Masennus sattuu
Varoituksen sana. Tänään ei aiheena ole pinnallista hömppää, vaan tänään mennään uimaan syviin vesiin. Aivan äärettömän vaikea aihe, josta olen halunnut kirjoittaa, mutta aina vain on kantti pettänyt julkaisuvaiheessa. Heti aluksi huomautan, että tätä kirjoitusta ei kirjoita lääkäri, vaan täysin korkeakoulutuksia vailla oleva tavallinen ihminen. Kirjoitukset ovat omia ajatuksia ja omia havaintoja. Kun käytän jostakin muualta otettu tekstiä, niin liitän lähteen, mistä ko. tieto on peräisin.
Postauksen kuvitin äitini ottamilla valokuvilla.
Tiedän, että siellä ruutujen toisella puolella on lukematon määrä lukijoita, joille aihe on tuttu. Se voi olla omakohtaista tai läheltä nähtyä. Osa taas ei välttämättä tiedä masennuksesta mitään ja jotkut taas eivät tiedä olevansa masentuneita. On vain paha olla ilman mitään järkevää syytä.
Mitä masennus on? Toiset luulevat, että masentuneet eivät vain kestä sitä, että eivät saa kaikkea mitä haluavat.
Hain Masennus sattuu -sivustolta lyhyen infon masennuksesta. Alleviivasin minusta tekstin tärkeimmät kohdat.
Masennus on yleinen, herkästi uusiutuva ja valitettavan usein pitkäkestoinen sairaus. Se lamaa toimintakykyä ja aiheuttaa huomattavaa kärsimystä sairastuneelle ja hänen läheisilleen. Masennukseen liittyviä riskitekijöitä on monia ja sanotaankin, että masennus on taustaltaan monitekijäinen sairaus(1). Näitä riskitekijöitä ovat sekä perinnölliset (suvussa masennusta) että ympäristötekijät. Esimerkiksi stressaavat ajankohtaiset elämäntapahtumat, lapsuuden aikaiset traumat ja tietyt persoonallisuuden piirteet (esim. korostunut vaativuus itseä kohtaan) saattavat altistaa depressiolle.
Masennus on yleinen sairaus, niin yleinen, että voidaan puhua kansansairaudesta. Tänä päivänä masennuksesta kärsii noin 5 % eli n. 200 000 suomalaista(2). Elämänsä aikana sairastuu joka viides, ja naisilla masennus on noin kaksi kertaa niin yleistä kuin miehillä (2:1)(3). Terveyskeskukseen hakeutuvista noin joka kahdeksas on masentunut(4) tavalla, joka vaatii hoitoa. Tätä useammalla on lieviä oireita. Monilla masentuneista on myös muita samanaikaisia fyysisiä tai psykiatrisia sairauksia, kuten päihde-, persoonallisuus- ja ahdistuneisuushäiriöitä(4,5). Muut samanaikaiset sairaudet heikentävät masennuksen ennustetta ja ne on myös siksi tärkeä tunnistaa ja hoitaa. Masennus uusiutuu herkästi. Tutkimusten mukaan reilusti yli puolet (jopa 70-80%) sairastuu uudelleen elämänsä aikana(6), riski on usein erityisen suuri toipumisvaiheessa. Uusiutumisriski on tärkeä huomioida hoidossa.
Suomessa masennusdiagnoosilla myönnettyjen uusien työkyvyttömyyseläkkeiden (mukaan lukien kuntoutustuet) suhteellinen osuus on kaksinkertaistunut viimeisten noin 20 vuoden aikana(7). On arvioitu, että masennus vie vuosittain noin 5000 suomalaista työkyvyttömyyseläkkeelle(1). Maailman terveysjärjestön (WHO) tutkimuksissa masennuksen on ennustettu nousevan maailmanlaajuisesti merkittävimmäksi, toimintakyvyttömyyttä aiheuttavaksi sairaudeksi vuoteen 2030 mennessä(8). Lisäksi sairauden vakavuutta kuvaa se, että se johtaa vuosittain noin 600-700 suomalaista itsemurhaan(1). Masennuksen kuormittavuus on siis sekä inhimillisen kärsimyksen ja elämänlaadun että toimintakyvyn kannalta huomattava. Pahimmillaan masennus on tappava sairaus, joten sairauden hyvä hoitaminen on äärimmäisen tärkeää.
Lähde: Masennussattuu.fi
Masennukseen voi sairastua kuka vain. Ikään, sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan ja perimään katsomatta. Kuten tekstistä huomaamme, niin naisilla on suurempi riski, kuin miehillä. Voi johtua siitä, että naiset korostavat piirun verran enemmän vaativuutta itseensä, kuin miehet. Toisaalta taas miehet tekevät itsemurhia enemmän, kuin naiset, joten tästä voisin päätellä, että naiset selviytyvät masennuksesta miehiä paremmin. Ehkä naiset suuremman empatian vuoksi ajattelevat enemmän lapsiaan ja läheisiään, kun taas miesten ajatusmaailmassa heidän poistuttua kaikki voisivat muka paremmin. Kaikki masentuneet eivät tee tai yritä itsemurhaa. Kaikki masentuneet eivät edes haudo ajatusta. Kuitenkin ajatuksissa saattaa esiintyä toive, että sairastuisi parantumattomaan sairauteen tai joutuisi onnettomuuteen.
Miksi aihe sitten on minulle läheinen?
Olen sairastanut vaikeaa masennusta. Sairastin sitä tietämättäni kauan ennen, kun asia huomattiin. Masennus ei hyppää päälle tuosta vain ja ole samantien vaikea. Salakavala tauti syntyy itsekseen ja kasvaa hoitamattomana vaikeaksi. Masennus ruokkii itse itseään. On toisinaan parempia päiviä ja kausia, joten tautia on vaikea huomata itsestään. Masennukseen tottuu ja sitä luulee omaksi luonteenpiirteeksi, eikä osaa ajatellakaan, että se ”luonteenpiirre” saattaakin olla sairauden aiheuttamaa, joka ei periaatteessa ole osa minua.
On äärettömän vaikeaa selittää sellaiselle taudista, joka ei itse ole kokenut vastaavaa tai nähnyt läheltä mitä se on. Se olkaan taputus ja lause noh, piristy nyt ei vain auta. Oikeastaan se vain pahentaa, sillä masentunut syyttää jo valmiiksi itseään kaikesta ja kokee olevansa huonompi ihminen, kuin muut. Masentunut ei vain pysty sormia napsauttamalla taas iloitsemaan elämästään. Jokainen masentunut on itse tärkeimmässä roolissa parantumisensa kanssa, mutta se ei onnistu sormia napsauttamalla. Parantumisen kannalta on tärkeää kokea positiivisia asioita. Masennuksen vaikeusasteesta ja ihmisestä riippuen lisäksi tarvitaan tukea, hoitoa, terapiaa ja mahdollisesti myös lääkkeitä.
Jollakin tavalla masennus on elinikäinen sairaus. Siitä voi parantua, mutta aina se voi palata takaisin. Monilla masentuneilla on kausia, kun menee hyvin ja sitten taas niitä huonoja kausia. Minulle syksy on aina vaikeaa aikaa. Monille valomäärän vähentyminen ja väsymys laukaiseen ns. kaamosmasennuksen. Kaamosmasennusta sairastetaan pimeimpinä vuodenaikoina. Toiset taas masentuvat keväisin. Valomäärän lisääntyminen ei herätä kaikkia talviunestaan, vaan saamattomuus voi luoda paineita ja tätä kautta aiheuttaa masennusta.
