan tiedä, milloin sanoo viimeiset sanat toiselle. Olen pyrkinyt siihen, ettei riidoissa mentäisi nukkumaan, mutta valitettavasti se ei aina toteudu. Harvoin riitaannun kunnolla, mutta viime keväänä tilanne meni niin solmuun, että en oikein tiennyt, miten käsitellä omia tunteitani. Minä loukkaannuin. Harvoin sitä ilmaisen, mutta silloin ilmaisin voimakkaasti.

Viime maanantai-iltana oli hyvä hetki lähteä avaamaan solmua, edes pienin elein. Minulla ei ollut blogin kirjoittamista, mieheni lähti yövuoroon ja lapset touhusivat omiaan levollisina. Otin puhelimen käteen ja pitelin peukkuja, että henkilöllä olisi puhelin päällä, ja olihan se! Alkukankeuksien jälkeen aloimme olla vähemmän varauksellisia. Emme vielä käsitelleet viime kevään tapahtumia ja nostaneet kissaa pöydälle, mutta tästä on jo hyvä lähteä liikkeelle. Nyt ei vaan tällaisena aikana jaksa mennä syviin vesiin selvittämään asioita, vaan ottaa mieluummin näin pienin askelin.

Puhuimme yli tunnin puhelun kuulumisia ja lasteni kuulumisia sekä keskustelimme koronatilanteesta, kuinkas muutenkaan. Pohdimme huolestuneina hankalia tilanteita ja ihmiskohtaloita. Minä tietysti halusin selvittää, miten tuo läheiseni voi ja miten hänen arkensa järjestyy. Toistaiseksi vielä hyvin.

Oma oloni on huojentuneempi. Siihen on kaksi syytä. Hän voi olosuhteisiin nähden hyvin ja arki toimii. Lisäksi voin nyt seurata tilannetta ja tarjota apua tarvittaessa, jos tilanne sitä vaatii. Emme asu samassa kaupungissa, joten siksi myös tätä huolta tässä on vähän ollut. Lisäksi kun tiedän, että hänellä ei ole niin paljon verkostoa kuin minulla. Montaa nuorta sukulaista ei hänen lähipiirissään ole, taidan olla nykyään ainut, kun veljenikin kuoli lähes 10 vuotta sitten.

Toinen syy oloni huojentumiseen on helpotus, että umpisolmu on vähän lähtenyt avautumaan. Tilanne on ollut raskas ja vaikea minulle, kuten viime syksyn postauksessakin avauduin. Että jos jotain pahaa, niin jotain hyvääkin, ikävä pandemia ja vakava tilanne sysäsi minua toimimaan. Lisäksi mielessä tapahtui jotain. Toki aikaa on kulunut, asiaa on alitajunnassaan prosessoinut, mutta kyllä tällainen poikkeustila laittaa asioita miettimään uudessa mittakaavassa. Ei ole väärin loukkaantua, eikä ole väärin tuntea oloansa loukatuksi, mutta kyllä sen huomaa itsestään, kuinka asiat muuttavat merkityksiään.

Eli ainakin tämän asian suhteen minulla on nyt kevyempi olo, mutta tietenkin takaraivossa painaa oman perheen tulevaisuus, lähipiirin tulevaisuus ja koko Suomen kansan sekä maailman tulevaisuus. Mutta onpahan yksi kivi osaksi vierähtänyt sydämeltä. Tämä ei ollut aprillipilaa, onneksi.

Onko muilla tapahtunut vastaavaa nyt tämän poikkeustilan aikana? Onko viilentyneet välit lämmenneet, ristiriidat selvinneet tai muuta vastaavaa?

Lue myös

X