Mikä minua pelottaa?
Luin One of Beauty’s Daughters -blogin Duvessan postauksen peloista. Siitä inspiroituneena ajattelin kertoa mitä kaikkea minä pelkään.
Kuolema
En pelkää omaa kuolemaa, mutta pelkään aivan järjettömästi, että menetän vielä jonkun rakkaani liian aikaisin. Erityisesti pelko, että lapsilleni sattuu jotain, on toisinaan ehkä hallitsevaakin. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että pystyn hallitsemaan jossain määrin tätä pelkoani, eikä se hallitse minua jokapäiväisessä elämässäni. Pelkoni juontaa siitä, että olen 18-vuotiaana menettänyt isäni ja siitä 9 vuotta myöhemmin menetin 25-vuotiaan pikkuveljeni. Elin tuon 9 vuoden aikana luulossa, että salama ei iskisi kahta kertaa samaan puuhun, mutta kuinkas kävikään? Siksi en pysty elämään samanlaista elämää, kuin monet muut. En elä samanlaisessa turvallisuuden tunteessa, kuin mitä elin vielä ennen kesää 2010. Minulle rakkaiden menetys on todellista ja tiedän, että se voi sattua minunkin kohdalle.
Hämähäkit & hyönteiset
Pelkään lähes kaikkia hyönteisiä, matoja ja hämähäkkejä. Puistattaa katsoa tuota kuvaakin, jonka olen kuvannut viime kesänä meidän pihalla. Hyrrrr…. Pelkoni ilmenee paniikkikohtauksina, jos joudun liian lähelle tai kosketuksiin minua karmivan ötökän kanssa. Jokunen vuosi sitten näin peilin kautta selässäni jotain. Nappasin kiinni siitä ja toisella yrittämisellä sainkin sen irti mitä selässäni oli. Se oli punkki! Tästä seurasi dramaattisen hysteerinen huuto ja itku, jota kesti noin 10 minuuttia. Minulla oli olo, että en kestä olla itsessäni, kun minussa oli ollut punkki. Yökötti, ahdisti ja tuntui, että sekoan. En pysty tappamaan edes hyönteisiä, hämähäkkejä tai matoja, koska säälin niitä, mutta samaa aikaan inhoan ja pelkään. Hyvin ristiriitaista ja outoa, tiedän.
Tukehtuminen & hukkuminen
Lähes ainut toiveeni kuolemaani liittyen on, että en kuolisi aikani tultua hapenpuutteeseen. Minua ahdistaa ajatus tukehtumisesta ja hukkumisesta. Olen lukuisia kertoja nähnyt painajaisia (lapsesta aikuisuuteen asti) hukkumisesta. En tiedä mistä tämä pelkoni juontaa, mutta minusta tukehtuminen ja hukkuminen on kamalimpia tapoja kuolla, joita osaan kuvitella.
Epäonnistuminen
En kestä epäonnistumista. Soimaan itseäni niistä ja ruoskin henkisesti hyvin kovalla kädellä. Olen ankara itseäni kohtaan. Olen lempeä ja ymmärtäväinen muita kohtaan. Kannustan ja autan muita pääsemään yli epäonnistumisen tunteista. En silti osaa käsitellä näitä asioita samalla tavalla, kun kyse on minusta itsestäni. Olen kuitenkin huomannut, että vuosi vuodelta minun vanhetessa, olen alkanut pääsemään vähän nopeammin yli epäonnistumisen tunteista. Syksyisin näiden asioiden käsittely on vaikeampaa, kuin muulloin.
Möröt & kummitukset
Minulla on vilkas mielikuvitus. Rakastan kauhuleffoja, olen aina rakastanut. Toisinaan ne vain saavat minut hieman oudoksi. Tiedän, että telkkaristamme ei ryömi ketään olohuoneeseemme ja tiedän, että kodissamme ei hiippaile pieni japanilainen poika kissansa kanssa. Silti mieheni ollessa yövuorossa tai muuten pois kotoa, minun on pakko makuuhuoneessa sammuttaa valo ja hypätä ovelta sänkyyn. En pysty pitämään jalkojani sängynlaidalla tai lattialla sängyn edessä. Sieltä sängyn alta voi herran jumala hyökätä joku minun jalkoihin! En ole enää yhtä höpsö, kuin esim. 6-11 vuotta sitten. En koskaan voinut sammuttaa valoja, jos mieheni ei ollut kotona yöllä. Minua ”mörötti” niin paljon. Nukuin valot päällä ja kuuntelin ääniä. Yleensä äänet aiheuttivat kissat tai paukkuva pakkanen talvella. Olemme tosiaan asuneet tässä omakotitalossa kohta 11 vuotta. Mutta edelleen minulle iskee toisinaan pakottava tarve avata silmät kesken meikin pois pesemisen ja on kurkattava peiliin tai selkäni taakse.