Minulla on ollut monen asteisia masennusoireita. Lievimmillään olen vain saamaton ja väsynyt. Vähän pidemmälle sairastuneena olen epäsosiaalinen, saamaton, väsynyt, ärtynyt, muistini pätkii pahasti, ahdistunut, soimaan itseäni vähän kaikesta, olen stressaantuneempi, kuin normaalisti ja menetän itseluottamuksen. Pahimmillaan lisäksi olen täysin toimintakyvytön, flegmaattinen, syytän itseäni kaikesta, koen, että elämä rankaisee minua ja koen muutenkin olevani umpikujassa. En tuossa tilassa olevana enää jaksa välittää mistään. Kaikki on yhdentekevää ja mikään positiivinen asia ei tunnu miltään.
Elämä on toisinaan kivikkoista kaikilla, mutta miksi toiset sairastuvat ja toiset ei? Masentunutta voisi luulla yliherkäksi, itsekkääksi ja vastuuta pakoilevaksi. Todellisuudessa tunnolliset, ahkerat, itseltään paljon vaativat ja luovat ihmiset sairastuvat muita herkemmin masennukseen.
Oman masennuksen pahensi veljeni kuolema onnettomuudessa. Ennen sitäkin elämäni varrella oli tapahtunut ikäviä asioita, kuten isäni kuolema, avioero (palasimme kuitenkin takaisin yhteen) ja muita pettymyksiä itseeni ja muihin ihmisiin, jotka kaikki jättivät jälkensä minuun. Olin sen verran vakavasti jo masentunut, että se huomattiin ja sain hoitoa siihen.
Syksyisin alkaa väsymys painaa pimeyden vuoksi ja toimeliaana ihmisenä en jaksa ja kykene kaikkeen mitä haluaisin. Noidankehä onkin valmis. Luovuus, kekseliäisyys ja energisyys katoaan ensimmäisenä. Tuntemuksina tulee riittämättömyden tunteet, selittämätön syyllisyyden tunne ja häpeä. Sen jälkeen pikkuhiljaa kaikki ylimääräinen alkaa vaatimaan suuria ponnisteluja. Jos minulla on esimerkiksi jokin bloggaajatapahtuma tiedossa, niin en rehellisesti jaksa aina mennä. Tuntuu liian paljon voimia vievältä, sosiaaliset tilanteet vaativat ponnisteluja, joka ei ole minulle normaalisti ollenkaan työlästä, päinvastoin. Minusta tulee vähäsanaisempi ja hiljaisempi. Haluan vain vetää peiton korviin ja olla omassa turvapaikassani kotona. Onneksi on aina se joulu, jota odotan ja joka piristää minua. Tammikuussa yleensä herään uutena ihmisenä, täynnä uutta tarmoa ja energiaa puhkuen.
Luojan kiitos, että elämme SOME:n kulta-aikaa. Saan itseni jollakin tavalla pidettyä tälläisinä vaiheina kiinni sosiaalisissa kanssakäymisissä.
Onko masennus yleistynyt vai onko se trendisairaus? En tiedä, mutta luulen, että masennusta on ollut aina. Nykyään siitä puhutaan ja tiedetään enemmän. Tilastot kertovat myös meidän avoimuudesta ja kyvystä hakea apua, sillä itsemurhatilastot ovat alhaisimmillaan yli 40 vuoteen. Tosin joskus harhaanjohtavasti puhutaan masentuneisuudesta, jos on allapäin suhteen kariutuessa tai ei saanutkaan sitä työpaikkaa, jota kovasti toivoi. Hetkellinen alakuloisuus ja pettymys ei ole masennusta, vaan se menee ohi positiivisten kokemuksien myötä. Alakuloisuus on normaalia pettymyksen vuoksi ja se onkin seuraus tapahtuneesta. Masentuneella ei aina välttämättä ole konkreettista syytä tuntemuksiinsa ja se tekee masennuksen ymmärtämisestä vaikeaa muille.
Jos epäilet itselläsi tai läheiselläsi olevan masennusta, niin hanki apua. Elämänlaatu paranee huomattavasti, kun ongelmalle tehdään jotain.
Googlettamalla löytää paljon tietoa masennuksesta ja erilaisia testejä, joilla voi kartoittaa mahdollista masennusta. Lääkäri on kuitenkin se, joka diagnosoi sairaudet, joten lääkärillä käynti on askel parantumiseen.
Vakavan ja synkän aiheen loppuun pieni aiheeseen sopiva kevennys.
Masentuneena sitä tahtoo piiloilla muulta maailmalta ja pelkää kohdata kaikkea voimattomuuden ja toimintakyvyttömyyden vuoksi.
Ja kun taas elämä voittaa, niin uskallusta riittää kaasu pohjassa tekemään hyppyjä tuntemattomaan.
Haluaako joku jakaa oman kokemuksensa kommenteissa? Miten parannuit vai oletko vielä matkalla parantumiseen? Voit kommentoida anonyymistikin. Vertaistuki ja tieto siitä, että muillakin on samoja ongelmia, auttaa parantumaan ja ymmärtämään itseään. Myös vinkkejä lievän masennuksen ja alakuloisuuden loitolla pitämiseen saa jakaa!
Kommentit
Kiitos kirjoituksestasi. 🙂 Kuulostaa hassulta omasta suustani, mutta et sinä ole vanha! Hassuksi lauseen tekee se, että koen itsekin olevani liian vanha kouluun jne. Mutta kun sen joku toinen sanoo, niin hoksaa, että ei 3-kybänen ole vanha vielä mihinkään. 🙂 Mietin itsekin ajatuksia, että voinko vielä +30-vuotiaana mennä koulunpenkille? Eikös me ihan hyvin voida mennä opiskelemaan, jos haluamme? Vaikka oltaisiin 40, niin hyvin me vielä voimme opiskella. 🙂
Kommentit
Itselläni todettiin masennus noin 4-5 vuotta sitten ja ilmeni että olin kärsinyt siitä todennäköisesti jo peruskouluiässä, mutta vasta aikuisiällä kun elämä muuttui, kuten muutto vieraalle paikkakunnalle josta ei tuntenut kuin yhden ihmisen eli silloisen poikaystävänsä, laukaisi sen kunnolla. Eli masennus voi hyvinkin olla piilevä sairaus ja olen myös huomannut, kuinka sitä vähätellään herkästi mutta se aiheuttaa myös lähimmäisissä tuntemuksia, etteivät he osaa oikein auttaa asian suhteen, kun eivät tiedä miten. Itsekään en tajunnut masennustani, sen sijaan ex-anoppikokelas huomasi sen ja hain siihen hänen avustuksellaan apua. Ja onneksi hain.
Olen vieläkin matkalla parantumiseen, sillä masennus ei kuitenkaan parannu vain sormia napsauttamalla. Aiemmin olin itsetuhoinen ja toivoin myös kuolemista, mutta kun jouduin onnettomuuteen ja oli vain pienestä kiinni ettei henki olisi lähtenyt, tajusin etten oikeasti halua kuolla.
Minulle myös tuputettiin joskus masennuslääkkeitä, mutta huomasin niiden vain pahentavan itsetuhoisuuttani, jonka vuoksi kieltäydyin syömästä niitä. Puhuminen on enemmän auttanut itselläni, samoin avoimuus. Yleensä miehet ovat vähätelleet masennusta ja hokevat, että miksi täytyy mennä jollekin psykologille lässyttämään kun voisi vain unohtaa asian ja elää päivä kerrallaan, niin ei se omilla aivoilla vain toimi niin. Jos sysää asioita ja ongelmia, ne vain kasaantuvat ja pahentuvat ja niistä pääsee eroon vain ratkomalla ne. Itse kun sain tietää mikä on se syy masennukseeni ja mistä se on lähtenyt, olen voinut lähteä purkamaan sitä pikkuhiljaa ja elämä on helpottunut sen myötä ja auttanut ymmärtämään myös itseäni. Uskon että pääsen masennuksestani vielä kokonaan eroon ja olen tällöin vahvempi ihminen.
