Glitz & Glam

Mummini lähti taivaisiin – Kuinka jokaisen kuoleman kohtaaminen on niin erilaista

Teksti: Minna / Glitz & Glam

Sain maanantaina surullisen puhelun mummini aviomieheltä: mummi nyt lähti. Tuo kuitenkin yllätyksenä tullut suru-uutinen salpasi henkeni ja laittoi ajatukseni sekaisin.

Taustaksi kerron uusille lukijoille, että olen menettänyt isäni syksyllä 2001 ja kesällä 2010 menetin pikkuveljeni. Olen ikäisekseni elänyt rankkoja kokemuksia ja joutunut kohtaamaan raskaita menetyksiä sekä räpiköimään itseni takaisin pinnalle ennen hukkumista.

Iäkkäiden läheisten siirtyminen ikuisuuteen ei ole minulle raskas asia käsiteltäväksi, kun on jo menettänyt nuoria läheisiään. Menetys on aina suru, mutta se ei järkytä ja lamauta samalla tavalla kuin nuoren kuolema. Iäkkään poismeno on helpompi käsitellä, mutta silti mieli voi reagoida, kuten minä huomasin itsestäni.

Mummini oli jo iäkäs ja tiesin hänen olleen välillä vähän huonovointinen sydämensä vuoksi, mutta hän asui kuitenkin kotonansa. En ollut nähnyt häntä vähään aikaan erilaisista syistä, enkä myöskään kuullut. Olin odotellut hänen puheluaan, koska hän haluaisi tavata. Koska voisimme tulla kylään.

Tajusin oikeastaan vasta nyt, että mummini onkin ollut mitä ilmeisemmin huonovointinen pidempään, eikä siksi soittanut minulle. Luulen, että hän ei halunnut näyttää huonovointiselta lapsenlapselleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Ymmärrän sen vasta nyt. Minulla on kyllä ollut vähän epäilyksiä ja siksi on pitänyt soittaa hänelle… mutta ehkä tavallaan pelkäsin loukkaavani häntä, jos paljastuisin huolestuneisuuteni kanssa. Pelkäsin kuulostavani just siltä, että soittelen huolissani, että oletkohan kuollut tai kohta kuolemassa?

Siitä huolimatta minut valtasi valtava itseni syyllistämisen tunne ja sen mukana mieleni heitti hyvänolon tuntemuksista toiseen ääripäähän. Se tapahtui hetkessä. En oikein edes meinaa ymmärtää, mitä minulle tapahtui.

Kun heräsin tähän viikkoon, elin onnellisimmillani ja vuorokautta myöhemmin olenkin ahdistunut, pettynyt ja vellon kaikessa mahdollisessa, mikä ei edes liity mummini poismenoon.

Kuinka läheisen kuoleman kohtaaminen voikin olla aina niin erilaista? Vaikka jokaisen läheisen kuolemaan reagoi vähän eri tavoin, yhden yhteisen tekijän huomaan omalla kohdallani – minä aloitan itsesyytökset. Jotenkin vain mieleni löytää jotain, mistä syyttää itseäni.

Itkettää ja surettaa, kun emme sitten ehtineetkään nähdä mummin kanssa. Tavallaan hänen poismenonsa ei ollut yllätys, mutta sitten taas oli kuitenkin. En ollut valmistautunut mitenkään, vaikka vähän koin aavistuksia, ettei kaikki olisi kunnossa. Luultavasti tämä yllättävyys aiheutti minulle ahdistusta. Mutta silti on paljon parempi, ettei mummini joutunut elämään pitkää sairaalakierrettä ennen kuolemaansa. Usein vaan iäkkäämpien kohdalla on ollut pidempään aikaa valmistautua, kun on tiennyt pitkästä sairaalahoidosta, jopa saattohoidosta.

Minulla oli 37-vuotiaaksi asti kaksi isoäitiä, nyt minulla on yksi. Vaikka kuinka tuntuu, että maailmassa on kaikki aika, ei sitä vaan ole. Sitä luulisi, että kokemuksillani tuon oikeasti sisäistäisi, mutta ei se vain mene niin. Elämä aina jatkuu, ja sen mukana sitä jälleen tuudittautuu siihen mielentilaan, että aikaa pystyisi tekemään lisää. Kun ei sitä vaan pysty. Sitä voi järjestää aikaa priorisoimalla, mutta mistään ei voi tehdä aikaa lisää.

En nähnyt mummiani vähään aikaan, mutta muistoissani hän säilyy hemmottelevana hössöttäjänä. 💗 Mummilla oli aina samassa kaapissa karkkia lapsilleni. Siitä samasta kaapista hän kaivoi herkkuja myös minulle ja pikkuveljelleni, kun olimme vielä lapsia. Ehkä jotenkin elin sellaisessa harhassa, että kaikki pysyy ennallaan, mummi hemmottelee aina vaan uusia sukupolvia. Tavallaan minulla oli aina sellainen tunne, että aika on pysähtynyt, kun kävin mummilassa. Omien lasteni tilalla näin itseni ja pikkuveljeni.

Äsken vielä hieman itkua tihrustin kirjoittaessani tätä postausta. Nyt lopussa jo vähän hymyilen, kun muistelen mummia. Hänellähän oli muuten ihan uskomattoman nuorekas olemus ja iho. Häntä ei olisi uskonut pitkälle yli 80-vuotiaaksi. Mummini oli säntillinen hoitamaan ihoansa ja laittoi hiuksiaan. Kulmatkin olivat aina laitettuna. Näyttäisin kuvia hänestä, mutta tiedän, ettei mummini olisi halunnut kuviansa nettiin. Hän kun ei ollut Facebookissakaan, kuten nuorempi mummoni – digimummoni, joka lukee blogiani. Joten kunnioitan mummini oletettua mielipidettä, ja siksi kuvitan postaukseni muilla kuvilla.

Haluaisin ajatella, että mummi pääsi poikansa ja pojanpoikansa seuraan. Mummille oli todella raskasta oman poikansa menetys, mutta pojanpoikansa menetys vasta olikin. Mummi koki tällaisen poistumisjärjestyksen vääryydeksi – viittasi siihen, että hänen olisi jo aika lähteä, eikä nuorten.

Vettä satoi maanantain myöhäisiltana, kun istuin terassilla yksikseni ja katselin taivaalle. Totesin, että mummi on nyt isäni ja veljeni kanssa. 💗

Kirjoitin 5 vuotta sitten veljestäni postauksen, jonka voit lukea täältä. Parin viikon päästä tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun maailmani tuntui sortuvan altani.

Voimia kaikille läheisensä menettäneille, oli siitä aikaa päiviä, viikkoja tai useita vuosia. Menetys sattuu ja suru kulkee mukana, mutta sen kanssa oppii elämään.

Kuvat: Pexels.com

Lue myös

X