Mitä te pelkäätte? Tiedättekö syitä peloillenne?
Kommentit
Minä olen siitä poikkeava, että tuollaiset nisäkkäät eivät saa minussa inhon tunteita tai pelkoa. Hiiret ja rotatkin on suloisia, mutta ei silloin jos niitä vilistäisi täällä meidän kodissa. Silloin olisi eri asia. Onneksi kissa pitää kodin vapaana tuollaisista. 🙂
Kommentit
Tämä postaus voisi olla viimestä kohtaa lukuun ottamatta minun tekemäni, pelkään aika lailla samoja asioita. Tukehtumisen lisäksi mulla on kamala kammo siitä, että joutuisin haudatuksi tai poltetuksi elävältä, hrrrrrrr. Pitääkin varmaan tehdä oma postaus ja avautua oikein kunnolla 😉
Aika ahdistavia nuo sinunkin mainitsemasi tavat. :/ Vai et sinä pelkää mörköjä? 😀
Mun pelot löytyvätkin blogistani. 😉
Isoimmat pelot on ehdottomasti ruumiit ja käärmeet. Itse kuolemaa taas pelkää, vaikka lähipiirissä viikatemies on kyllä vieraillut tiuhaan tahtiin varsinkin, kun olin nuorempi ja se jätti kyllä syvät arvet.
Joo, kyllä se kyy saa sisällä minut sekaisin. Huudan ja itken hysteerisesti siinä vaiheessa. 😀 En sitten tiedä miten toimisin, jos mieheni ei olisi kotona ja minä joutuisin asian hoitamaan? Uskon, että siinä vaiheessa minusta löytyisi rohkeus kohdata pelko, koska on toimittava omien lasten turvallisuuden vuoksi. Silloin, kun meille kissat toi käärmeitä, meillä ei ollut lapsia ja ovet olivat kesäisin auki. Nykyään lasten ja ilmapumpun vuoksi ovet pidetään kiinni kesälläkin. 🙂
taatusti saisin vähintään megalomaanisen paniikkikohtauksen, jos äitini kissa raahaisi käärmeen sisälle. Pyydystää onneksi vain hiiriä ja päästäisiä. Eläintarhoissakin olen kironnut pelästyttyäni käärmettä terraariossa, vaikka tiesin siinä olevan jonkun tooodella ison käärmeen.
Luinkin ne, mutta niin… en kommentoinut. 🙁
Minä en pelkää ruumiita ja olenkin hyvästellyt kahden rakkaani tyhjät kuoret patologisella osastolla. Käärmeetkään eivät pelota, mutta sitten jos käärme luikertelee meidän olohuoneessa, niin se saa minut sekaisin. 😀 Meidän Assi vainaa ja Vilma kissa ovat molemmat kantaneet meille sisälle elävän käärmeen. Onneksi ei enää vuosiin! Sinä vuonna oli varmaa joku käärmevuosi, kun molemmat kissat kantoi käärmeitä sisälle ja pihalle sen kevään ja kesän aikana.
Hahaa, mäkin inspiroiduin Duvessan (ja Jonnan) postauksesta! Kylläpäs meillä on samoja pelkoja! Itse tosin jätin mörköjutut oman postaukseni avaukseen ja varsinaiselta listalta pois, mutta silti! Ainoa pelko jolle en tiedä kunnollista syytä on linnut. Pelkään niitä melkein yhtä paljon kuin käärmeitä ja muita ällötyksiä, mutten tiedä miksi. Käärmeiden ja hyönteisten kanssa olen joutunut tekemisiin, joten sen pelon ymmärrän. 😀
Mun ystävä pelkää kanssa lintuja! 😀 Olen aina nauranut, että mikä siinä pienessä varpusessa niin pelottavaa on? 😀 Eli sinä kiipeät seiniä pitkin Hitchcockin kuuluisaa elokuvaa katsellessa. 😀
Aika paljon ihmiset pelkäävät tukehtumista/hukkumista/elävältä palamista. Ja näköjään epäonnistumista. Ja tottakai pelkään, että menetän lapseni, muiden perheenjäsenien poismeno ei ole niin pelottava ajatus. Mulla onkin vähän outo suhtautuminen kuolemaan, ehkä välillä vähän liiankin realistinen (me kaikki kuollaan, turha sitä pelätä tai miettiä).