Samalla masennus on kuitenkin myös auttanut ymmärtämään muiden ihmisten ongelmia. Sitä ymmärtää kuinka tärkeää se toisen olkapää on, eikä kannata vertailla ongelmia keskenään, että mikä niistä on oikea ja mikä ei. Jokainen kokee asiat eri tavalla ja pieneltä kuulostava ongelma voi toiselle olla suuri. Siksi koen jo tärkeänä kysyä ihmisiltä, että mitä kuuluu.
Toivottavasti tästä nyt oli mitään apua kenellekään. 🙂 Tsemppiä muille!
Minulla sama juttu. Olin kasvanut masennukseni kanssa, joten en huomannut sitä. Kun masennuksestani parannuin, niin tajusin sen eron terveen ja sairastuneen minäni kanssa.
Miehen logiikka toimii juuri noin. Ikävät asiat vain pitää unohtaa ja lakaista maton alle. Onneksi nykyaikaina miehet kasvavissa määrin ovat muuttuneet avoimemmiksi ja luulen, että siinä on selkeä syy itsemurhien vähentymiseen.
Minulle on tapanut sama. Ymmärrän nykyään paljon paremmin muita ihmisiä. Tiedän ja ymmärrän, että jonkun ihmisen käytös tai reaktio on aina seurausta jostakin.
Kiitos, että jaoit ajatuksiasi ja kokemuksiasi muille! 🙂 Voimia ja jaksamisia sinullekin. <3
Vaikea on enää sanoa tähän mitään, niin puit omat ajatukseni sanoiksi. Minullahan on takana vuosia terapiaa, sairaslomaa, kuntoutusta ja vihdoin olen päässyt sellaiseen vaiheeseen, että onnistuin saattamaan loppuun opiskeluni ja pääsemään töihin. Nykyään sitten koen häpeää ja syyllisyyttä noista vuosista, jotka ”menivät hukkaan” masennuksen vuoksi. Oma, vuosia kestänyt masennukseni sairastutti myös mieheni ja kahden masentuneen liitto on toisinaan hyvinkin hankalaa. Onneksi kummallakin on pahin jo takanapäin. Tunnistamme myös toinen toisistamme jos alkaa menemään heikommin. Sillloin pystyy jo ohjaaman toista avun piiriin, jos tarve tulee.
Minullakin loppusyksy on usein hankalaa, joulukuu tosin helpottaa. Tammi- ja helmikuu menee monesti vielä alakuloisissa fiiliksissä. Ne menevät onneksi aikanaan ohi. Minulla auttaa jonkin verran pienet irtiotot arjesta; kylpyläkäynnit yms.
Eipä tätä sairautta kenellekään toivoisi. Minä uskon, että masennus on myös osittain muovannut luonnettani. Negatiivisuus ja pessimismi suojaa minua pahimmmilta pettymyksiltä. Pettymysten kestäminen taas on minulle vaikeaa ja pahimmillaan se on ollut sairastuttavaa. En erityisemmin pidä noista piirteistä itsestäni, josta päästään taas tähän kierteeseen, jossa itsesyytökset ja paha olo ruokkivat masennusta.
Osasyy kosmetiikkahuulluuteeni löytyy myös varmasti masennuksesta; ostamalla kosmetiikkaa saan itselleni niitä hetkellisiä hyvän olon tunteita. Teen sitä, vaikka myöhemmin se hyvä olo korvautuukin jälleen kerran itsesyytöksillä tuhlauksesta.
Nyt kun kirjoittelin näitä mietteitä, tuli mieleen, että voisipa olla aiheellista käydä taas jossain juttusilla. 😀 En vaan millään jaksaisi samaa rumbaa uudelleen, joten sitkuttelen näin ja yritän jotenkin päästä kierteestä irti.
Kaikkea hyvää sinulle Minna ja jaksamista arkeen! Kyllä me taas noustaan kunhan kevät tulee ja aurinkokin näyttäytyy. 🙂
Kiitos kirjoituksestasi. 🙂 Kuulostaa hassulta omasta suustani, mutta et sinä ole vanha! Hassuksi lauseen tekee se, että koen itsekin olevani liian vanha kouluun jne. Mutta kun sen joku toinen sanoo, niin hoksaa, että ei 3-kybänen ole vanha vielä mihinkään. 🙂 Mietin itsekin ajatuksia, että voinko vielä +30-vuotiaana mennä koulunpenkille? Eikös me ihan hyvin voida mennä opiskelemaan, jos haluamme? Vaikka oltaisiin 40, niin hyvin me vielä voimme opiskella. 🙂
Mä oon 30v ja aloitin vasta vuosi sitten psykoterapian. Kävin ennen sitä vuosia satunnaisesti yths:n psykologilla. Pääsin kahteen opiskelupaikkaan yolle ja amklle, mutta kaikki jäi kesken masennuksen vuoksi. Tällä hetkellä maksan laskun tekemällä töitä kaupan kassalla, mutta koen kyllä itseni epäonnistuneeksi. Rahaa on palanut minultakin kosmetiikkaa, joita en edes tarvitsisi, mutta sai edes hetkeksi sen hyvän olon.
Tällä hetkellä tuntuu, että vielä on paljon tehtävä töitä masennukseni kanssa, mutta elättelen vielä toiveita palatakseni kouluun vaikka koenkin itseni jo vanhaksi.
Hieman höhlältä tuntuu sanoa, että älä häpeä ”hukkaan menneitä vuosia”, sillä osaan samaistua häpeääsi, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä häpeilyyn. Mietin tässä, että teillä on miehen kanssa ollut kyllä vaikeaa, mutta varmasti ymmärrätte toisianne aivan erityisellä tavalla nykyään. Onneksi voitte paremmin ja pystytte tarpeen vaatiessa aina tukemaan vuorollanne toisinne. 🙂
Itsestäni huomaan, että ”terveenä” olen positiivinen. Kun taas masennus nostaa päätänsä, niin minulle iskee ilmeisesti suojautumismekanismi päälle ja muutun pessimistiksi ja negatiiviseksi. En koe noita omaksi luonteenpiirteeksi ja inhoan sitä itsessäni ja… kuten tiedät, kierre on valmis. 🙁
Heh, pakko myöntää, että tässä on tullut syksyn aikana lohduteltua itseään eräälläkin kilolla kosmetiikkaa. Onneksi en koe siitä omantunnon tuskia, vaan ajattelen, että kaikki mikä ilahduttaa, on minulle sallittua. Lapset ovat kanssa minulle lääke, joka pitää ajatuksia kurissa. Tietysti myös puoliso ja läheiset. 🙂
Kiitos sinulle, että jaoit omat kokemuksesi ja ajatuksesi. 🙂 Kyllä me taas noustaan luolistamme, kun kevätaurinko paistaa lopputalven lumihangille. Siihen asti mökötellään ja yritetään selviytyä. Yritetään olla positiivisempia ja tehdään sellaisia asioita, joista saamme edes pientä iloa. 🙂
Hienosti kirjoitat vaikeasta asiasta. Itse en masennusta ole kokenut, mutta hetkittäisiä alakulon hetkiä, kuten varmaan me kaikki joskus. Kiitos tästä upeasta postauksesta ja hyvää joulun odotuksen aikaa sinulle!
Kiitos Krisse! 🙂 Jokainen meistä kokee alakuloisuutta ja se on tervettä. Toisaaltaan masennuskin on tervettä, se on oman mielen ja kehon hälyytys, että asiat on pielessä.
