Glitz & Glam

Mitä kuuluu kadonneelle bloggaajalle?

Tämä ei ole mediasta tyypillinen sankaritarina siitä, kuinka uupunut ja masentunut ihminen nousee feenikslinnun lailla tuhkastaan uutena ja eheänä. Tämä ei ole edes tarina, vaan halu kokeilla toipilaana blogin kirjoittamista.

Teksti:
Minna / Glitz & Glam
Tämä ei ole mediasta tyypillinen sankaritarina siitä, kuinka uupunut ja masentunut ihminen nousee feenikslinnun lailla tuhkastaan uutena ja eheänä. Tämä ei ole edes tarina, vaan halu kokeilla toipilaana blogin kirjoittamista.

 

Teen rauhallisen paluun blogiini. Aloitan tällä ajatuksiani ja tuntemuksiani sanoittavalla julkaisulla. Jäin kesäkuun alussa sairauslomalle niin päätyöstäni markkinointitoimistossa kuin täältä blogistani.

Istun yli kolmen kuukauden tauon jälkeen näppäimistöni edessä miettien, osaanko enää kirjoittaa. Osaavatko sormeni kanavoida ajatusteni virtaa? Osaanko enää ylipäänsä sanoittaa ajatukseni? Onko minusta enää mitään jäljellä?

Jotain tekstiä syntyi, mutta tämä vei minulta pari viikkoa aikaa.

Pysähtyminen oli välttämätöntä ennen kuin kävi pahemmin

Blogini Glitz & Glam täytti tänä vuonna 10 vuotta. Tämän piti olla merkittävä juhlavuosi, mutta toisin kävi. Vaikka elämässä on paljon suurempia ja tärkeämpiä asioita kuin blogit, niin pakko myöntää, että tunnen pienen katkeruuden piston sydämessäni. Tämän piti olla se juhlavuosi.

Juhlinnan sijaan minun voimani ehtyivät, venytetty kumilanka katkesi. Molemmista päistä ja keskeltäkin poltettu kynttiläni alkoi näkyä, vaikka sitä niin vahvasti ja taidokkaasti muulta maailmalta piilotin.

Kymmenen vuotta on pitkä aika. Moni bloggaaja, somevaikuttaja ja julkisuuden henkilö viettää hiljaiseloa sekä pitää taukoa, jos ovat kuormittuneita. Olen ensimmäistä kertaa antanut itselleni luvan pitää taukoa kaikesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni keskityn suorittamisen, odotusten ylittämisen sekä tuloksellisuuden sijaan vain itseeni ja omaan hyvinvointiini.

Lue myös: Kun voimat loppuvat, on pakko antaa vihdoin periksi

Minun on ollut pakko ottaa taukoa kaikesta. Jos olisin sinnitellyt vielä pidempään, saattaisivat seuraukset olla peruuttamattomat. Onneksi tämä jääräpäinen rautakanki taipui riittävän ajoissa, joskin vähän liian pitkään olin sinnikäs ja taipumaton.

Onneksi lähipiirini sai minut ymmärtämään, että jatkuva venyttäminen on pingottanut kuminauhani äärimmilleen, ja se voi katketa lopullisesti päivien, kuukausien tai muutaman vuoden päästä.

Järkyttävää mutta totta, olisin varmaan vielä pystynyt sinnittelemään, sillä minähän aina joustan ja venytän itseäni äärimmilleen. Kun terve ihminen laittaa oman hyvinvointinsa etusijalle, minä suoritan ja teen hyvinvointini hinnalla ihmeitä, jotta kukaan ei pettyisi minuun. Olen aina halunnut täyttää omat ja muiden tiukat standardit, jotta kukaan ei pääsisi sanomaan minulle jostain huonosti tehdystä.

Takapakkeja ja pohjalle vajoamista

”Minna, sä olet niin kadehdittavan vahva! Miten joku voi olla noin vahva kuin sinä, Minna? En ikinä olisi selvinnyt kuten sinä, Minna.”

Ihmiset ovat tarkoittaneet pelkkää hyvää sanomalla minua vahvaksi. Minun mieleni vain on sellainen perkele, että se rakentaa kehuista ja ylistyksistä itsellensä viitan, jota kantaa antaakseen muille ihmisille lohdullisen olon.

Viittani painoi tuskaisesti harteillani, mutta en halunnut tuottaa pettymystä kenelläkään, joka sanoi minua vahvaksi. Halusin olla heille se arjen sankari, johon uskoa. Joku myyttinen hahmo, johon uskominen tuo voimaa arkeen sekä uskoa omaankin pärjäämiseen.