Omalla kohdalla minulla meneekin näin ajatusmaailma, mutta kahden tuskaisen menetyksen jälkeen alkaa pelkäämään, että koska joutuu taas samaan? 🙁 Minähän en pelkää iäkkäiden läheisteni menetystä. Koen sen luonnolliseksi ja iäkkään menetys tuntuu hyväksyttävältä. Nuoren kuolema tuntuu epäreilulta ja luonnottomalta, kuin iäkkään. Varsinkin silloin, kun se nuori ihminen on oman perheenjäsen.
Pelkään ampiaisia, kimalaisia jne. Siinä kohtaa lähden paikalta ja lujaa 🙂 Olen menettänyt isäni, biologisen sisareni ja uusioperheen sisareni. Kaikki kuolivat liian nuorina. Jossain vaiheessa pelästyin, kun puhelin soi, että kuka nyt on kuollut. Pelkään jääväni yksinäiseksi. Jos yksin oleminen on nyt jo vaikeaa, niin kuinka kamalaa se on sitten joskus eläkeikäisenä. Toisinaan se ajatus ahdistaa kovasti.
Sitten vähän pelottaa, että jos vaihdan työpaikkaa, että miten siellä pärjään. Nykyisessä olen ollut 14 vuotta ja sitä jotenkin laitostuu, kun on niin kauan samassa paikassa töissä. Mutta juuri siksi haen koko ajan uutta työtä.
Ja kyllä ne käärmeet pelottavat kovasti. Ja se, että koirilleni tapahtuisi jotain. Onhan noita pelkoja aika lailla.
Valitettavasti ala, kuin ala on sitä löysässä hirressä roikkumista. En enää usko, että koskaan palataan siihen, että joku voi olla ikänsä töissä jossain ja jäädä sieltä eläkkeelle. Mutta se veitsi kurkulla eläminen työn vuoksi on kovin uuvuttavaa. Ihan kun tässä yhteiskunnassa ei olisi jo muutenkin kaikkea muuta suurta ja pientä murhetta. Työpaikan tai alan vaihto voi olla suuri edistysaskel paremman ja harmonisemman elämän tavoittelussa. 🙂
Ensin pitää vain tietää mitä haluaa, sen jälkeen kerätä se rohkeus ja usko itseensä… ja ei kun vain kaasu pohjassa sitä tavoitetta kohti. Mitä enemmän sitä haluaa, sitä paremmin sen tavoitteensa saa. 🙂
musta on aina rohkaisevaa kuulla ja lukea muiden onnistumisista. Ollaan töissä paljon puhuttu siitä, että pitäisi uskaltaa vaihtaa jopa alaakin, kun on vielä riittävän nuori saamaan töitä uudessa ammatissa. Meidän alalla menee huonosti ja yt:t on meneillään taas vaihteeksi. Jatkuva löysässä hirressä roikkuminen ei oikein nappaa enää.
Mieheni pelkää myös. Hän on allerginen pistoille, joten siinä syy pelolle. Ei hän tietenkään minun tyylisesti juokse kiljuen karkuun kädet ylhäällä huitoen. 😀
Voi… ymmärrän oikein hyvin, että soiva puhelin pelästyttää. 🙁 Olen muuten itsekin miettinyt, että olenkohan yksinäinen sitten vanhuksena? Jos elän niin vanhaksi?