Hyvää joulunodotusta sinullekin! 🙂
Nyt tuli aihe johon on kyllä pakko kommentoida senkin toivossa että saisin vastauksia asioihin mitkä on aiheen myötä pyöriny mielessä.
Mie oon nähny hyvin läheltä sen, mitä masennus ihmiselle tekee. Ikävä kyllä näitä ihmisiä on kaks, jotka kummatki omalla tavallaan on miulle tärkeitä, ja sen takia sen kärsimisen vierestä kahtominen tuntu tosi pahalta. Ensimmäisenä oli miun isin uus vaimo. Meillä on siis uusioperhe, ja koska alussa asiat oli todella hankalia, koska miulla oli vaikee hyväksyä niin sanottua uutta äitiä ja sitä ettei isi ollukkaa enää vaa minnuu varten. Aikamoisia törmäyskursseja ollaan läpi käyty eikä ne juurikaan asia auttanu. Jossain vaiheessa ku asiat oli jo paremmin, ni en tiiä miten, mut sillon näytti että se masennus niin sanotuski laukes. Äitipuoli makas vaa sängyssä päivät pitkät, hädin tuskin söi. Olin sillon vielä nii nuori etten oikein ymmärtäny mistä kaikki johtuu ja syytin ihteeni siitä tilanteesta. Enkö oo ollu tarpeeks kiltti tai tarpeeks hyvä?
Toinen tilanne tuli sitte ku aloin tutustumaan nykyseen poikakaveriin (tai avopuolisoon, nykyään asutaan jo yhessä). Se varotteli minnuu jo etukäteen et sen isällä on mielialahäiriö ja että se ihekkin on jo kokenu kertaalleen masennuksen. Lisäks sitä on kiusattu koulussa ja huomaan kyllä miten se vaikuttaa nykyäänkin. Tosi pienestä se vajoaa aikamoiseen synkkyyteen, tosin tän yhessä elämisen myötä mies on miulle ihekki sanonu et sen on paljon helpompi olla. Sillon ku asuttiin vielä erillään ni en aina tienny mitä oikein tekisin, ku mikää ei tuntunu auttavan. Lisäks asuttiin eri kaupungeissa, joten en päässy aina ees konkreettisesti tekemään mitään, olin vaan sanojen varassa.
Pahinta tossa tilanteen vierestä seuraamisessa oli se, et miun omat tunteet oli tosi ristiriitaset. Keinot loppu kertakaikkiaan kesken enkä tienny mitä oisin tehny. Niinkun tuossa kirjotit ni sanat ei enää auttanu ja tuntuu et nekin viikonloput mitkä sit poikakaverin kanssa olin, toi vaan hetkellistä helpotusta. Toisaalta joskus tuntu ettei se tuonu sitäkään, ku mies oli vaa tosi vaitonainen ja jokainen sana minkä sen suusta kuulin piti nyhtämällä nyhtää. Ensin tunsin hirveesti sääliä ja surua siitä ja oisin tehny mitä vaan et olisin päässy ees halaamaan tai jotain. Myöhemmin tuli se vaihe ku aloin ajatella (niin rumalta ku tää tosiaan kuulostaakin) että olkoon sitte ihekseen ja vellokoon itsesäälissä. Olin vaa nii väsyny siihen et mikään ei auttanu ja melkein vihasin koko miestä. En tosissani haluis myöntää et oon aatellu noin, koska se taas on johtanu et syytän ihteeni kauheesta itsekkyydestä ja mietin et kuinka oon oikeesti voinu olla tuota mieltä miulle rakkaasta ihmisestä.
Nyt onneks asiat on ainaki toistaseks paremmin ja oon saanu poikakaverin perheeltä ja jopa sukulaisilta kiitosta siitä, et oon tehny kaikkeni ja sanoo ne sitäkin että mies ois oikeesti muuttunu jo parempaan suuntaan. Ihekkin mie kyl huomaan sen muutoksen, mut toisaalta pelkään et jossain vaiheessa se vaipuu tuohon masennukseen uuvestaan. Se on todella herkkä ja haavoittuvainen ja huolestuttaa ettei paljoo tarvita siihen, että tuo kierre saattaa alkaa jossain vaiheessa taas. Tällä hetkellä mie vaan toivon, että tätä hyvää aikaa jatkus mahollisimman kauan.
Raskas aihe ja tääkin oli vaa hyvin tiivistetty kommentti miun kokemuksista, mut toivottavasti kukaan ei nyt tuomitse minnuu noista tuntemuksista mitä ihelle on joskus tullu.
– Susanna
Hienoa, että jaoit kokemuksiasi toisen osapuolen kannalta. 🙂 En usko, että kukaan sinua tuomitsee ja jos tuomitsee, niin se on tuomitsijan kapeakatseisuutta. Sinäkin olet ihminen ja ei läheisiltäkään voi vaatia määräänsä enempää.
Varmasti omallakin puolisollani on vastaavia tuntemuksia käynyt mielessä. Olemme asioista keskustelleet hänen kanssaan, mutta luulenpa, että hän ei ihan kaikkea ole hennonnut minulle kertoa omista tuntemuksistaan.
Jos huomaat miehesi vajoavan uudestaan syvempiin vesiin, niin raahaa hänet samantien lääkäriin. Yritä löytää itsestäsi voimia järjestää hänelle kaikki mahdollisimman helpoksi. Masentunut ei jaksa järjestää asioitaan. Yksi puhelinsoitto lääkärille on yksinkertaisesti vain liian työläs. Niin uskomattomalta, kuin se kuulostaakin, niin masentunut ei vain kykene siihen. Joskus on niin, että masentunut hautoo itsemurhaa, mutta ei jaksa toteuttaa sitä. Siksi lääkityksen antamisessa on suuri riski, että sen tehottuaan ihminen saa toimintakykyään takaisin ja jaksaa toteuttaa ajatuksensa. 🙁 Siksi terapia lääkityksen lisäksi on ehdottoman tärkeää. Onneksi nykyään hyvin harvoin kuulee, että määrätään pelkät lääkkeet, vaan terapiahoito on ensisijainen ja lääkitys saattaa olla tukemassa mukana.
Toivon teille pitkää ajanjaksoa ilman masennusta. Toivottavasti ei palaa miehellesi. Jaksamisia sinullekin, sillä ei se puolison masennus ole sinulle helppoa. Mahtavaa, että olet kuitenkin jaksanut, etkä ole luovuttanut. 🙂
Rohkea kirjoitus Minna, hyvä. Oon ylpeä sinusta 🙂
Kiitos! 🙂 Hieman vieläkin hirvittää tämän jakaminen, mutta jos edes yksi saa tästä helpotusta omaan oloonsa, niin avautumiseni on ollut sen arvoista.
Minna, kiitos tästä!
Itse olen sairastanut vaikeaa masennusta 2006 vuodesta asti. Välissä on vuosia, joista en vieläkään muista mitään. Kaikki on vaan sellaista sumua. ”Se olkaan taputus ja lause noh, piristy nyt ei vain auta.” Ei todellakaan auta, valitettavasti tuon lauseen takia tässä vuosien varrella on tippunut monia ihmisiä pois kelkasta, se on se hinta, jonka joutuu maksamaan. Onneksi ne oikeat ystävät sentään ymmärsivät, kun purskahdin keskellä kauppaa itkemään, tulivat halaamaan, ei siihen sanoja tarvita. Tänä syksynä pääsin vihdoin aloittamaan terapian (purkanut tätä myös blogissani) ja musta tuntuu, että siitä on ollut apua. Olen tämän syksyn aikana pystynyt tekemään paljon juttuja, mitä vuosi sitten en voinut edes kuvitella tekeväni.