Pidin viitastani niin tiukasti kiinni, että meinasin tukehtua sen alle. Oli aika ryömiä raskaaksi käyneen viittani alta. Tein sen viimeisillä voimillani, mutta edelleen olen osaksi sen alla, koska en vielä osaa elää ilman tuttua ja turvallista viittaani.

Minulla oli jokin naiivi kuvitelma, että apua hakemalla toivun nopeasti entiselleni ja jatkan siitä, mihin jäin. Voi, kuinka väärässä olinkaan. Sukelsin käytännössä pohjalle asti, ja siihen on kaksi syytä:

  1. Ensimmäinen lääkitykseni ei soveltunut minulle. Sen haittavaikutukset tulivat esiin vasta kun lääkäri tuplasi annoksen. Minä ja mieheni sanoimme useille lääkäreille asiasta, mutta kukaan ei vaihtanut lääkitystä ennen kun osasin itse vaatimalla vaatia sitä.
  2. Toinen syy on pysähtyminen. Elämäni pysähtyi. Kierroksilla käynyt kehoni ja mieleni alkoivat hiljakseen rauhoittua hälytystilastaan, mutta sillä oli omat haittavaikutuksensa: Minulla oli aikaa ajatella ja kohdata itseni tunteideni ja kokemuksieni kanssa. Olin lopettanut suorittamisen, joten minut valtasi valtava tyhjyys.

Rakennan omaa identiteettiäni uudelleen, sillä olen joutunut kohtamaan omat kulissini. Olen joutunut kohtaamaan asioita, joita en ole halunnut nähdä itsessäni.

Tiedän, että minun pitää antaa itselleni aikaa. Niin hassua kuin se onkin, tiedän tarkasti, mitä minun pitää tehdä ja ajatella, mutta valitettavasti olen parempi sanomaan ja neuvomaan niitä muille kuin sisäistämään ne osaksi itseäni.

Takaisin kiinni elämään rakkaiden tukemana

Olin minä naiivi toisessakin asiassa. Kuvittelin, että ne tahot, joille olin antanut niin paljon itsestäni, ja joiden oma arki oli helpompaa joustavuuteni ja ahkeruuteni vuoksi, olisivat antaneet henkistä ”supporttausta” tai jotain kannustavaa. Mutta ei. Minut lakaistiin tylysti vain maton alle, eikä minulle toivoteltu edes toipumisia — paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Oli kova pala, kun hetkessä en ollutkaan enää olemassa. Onneksi minulla on perhe ja ystävät, joille olin olemassa silloinkin, kun en enää ollut itselleni.

Lue myös: Kuulumisiani ja tärkeimpien asioiden muistaminen omassa elämässä

Kaiken kesää olen vain halunnut herätä takaisin henkiin. Vihdoin se on alkanut tuntua realistiselta toiveelta. Voimani eivät ole vielä palanneet, mutta minulle sopimaton lääke on vaihdettu sopivaan ja olen saanut henkistä pääomaani takaisin rakkaitteni avustuksella.

Maailma on monesti aika karu ja kova. Se lyö yleensä märän rätin vasten kasvoja juuri silloin, kun tarvitsisi tukea. Onneksi rakkaat ihmiset tekevät kuitenkin elämästä elämisen arvoisen. Yksin ei ole pakko pärjätä, jos saa olla niin etuoikeutetussa asemassa, että elämästä löytyy niitä läheisiä.

Kiitos, lapset ja mieheni, äiti ja Tate, Mari, Sirpa ja Tuomas, Miia sekä ex-purkkimafialaiset! 💖

Näin. Nyt olen saanut viimeisteltyä paluupostaukseni. Paluuni ei kuitenkaan tarkoita vanhaan paluuta. Teen vain oman jaksamiseni rajoissa, enkä vielä tässä toipilaana käy kokeilemassa rajojani, jotta toipumiseni ei saa takapakkia.

Seuraavassa postauksessa haluan kuitenkin tuulettaa raskaita ajatuksiani keveiden, kosmetiikalla höystettyjen aiheiden parissa. Minulla on erilaisia aiheita, joista haluaisin intoilla teille vanhaan tapaan. 😊

Laita kommenttia, jos kesäsi tuntui erilaiselta ilman Glitz & Glamia.

 

Lue myös:

Kun voimat loppuvat, on pakko antaa vihdoin periksi

Kuulumisiani ja tärkeimpien asioiden muistaminen omassa elämässä

X