Minusta on tullut rohkeampi työpaikkoihin liittyen. Kun uskalsin hypätä virran vietäväksi, eli vaihdoin alaa, niin olen tullut rohkeammaksi. Vuosia se vei, että se rohkeus löytyi. Olin itsekin 1998-2011 samalla työnantajalla. Toki olin tehnyt muillakin työnantajilla keikkaa ja lyhyitä sijaisuuksia ja samassa firmassa toimipisteet vaihtelivat. Silti tuntui hurjalta laittaa eroanomus ja ottaa vastaan eri alan työ aivan uudessa ammatissa. :O
Ampiaiset ja hämähäkit! Hyi apua 😀 muistan viime kesänä kun ajeltiin miehen kans autolla ja siinä havahduin että ei ollakaan autossa kahdestaan vaan ampiainen oli siellä meidän kans 😀 mulle iski hirveä paniikki, otin turvavyön irti ja raotin jo auton ovea että häippäsen siitä 😀 mies suuttu ihan hirveänä kun vaaratilanteen järjestin mutta en vaan pystynyt olemaan 😀 tuli niin luontaisesti että ihan jäljestä päin hirvitti! Hui 😀 mies ajoi sitten seuraavalle P-paikalle ja hääti sen ampiaisen autosta.
Eilen näin ku koiran korvalehdessä oli hämähäkki. Hulluna rupes ällöttää ja koiraparka ihmetteli mun käytöstä, minä juoksin karkuun ja se luuli sitä leikiksi ja tuli tietenkin innoissaan perässä 😀 lopulta ravisteli ja se hämähäkki katos johonkin, vieläkään tiliä missä se on! Heh, saa hiippailemalla mennä kotona ettei vaan astu päälle ja jännittää istuakin jalat maassa ettei se yhtäkkiä päätä ruveta kiipeilemään jalkaa pitkin 😀
Sitten pelkoihin kuuluu sairaudet 🙁 vakavasta sairaudesta olen kerran selvinnyt ihmeen kaupalla, oikeastaan ainut toivomus elämässä on että saisi elää terveen elämän.
Tää olikin jännä, erilaisempi postaus. Vois itsekin tehdä peloista postauksen 🙂
Mukavaa lankalauantaita 😀 <3
OMG! :O En lähde ollenkaan arvostelemaan sinua tuosta vaaratilanteen aiheuttamisesta. Minulle ei ampinainen aiheuta tuollaista, mutta hämähäkki aiheutti. Tilanne oli aivan vastaava! 😀 Olin repsikassa, mieheni ajoi. Hämähäkki laskeutui langan varassa minun puolella. Sain sätkyt ja satasen vauhdissa avasin ovea, kun menin niin paniikkiin. Sain kyllä sellaista sapiskaa siitä mieheltäni. 😀 Tästä on nyt jo ainakin 10 vuotta, elli enemmänkin.
Nauroin vedet silmissä tuota tilannetta! 😀 Näin sieluni silmin sinut juoksemassa koiraanne karkuun, kun koira juoksee hämähäkki korvassa perässä. 😀 Ai kamala! Muistan aina, kuin meidän tyttö about vuoden vanhana istui syöttötuolissa. Hämäkki tuli jostain hänen niskastaan ja kulmi toiselta poskelta toiselle poskelle. Se oli ISO! Minä huusin hysteerisesti ja lapsi katsoi minua hädissään, että mikä äidille tuli. Mieheni otti hämähäkin pois ja kysyi minulta, että meinasitko kenties huitasta tyttöä? Tajusin, että kyllä meinasin. Onneksi en kuitenkaan huitassut, vaikka sillä hetkellä en nähnyt mitään muuta kuin sen hämähäkin, jonka halusin pois lapseni kasvoilta. 😀
Onneksi olet selvinnyt sairaudesta. <3 Asioita arvostaa sellaisen jälkeen ihan toisella tavalla. Minä pelkään, että lapseni sairastuvat. Olen pelännyt sitä siitä asti kun olen plussannut raskaustestin. Ne on vissiin niitä äidinvaistojen huolehtimisia.
Tee ihmeessä! Näitä on ollut mielenkiintoista lukea. 🙂
Mukavaa lankalauantaita sinullekin! 🙂
Mä pelkään hysteerisen paljon korkeita paikkoja, saan aina paniikkikohtauksen. Tähän tosin sisältyy vaan rakennukset, tornit ja sillat, sen sijaan en pelkää ollenkaan esim. vuoristoissa tai lentokoneessa. Tää on ilmeisesti äidiltä opittu pelko. 😀 Jotkut ahtaat paikat pelottavat myös.