Paljon haleja!
Tiedän hyvin tuon sumun. Minullakin on pahimpien aikojen elämä sumussa. En oikein muista mitään. 🙁
Ei niitä sanoja tarvita. Pelkkä halaus tai läsnäolo riittää. Sama pätee läheisen menettäneen lohduttamisessa. Ihmiset alkavat karttelemaan, kun eivät tiedä mitä sanoa. Ei niitä sanoja tarvita. Pelkkä nyökkäys riittää, sillä se ele jo kertoo surevalle, että hänestä välitetään ja surussa eletään mukana.
Tiedän tuon tunteen, kun hämmestelee omaa rohkeuttaan ja innostusta asioihin. Nyt valitettavasti minulla on se aika, kun kaiholla muistelen, että kuinka jaksoin, kuinka pystyin, kuinka uskalsin jne. Eiköhän tämä tästä taas sitten keväällä. Yritän olla soimaamatta itseäni tästä saamattomuudestani ja antaa armoa itselleni.
Haleja sinullekin Jonna ja ihanaa, että jaoit omaa elämääsi! 🙂
Mää oon ihan sanaton… <3
Aina ei tarvita sanoja. Pelkkä <3 riittää. 🙂
Hieno kirjoitus. Vaikka masennusta on käsitelty eri medioissa aika paljonkin lähivuosina, niin monet ikävät luulot ovat edelleen voimassa. Aina on hyvä, että asiasta puhutaan rehellisesti.
Itse sairastuin masennukseen ja anoreksiaan noin seitsemän vuotta sitten. Olen pikku hiljaa sen takia menettänyt paljon. Minulla ei ole enää ystäviä, koska en vain jaksa pitää yhteyttä heihin ja tunnen, etten ole haluttua seuraa. Opiskeluista ei ole tullut mitään, joten olen perheen musta lammas, koska minulta aikoinaan odotettiin niin paljon. Tunnen itse pilanneeni elämäni. Masennuslääkkeetkin vain lihottivat.
Onneksi pääsin 17-vuotiaana käymään hetken kunnollisessa ”terapiassa”. Se on antanut minulle myöhemmin keinoja hillitä sitä sellaista loputonta ajatusympyrää, jossa ajatukset eivät enää ole realistisia. Ymmärrän nykyään varoa, jos alan ajatella esimerkiksi sitä, että maailma jotenkin rankaisee minua tai että silloin, kun menee hyvin, pitää koko ajan varoa, koska eihän se voi kestää kuin hetken.Olen oppinut kääntämään ajatukseni realistisiksi ja siitä on paljon apua. Harmi, että vain murto-osalla on mahdollisuus päästä oikeasti keskustelemaan sellaisen ammattilaisen kanssa, joka hallitsee kognitiivisen terapian. Kelan korvaamaan terapiaan pääsemiseksi joutuu näkemään itse hirveästi vaivaa, hakemaan tietoa jota ei ole missään saatavilla ja silti pääseminen on epävarmaa ja masentunut joutuu odottamaan viikkokausia. Jaksaako vakavasti masentunut tällaista? Jos Kela ei korvaa, vain rikkailla on varaa maksaa n. 45-100e (?) viikossa terapiasta, jota yleensä suositellaan pitemmäksi aikaa.
Tällä hetkellä sairaimmat vuoteni ovat onneksi takana. En enää edes muista niistä niin paljon. Asuin yksin, olin aina yksin, olin tekemättä mitään ja elin toimeentulotuella. Kukaan ei minua kaivannut kuukausiin. Nykyään opiskelen, asun avoliitossa ja tilanne on vakaa. Kuitenkin ajottain on läsnä se sisintä kalvava yksinäisyys, epäonnistumisten pelko, katkeruus ja pelko omasta jaksamisesta.
Mielestäni sillä on kuitenkin selvä ero, tuleeko masennus omasta sisältä vai ulkoisista asioista. Ulkoiset asiat ovat niitä, joille harvoin voi mitään. Esimerkiksi elämäntilanne voi olla masentava ta muuttua äkkiä. Masennus sairautena on juuri sitä, jota tapahtuu omien korvien välissä. Loppujen lopuksi sillekin voi itse tehdä jotain juuri opettelemalla tuota kognitiivista ajattelua, mutta se ei ole heikkous, jos siihen ei kykene yksin. Harva tässä maailmassa yksin pärjää ja apua ja tukea pitäisi olla jokaisella saatavilla.
Onneksi olen oppinut kertomaan läheisilleni. Yleensä sanon rivien välissä siitä, mutta jossakin vaiheessa puhun suoraakin. Mieheni saa kuulla näistä ekana, mutta luulen hänen huomanneen sen jo ennen, kun kerron.
Eikös olekin jollakin tavalla ”voimauttavaa” lukea muidenkin kokemuksia? On ollut tänään ihanaa lukea ja huomata, että hitsi, minua ymmärretään myös lähipiirini ulkopuolella.
On aivan totta, että blogeista saa kuvan, että elämä on pelkkää juhlaa ja glamouria. Sehän ei pidä paikkaansa. Kaikki bloggaajat ovat tavallisia ihmisiä ja tavallisilla murheilla jokainen. Jollain tavalla Glitz & Glam on pieni pakopaikka, jonne minä ja muut voivat tulla hömppäilemään. Kuitenkin olen tahtonut pitää täällä toisinaan maanpinnalle pudottavia postauksia, joissa muistutellaan, että elämä ei ole pelkkää juhlaa, vaikka lempparisanoittajani niin laulaakin laulussa Elämä on juhla.
🙂
Kiitos sinulle <3 Tämä voi tosiaan olla sairaus, joka uusiutuu elämän aikana monet kerrat. Opettelen edelleen hakemaan apua ja kertomaan puolisolle, kun alkaa demonit painamaan, ilman pelkoa hylätyksi tulemisesta. Hienoa, että itse kerrot ystäville, kun väsymys painaa.
Antaa voimia lukea tällaista ”vertaistukikeskustelua”, jossa ihmiset ymmärtävät.
Monista blogeista saa muuten helposti käsityksen, että elämä on yhtä juhlaa: Kahvila- ja ravintolakäyntejä, kauniita vaatteita, ihanaa kosmetiikkaa, glitteriä, shoppailua, illanistujaisia, ystäviä, täydellistä perhe-elämää jne… Rohkeaa ja ihailtavaa ottaa puheeksi myös tällainen vakavampi aihe.
Hienoa Minna!
Kiitos! 🙂 On hyvä, että masennuksesta puhutaan. Niin harmillisen paljon vieläkin elää käsitys, että masentunut on vain laiska, eikä kestä pettymyksiä, kun ei saakaan kaikkea mitä haluaa. 🙁 Kun totuudessa asiahan ei ole niin.
Minä pelkään toisinaan myös ystävien menetystä, mutta on lohdullista ollut huomata, että ne kaksi rakkainta aina vain pysyy vierelläni. Tiedän erittäin hyvin tuon, kun ei jaksa pitää yhteyksiä. Vinkkaankin aina ystävilleni rivien välistä, kun tämä tälläinen kausi on meneillään. Ovat mitä ilmeisemmin osanneet lukea sen sieltä.
Kirjoitat omassa kokemuksessani paljon asiaa ja kerrot hyvin siitä miten vaikeaa on hakea apua masennukseensa. Kun masentuneena on vaikeaa soittaa edes lääkärille se aika, niin miten sitä jaksaisi sitä paperisotaa? Helpompaa on vain luovuttaa ja antaa olla. Lisäksi vielä tuo terapian hinta. 🙁
Olet oikeassa. Sillä on ero, että tuleeko masennus sisältä vai itsensä ulkopuolella tapahtuneista asioista. Valitettavasti taidan itse olla näitä, jolla se tulee sisältä, mutta pahimpaan masennukseen sairastumisen laukaisi ulkoinentekijä. Siksipä monille meille tämä on elinikäinen sairaus, joka saattaa pysyä aisoissa loppuelämän, mutta aina sitä vastaan tavallaan taistelee, jotta omat demonit eivät pääse niskanpäälle.
Kiitos sinullekin rohkeasta kommentistasi. 🙂 Paljon voimia sinulle taistelussasi omia mörköjä ja peikkoja vastaan. <3
Kirjoitan nimimerkillä, koska olen tämän sairauden käsittelyssä vasta niin alussa. Kirjoitan kuitenkin, jotta samojen asioiden kanssa painiskelevat saisivat tukea edes näin kirjallisesti. Ymmärrät varmaan 🙂
Mulla on todettu ”selittämätön masennustila” aika äskettäin, parisen kuukautta sitten. Tällä hetkellä syön mielialalääkkeitä, joista ei ole oikeastaan ollut vielä mitään apua. Niitä kuitenkin pitää syödä yli kuukausi, jotta mahdolliset sivuvaikutukset häviävät ja hyvät vaikutukset alkavat, vielä siis katsellaan asiaa sen suhteen.
Mikä tähän tilanteeseen sitten johti? Jaa-a. Jo pari vuotta jatkunut epävarmuus monella elämän osa-alueella: opintojen viivästyminen minusta johtumattomista syistä, opintohaaveen kariutuminen ja täten opintojen suunnan täysi muutos, parisuhdesäätö (ollaan-eiolla) puolentoista vuoden ajan ja yhä siihen liittyvät kysymykset ja kiintymys, vapaaehtoistyön täysi suorittaminen hurjalla työmäärällä ja lisäksi vielä vaativa työ käytännössä ilman työhönohjausta ja valtavilla vastuilla ja paineilla. Äidin sairaus ja kirsikkana kakun päällä oma vakava sairastuminen ja sairaalareissu. Onhan niitä syitä, nyt kun niitä alkaa tähän kirjoittamaan auki. Terapiahoitajan kanssa keskustellessa (psykologille tai varsinaiseen terapiaan en ole vielä jonojen takia päässyt) olen huomannut, että olen perusluonteeltani hyvin tunnollinen, perfektionisti ja ns. kiltti tyttö, ja ruoskin itseäni helposti pienistäkin pieleen menneistä asioista. Koen, että en ihmisenä kelpaa kenellekään eikä kukaan halua kanssani oikeasti olla ja viettää aikaa, saati seurustella. Olen tyhmä, kun en edisty opinnoissani samaan tahtiin kuin jo valmistuvat kaverini. En osaa, en jaksa, en viitsi, olen huono. Maailma pyörisi ilman minuakin: haluan kuolla. Olen jopa miettinyt, miten haluaisin kuolla.
Edellä kirjoittamani ajatuskulut ovat minulle päivittäisiä ja tuosta ajatuskierteestä on vaikea päästä irti. Eritoten yksinäisinä hetkinä pyörittelen tuollaisia ajatuksia, itken ja tuijotan seinää. Mikäs sen mukavampi vapaa-ajan harraste… Terapiassa tullaan sitten tulevaisuudessa käsittelemään juuri näitä asioita: miksi ajattelen näin, miksi tämä tuntuu pahalta, miksi koen etten riitä?
Onneksi olen sentään vielä toimintakykyinen ja käynkin vähän väkipakolla kaiken maailman sosiaalisissa riennoissa. Ihan vain sen takia, että ihmisten ympäröimänä on vaikeampi ajatella noita ikäviä asioita. Harva varmaan sitä mielessäni pyörivää, jatkuvasti taustalla olevaa alakuloisuutta edes huomaa. Yritän siis vielä keksiä itselleni aktiviteetteja ja tekemistä, etten ihan lamaantuisi. Toivo parantumisesta ei ole vielä herännyt (enhän edes jaksa ajatella kahta päivää pidemmälle!), päivä kerrallaan eletään tässä vaiheessa.
Onneksi terveydenhuollossa minut on otettu heti vakavasti, ja olen saanut erittäin hyvää hoitoa. Rutiinit ovat tärkeitä ja siksi onkin ollut hyvä, että minulla on joka viikko ollut tapaaminen hoitajan, lääkärin tai terapiahoitajan kanssa. Yksin en siis ole jäänyt.
Kiitos Minna, kun kirjoitit tästä aiheesta. Jos tämä vaikka lisäisi tietoisuutta masennuksesta, ja vaikka saisi ne hyvää varmasti tarkoittavat mutta vähän tökeröt ”piristyisit nyt”-kommentoijat miettimään hieman. Ymmärrän toki, että masentuneelle on todella vaikea sanoa mitään lohduttavaa mutta aina ei tarvitse sanoa mitään. Yksinkertainen ”onpa kurja kuulla että kärsit, mutta olen tukena” riittäisi. Tai halaus, tai pyyntö kävelylenkille tai kahville. Ei sen tarvitse olla niin vaikeaa, sairastuneella on kuitenkin psykologit ja terapeutit omasta takaa eikä ystävän ole tarkoitus sellainen ollakaan 🙂 Masentuneena eniten kaipaan juuri tuollaisia yksinkertaisia ajanvietteitä hyvässä seurassa, jossa tunnen että mut hyväksytään joukkoon vaikka olenkin sairas. Tunnen huonoa omaatuntoa jo, kun ylipäänsä kerron kavereilleni masennuksesta, joten lisäsyyllistäminen ei ainakaan tuntuisi hyvältä :/
Kiitos Myy! <3
Voimia sinulle <3
Ja rohkea postaus Minna, kiitos 🙂
Kiitos, että jaoit omat kokemuksesi! Ei nämä asiat oikeita nimiä tarvitse, vaan pelkkä avautuminen riittä. Se yleensä auttaa itseään ja lukijaa. Osaan samaistua kirjoitukseesi täysin.
Hassua on se omallakin kohdalla, että olen oikeasti hyvin kiltti tyttö, tunnollinen ja perfektionisti. Kuitenkin koen silloin, kun olen masentunut, että olen hirveä ihminen, laiska ja huono kaikessa.
On hyvä, että pidät yllä sosiaalista elämää. Itse olen tällä hetkellä liian voimaton siihen. Olen siinä asiassa oikean Minnan vastakohta. Pahinta on se jos eristäytyy täysin. Minulla on onneksi perhe ja lapset erityisesti pitävät minut arjessa mukana ja mieleni parempana. Jos asuisin yksin, niin ei hyvin menisi. Nyt olen kuitenkin vielä jotenkin toimintakykyinen, mutta ylimääräisiin ei voimat riitä.
Toivottavasti (ja uskonkin näin) hoidon alkaessa alkaa asiat menemään parempaan kuosiin ja opit ymmärtämään epärealistisia ajatuksiasi itsestäsi. Ne ajatukset kun eivät ole muiden mielipiteitä, vaan meidän itse luomia mielikuvia itsestämme. Hassua on myös se, että vaikka näistä asioista kuinka tietää, niin siihen tunnepuoleen ei aina osaa vaikuttaa.
Paljon voimia ja jaksamisia taistelussa omia demoneja vastaan. *hali*
Masennus on tullut tutuksi myös minulle, vaikeimman kautta.