Lisäksi pelkään pöllöjä ja muita petolintuja, mikä huvittaa monia. 😀 Olen ihan pienestä lapsesta asti nähnyt painajaisia vuosien ajan, kun pöllöt ja haukat hyökkäävät ja meinaavat viedä mut mukanaan. :/ Ne vaan ovat niin… creepy!! Hrrr….
Sitten pelkään saksanpaimenkoiria ja muita isoja, etenkin pystykorvaisia koiria, tällekin monet nauravat. Tämäkin juontaa lapsuuteen, ja samaten äitini pelkoon. Ennen pelkäsin kaikkia isohkoja koiria, nykyään olen saanut niistä aika paljon kokemusta ja osaan lukea niiden käytöstä melko hyvin ja olen aivan rakastunut. <3 Silti jotkut rodut (ja omistajat!) ovat vaan niin arvaamattomia, vaikeita ja räyhääviä. :/
Miten ihmeessä unohdin tuon korkeanpaikankammoni?! Minäkin pelkään, mutta ilmeisesti en muistanut sitä, koska en ole pitkiin aikoihin kokenut sitä pelkoa. En pelkää lentokoneessa, mutta torneissa pelkään. Lapsena pelko hallitsi minua voimakkaammin, kuin nyt enää aikuisena. Olen ylittänyt itseni monessa tilanteessa ja varmaan siitä saanut rohkeutta. Olen kyllä hieman toimintakyvytön korkeissa paikoissa ja sitten jos siellä tuntee tuulenvireen, niin jalat menee makaroniksi. 😀
Onhan pöllö aika creepy, kun pystyy kääntämään päänsä 180 astetta ja tuijottaa suurilla silmillä. 😀
Voi, minusta sakemannit on valloittavia koiria. Ihailen niitä. 🙂 Mieheni ei pidä dalmatialaisista ja syy johtuu siitä, että dalmatialainen on hyökännyt hänen kimppuun pienenä.
Menetin koirani syksyllä, kun se jäi auton alle. Se oli paras ystäväni. Nykyään pelkään välillä, että menetän minulle tärkeän eläimen.
Voi, otan osaa. 🙁 Uskon todellakin, että tuollaisesta menetyksestä jää pelko varjostamaan ehkä koko elämän ajaksi. 🙁 Toivottavasti pääset suurimmasta pelosta yli, jotta se ei hallitse elämääso liikaa.
Käärmeiden ja hämähäkkien pelko liittyy siihen, että ne liikkuvat arvaamattomasti joka suuntaan. Kirjoittelin joskus blogiinikin siitä, kun kerran olin erään saksalaisen psykiatrin kanssa tutkimuskokouksessa Pariisissa ja illalla ajettiin samalla taksilla Eiffel-tornin Premier Etageen syömään.
Kuten tiedätte, pariisilaisilla on oma ajotyylinsä, enkä muutenkaan tykkää olla jonkun sellaisen kyydissä, joka ajaa kuin hullu. Niinpä minä sitten puristin rystysen valkoisina penkin reunaa takapenkillä ja muutamassa kurvissa päästin kiljaisun.
Psykiatrikollegani sitten tokaisi minulle, että pelkäätkö hämähäkkejä? No kyllä. Ja käärmeitä. Ja lepakkoja tropiikin hämärässä, nekin liitelevät siivet väpättäen miltei silmille ja sitten kääntyvät yhtäkkiä.
Toisinsanoen noitten tuollaisten asioiden pelko on oikeastaan kontrollihalua tai siis oikeastaan merkki siitä.
Järkeen käypää. 🙂 Hämähäkeissä se liikehdintä on se kamalin ja todellakin tiedän pariisilaisen ajotyylin! :O Kyllä pelotti siellä taksien kyydissä. 😀
Ai niin, hiiret ja rotat ovat myös aika pelottavia…hui.
Minä olen siitä poikkeava, että tuollaiset nisäkkäät eivät saa minussa inhon tunteita tai pelkoa. Hiiret ja rotatkin on suloisia, mutta ei silloin jos niitä vilistäisi täällä meidän kodissa. Silloin olisi eri asia. Onneksi kissa pitää kodin vapaana tuollaisista. 🙂