Kaikki alkoi vuosia sitten, kun rakas serkkuni teki itsemurhan koulukiusaamisen seurauksena. Maailma tuntui siihen aikaan julmalta ja synkältä paikalta, oma alamäkeni alkoi. Sairastuin masennukseen useiden surkeiden sattumusten jälkeen ja sairauteni eteni niin pitkälle, että pahimmassa vaiheessa jouduin viettämään aikaa sairaalan sujletulla osastolla sen takia, että en kyennyt itse käytännössä tekemään enää mitään, normaaliin arkipäivään kuuluvia askareita. Sängystä ylösnouseminenkin oli lähes ylitsepääsemätön kamppailu.
Koska sain asianmukaista hoitoa ja perheeni tuki minua, olen nykyään täysin terve, toimintakykyinen ja positiivinen nuori nainen. Kutsen kuvasitkin tekstissäsi, masennus on ikään kuin elinikäinen sairaus, on riski, että se palaa. Omallakin kohdalla on ylä- ja alamäkiä ollut, mutta nyt itsellä tunne on se, että olen vakaammalla pohjalla kuin aikoihin. Tämä syksy on itse asiassa ensimmäinen pitkään aikaan, kun masennus ei ole uusiutunut millään tavalla!
Kaikesta voi selvitä. Vaikka elämä joskus vetää turpaan, ja kovaa, pitää vain nousta ylös. Monta voimahalia jokaiselle, jota elämä potkii. <3
-A
Huoh! Muistan, kuinka vaikeaa se sängystä ylös nouseminen oli vaikeaa silloin, kun olin todella masentunut.
Ihana lukea sinun selviytymistarinastasi! Ja mahtavaa, että sinulla on ensimmäinen hyvä syksy aikoihin. Hienoa! 🙂 Kiitos, että kirjoitit! <3
Nyt kyllä kirjoitat Minna tärkeästä aiheesta. Itselläni ei varsinaisesti ole mitään niin vakavaa sairautta ollut kuin masennus. Opiskeluiden viivästymisestä, vaiheilusta siitä olenko oikealla alalla (en koe olevani) ja raha-asioista koen paineita, stressiä, riittämättömyyden tunnetta ja alakuloa. Jos raha-asiat ja työrintama olisivat kunnossa, olisin luultavasti aika tasaisen onnellinen tai ainakin tyytyväinen suurimman osan aikaa. Olen varmaan niitä ihmisiä, joita ulkoiset tekijät lannistavat. Joku ulkopuolinen olisi yhdessä elämänvaiheessa varmasti luokitellut minut masentuneeksi (jäin ilman opiskelupaikkaa lukion jälkeen), mutta en vieläkään osaa/tahdo/halua luokitella silloista itseäni masentuneeksi: kaikki kun olisi ollut hyvin, jos sen opiskelupaikan olisin saanut.
Oman alakuloni olen saanut selätettyä rutiineilla ja läheisten seuralla. Kun ahdistus iskee, hakeudun ihmisten seuraan ja liikun paljon (nollaan ajatukset raittiissa ulkoilmassa). Arjen rutiinit myös luovat turvallisuuden tunnetta ja mielihyvää. Minä pystyn, jaksan ja varaudun kaikkeen, kun teen niin ja näin.
Voimia ja jaksamista sinulle ja kaikille masentuneille. Aurinko alkaa paistaa vielä, siihen on uskottava ja se antaa voimia jaksaa jatkaa.
Hyviä keinoja! Rutiineissa pysyminen on minullekin vaikeina aikoina todellinen turva ja sen voimin sairaus ei pääse ottamaan niskaotetta minusta.
Se valo tunnelin päässä auttaa jaksamaan vaikeinakin aikoina. Tosin joskus on käynyt niin, että se valo tunnelin päässä onkin ollut tavarajuna, joka ajoi yli. Silti tähänkin asti on selvitty ja opittu selviytymään. 🙂
Kiitos sinulle, että jaoit omasta kokemuksestasi ja voimia sinullekin. 🙂
Kylläpä pisti sanattomaksi, sulla on kyllä uskomaton määrä rohkeutta ja taitoa kirjoittaa ♥ Huomenna nähdään, aion antaa sulle pitkän halin!! ♥
Kiitos ystäväni. <3 Omasta mielestäni minulla ei oikein ole kumpaakaan. Toisinaan jostain löytyy se Minna, joka heittää itsensä likoon, tuli mitä tuli.
Paljon minua auttaa se, että tiedän sinun olevan elämässäni, vaikka minä niin huono olenkin pitelemään yhteyksiä. 🙁
Kuin myös. <3
Kyllä tuossa yhteyden pidossa olisi parannettavaa myös täällä päässä! Mutta huoli pois, minusta et eroon pääse, ikinä ♥
Ihan ensiksi lähtee jättihalauksia! Masennus on hyvin tuttu lähipiirissäni oleva sairaus..ja olen oikeasti niin huolissani. Mä oon itselle luvannut että autan niin paljon kun pystyn, siis olemalla läsnä jotta hän saa kokea ettei ole yksin. Hänellä ei ole juuri ystäviä.. Vain hän ja sairaus 🙁 sairaus ei ikinä tee huonompaa, vaan me ihmiset ollaan tasan samalla viivalla täällä maailmassa. Se että toinen sairastuu ei ole valinta ja eikä missään nimessä saa itseä syyllistää. Niin voi käydä ihan kenelle vain. Ystävät, tai vaikka se yksi ystävä kenet saa omistaa ja jakaa asioita on tärkeä asia. <3 mä oon yrittänyt parhaani skarpata tilanteen mukaan häntä nostaan pään ja nähdä elämää ja mietitty niitä asioita mitkä on hyvin. Päivät ei oo aina helppoja, mutta ei sitä tarvitsekaan mennä ja jaksaa kuin päivän kerrallaan <3 ei enempi. <3
Ollaan menetetty eräs rakas, joka loppuunpaloi elämään ja lähti pois, tuonne jonnekin.. Nää on niitä raskaita asioita elämässä.. 🙁
Minna, mä en oo mikään terapeutti enkä mitään mutta haluan sanoa sinulle että oot tosi rohkea ja mahtava kun jaoit tämän asian <3 mä toivon sulle voimia ja ei tarvi jaksaa enempi kuin jaksaa! Hetki ja päivä kerrallaan <3 olet ainutlaatuinen!
Kiitos Tiina Eliisa! <3
Ihanaa, että olet omistautunut olemaan läheisesi tukena ja apuna. Saatat olla hänen ainut mahdollisuus. Ihailtavaa! 🙂 Olet enkeli Tiina Eliisa. <3
Tuo on niin ikävää kuulla. 🙁 Liian monen on masennus vienyt. Ihan ikään ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta.
Kiitos sinulle sanoista. Hirvitti kyllä jakaa tämä ja ehkä pikkuisen vieläkin, mutta toisaaltaan olen ylpeä, että uskalsin. Nykyään lukijoita on sen verran, että pelkään hieman avautua aroista aiheista. Kirjoitan blogia kuitenkin omalla nimellä, omilla kasvoilla ja tuhannet käyvät täällä joka kuukausi. Huh! Olen hullu! 😀
Itse en ole ikinä kärsinyt masennuksesta tai juuri muustakaan pidemmästä alakuloisuusjaksosta, mutta voisin kuvitella, että masennus on pitkään jatkuva kova suru ja pettyneisyyden tunne erinäisistä asioista johtuen. Olen kokenut muutaman päivän kestävää kovaa surua (läheisen menetys), jolloin tuntuu, että koko elämänilo häviää ja voisin kuvitella, että masennus lähentelee tuota hirveää, tyhjää olotilaa… mikään asia ei saa nauramaan tai iloitsemaan, haluaa olla vain yksin sohvan nurkassa ja itkeä.
Ystäväpiiriini kuuluu kaksi ihmistä, joista toisella on lieväasteinen masennus ja toisella epäilen samaa, mutta hän ei sitä halua myöntää itselleen, saatika toisille. Ensimmäinen tapaus on saanut elämänsä raiteilleen niin terapian, ystävien kuin lääkkeidenkin ansiosta, joita ei tosin ole juurikaan syönyt, kun muut keinot ovat tuottaneet tulosta. Jälkimmäinen tapaus on taas ainainen suorittaja, perfektionisti, joka hajoaa kuin lasi, jos asiat eivät mene niin kuin pitäisi tai tulee odottamattomia vastoinkäymisiä. Hän ei ole halukas psykologin juttusille lääkärin kehoittamanakaan, koska ei ole mielisairas. Masennushan ei todellakaan ole mikään mielisairaus, josta kärsii ”hullut” ihmiset, vaan se on ihan ”normaalien” ihmisten sairaus. Toki monilla taustat ovat hankalat tai joku trauma laukaisee masennuksen, mutta totuushan on se, että se voi tulla kenelle vaan.
Mielestäni on huolestuttavaa, että vieläkään masentuneille ihmisille ei ole tarjolla sairauden vaatimaa hoitoa, moni elää sairauden kanssa ihan oman onnensa nojassa, jos ei ole tukea mm. ystävistä tai perheestä. Apua hakiessa lääkäri monesti vain kirjoittaa reseptin otettavista lääkkeistä, jotka eivät kuitenkaan vie itse ongelmaa pois, vaan lieventää oireita. Varsinkin nuorien, vakavasti masentuneiden ihmisten tilanne huolettaa minua, työssäni olen nähnyt kaikkea ikävää ja yhä nuoremmat ihmiset, jopa lapset, sairastuvat masennukseen ja harmittaa, että asialle ei oikein voi tehdä mitään, kun nykypäivänä vain raha puhuu, eikä ihmisten terveys ole etusijalla 🙁
Oikeastaan masennuksessa ja läheisen menettämisessä on paljonkin saman kaltaisuuksia. Masennuksesta puuttuu kuitenkin se shokki ja järkytys. Se on sellaista tasaisen tappavaa synkkyyttä.
Osaan samaistua jälkimmäisen ystäväsi ajatusmaailmaan. Minullehan joutui toitottamaan, että tarvin apua ja tarvin terapian lisäksi lääkkeitä, koska aivoni eivät toimi. Välittäjäaineet eivät vain toimi. Olin sitä mieltä, että vain mielisairaat syö lääkkeitä jne. Onneksi lopulta läheisten, lääkärin ja psykologin sanomiset meni perille ja ymmärsin. Ystäväsi pelkää hullunleimaa. 🙁 Ei masentunut ole hullu. Niin ja mikä määrittelee normaalin ja terveen ihmisen. Oikeastaan jokaisella on jossakin elämänvaiheessa jotakin, jonka lääkäri diagnosoisi.
Olen samaa mieltä kanssasi. Masentuneille hoitoon hakeutuminen ja sen saaminen pitää tehdä mahdollisimman helpoksi. Masentunut ei meinaa kyetä yksinkertaisiinkaan toimintoihin, joten miten masentunut pystyisi vaatimaan riittävää apua ja hoitoa? Erityisesti yksinäisten tilanne huolettaa.
Raha on se, joka tätä maailmaa pyörittää. 🙁 Kaikki on liian kallista.
Voi Minna, en olisi ikinä uskonut, kun olet aina niin iloinen, positiivinen ja herttainen. Ja se varmasti syvin olemuksesi onkin, mutta sinulle on tapahtunut vain raskaita asioita kuten isäsi ja veljesi kuolemat. Eikä sellaista hyvää meininkiä tarvitse aina ylläpitäkään, välillä saa olla surullinen, alakuloinen ja mieli maassa, se on elämää. Paljon voimia ja jaksamista sinulle, halaus! Kohta se kevätaurinko sieltä kurkistaa ja sitä ennen tulee ihana joulu! 🙂
Kiitos Pumpulipupu! <3 Olen pohjimmiltani positiivinen, iloinen, sosiaalinen, rohkea jne. Mutta kun väsyn, niin olen todella väsynyt ja en vain jaksa. Onneksi nyt ei ole mistään vakavasta kyse. Hoidan rutiinit ja hieman ylimääräisiäkin. Olen karsinut minua rasittavat asiat pois ja nyt keskityn siihen mistä saan iloa. Onneksi se kevät sieltä tulee melko pian joulun jälkeen. Vaadin itseltäni aivan liikoja ja kun väsyn, niin sitten alkaa tämä pieni noidankehä ja tämä vuodenaika väsyttää minua.
Mutta hei, iloa huomaan saavani siitä, että sunnuntaina tyttäreni pääsee avaamaan oman Disney Prinsessa meikkikalenterin luukun. Neiti kertoi yksi päivä, että toivoo sieltä tulevan meikkipuuterirasian, siveltimen ja poskipunan. 😀 Voi sitä tyttöä. <3
Keskivaikea masennus, paniikkihäiriö ja kaamosmasennus, jolla ei ilmeisesti ole yhteyttä ensiksimainittuun. Et silleen. Nappeja syön koko loppuikäni, ja lokakuisin puikoille ilmestyy oranssia ja päälle kirkkaita värejä. Harmaalla hyppäisin varmaan parvekkeelta. Hengissä kuitenkin ollaan selvitty, vaikka välillä onkin ollut lähellä. Ja selvitään kunnes luonnolliset syyt tulee vastaan. Parhaimmillani, tai ehkä pahimmillani olen parkeerannu paikallisen mielenterveystoimiston odotustilaan ja ilmoittanut, etten poistu minnekään ennenkuin saan lähetteen lepolomalle lukkojen taakse tai poliisit hakevat.
Hakekaa kanssaihmiset apua, kun ette itse jaksa tai pysty! Ei ole häpeä, ettei jaksa enää.
Jaksamisia sinulle Morgaise! <3 Toivottavasti arvonnassa voittamasi palkinto toi vähän iloa. Kaikki pienetkin ilot on tärkeitä. 🙂 Niistä saa vähän voimaa.
Kiitos, kun kerroit itsestäsi meille muille. Rohkea olet sinäkin. 🙂
Minulla ei ole diagnosoitu masennusta, mutta jotain minulla tai minussa kyllä täytyy olla… olen yläasteikäinen ja läheiseni on kuollut pari vuotta sitten. Yritän koulumme kuraattorin kanssa selvittää väsymystäni kaikkeen ja siihen, että olen kokoajan väsymys. Vihaan tätä pimeää. Tsemppiä sulle paljon <3
Voi, tsemppiä sinullekin! <3 Oleko käynyt ihan lääkärillä, psykologilla, psykiatrilla tai jollakin muulla asiantuntijalla? Olisi äärimmäisen tärkeää, että saisit apua. Olet nuori, sinulla on henkinen kasvu vielä niin alussa ja olet äärimmäisen herkässä iässä henkisen kasvun suhteen. Nyt on tärkeää, että saisit apua.
Minä myös vihaan tätä pimeää. Pimeä on kivaa ainoastaan nukkuessa ja silloin, kun haluaa laittaa kynttilöitä palamaan.
Hei taas,
Kiitos tsemppauksista. Lääkärin, terveydenhoitajan, kuraattorin ja ehkä jossain vaiheessa psygologin kanssa yritetään selvittää. Kiitos <3
Olet oikeassa tuon pimeän suhteen. 🙂
T sama yläasteikäinen anonyymi
Hyvä. Toivottavasti osaavat auttaa sinua. Kun oikea keino löytyy, niin elämänlaatu parantuu. 🙂 Paljon jaksamisia sinulle ja mukavaa joulunodotusta. <3