Mummini lähti taivaisiin - Kuinka jokaisen kuoleman kohtaaminen on niin erilaista
Sain maanantaina surullisen puhelun mummini aviomieheltä: mummi nyt lähti. Tuo kuitenkin yllätyksenä tullut suru-uutinen salpasi henkeni ja laittoi ajatukseni sekaisin.
Taustaksi kerron uusille lukijoille, että olen menettänyt isäni syksyllä 2001 ja kesällä 2010 menetin pikkuveljeni. Olen ikäisekseni elänyt rankkoja kokemuksia ja joutunut kohtaamaan raskaita menetyksiä sekä räpiköimään itseni takaisin pinnalle ennen hukkumista.
Iäkkäiden läheisten siirtyminen ikuisuuteen ei ole minulle raskas asia käsiteltäväksi, kun on jo menettänyt nuoria läheisiään. Menetys on aina suru, mutta se ei järkytä ja lamauta samalla tavalla kuin nuoren kuolema. Iäkkään poismeno on helpompi käsitellä, mutta silti mieli voi reagoida, kuten minä huomasin itsestäni.
Mummini oli jo iäkäs ja tiesin hänen olleen välillä vähän huonovointinen sydämensä vuoksi, mutta hän asui kuitenkin kotonansa. En ollut nähnyt häntä vähään aikaan erilaisista syistä, enkä myöskään kuullut. Olin odotellut hänen puheluaan, koska hän haluaisi tavata. Koska voisimme tulla kylään.
Tajusin oikeastaan vasta nyt, että mummini onkin ollut mitä ilmeisemmin huonovointinen pidempään, eikä siksi soittanut minulle. Luulen, että hän ei halunnut näyttää huonovointiselta lapsenlapselleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Ymmärrän sen vasta nyt. Minulla on kyllä ollut vähän epäilyksiä ja siksi on pitänyt soittaa hänelle… mutta ehkä tavallaan pelkäsin loukkaavani häntä, jos paljastuisin huolestuneisuuteni kanssa. Pelkäsin kuulostavani just siltä, että soittelen huolissani, että oletkohan kuollut tai kohta kuolemassa?
Siitä huolimatta minut valtasi valtava itseni syyllistämisen tunne ja sen mukana mieleni heitti hyvänolon tuntemuksista toiseen ääripäähän. Se tapahtui hetkessä. En oikein edes meinaa ymmärtää, mitä minulle tapahtui.
Kun heräsin tähän viikkoon, elin onnellisimmillani ja vuorokautta myöhemmin olenkin ahdistunut, pettynyt ja vellon kaikessa mahdollisessa, mikä ei edes liity mummini poismenoon.
Kuinka läheisen kuoleman kohtaaminen voikin olla aina niin erilaista? Vaikka jokaisen läheisen kuolemaan reagoi vähän eri tavoin, yhden yhteisen tekijän huomaan omalla kohdallani – minä aloitan itsesyytökset. Jotenkin vain mieleni löytää jotain, mistä syyttää itseäni.
Itkettää ja surettaa, kun emme sitten ehtineetkään nähdä mummin kanssa. Tavallaan hänen poismenonsa ei ollut yllätys, mutta sitten taas oli kuitenkin. En ollut valmistautunut mitenkään, vaikka vähän koin aavistuksia, ettei kaikki olisi kunnossa. Luultavasti tämä yllättävyys aiheutti minulle ahdistusta. Mutta silti on paljon parempi, ettei mummini joutunut elämään pitkää sairaalakierrettä ennen kuolemaansa. Usein vaan iäkkäämpien kohdalla on ollut pidempään aikaa valmistautua, kun on tiennyt pitkästä sairaalahoidosta, jopa saattohoidosta.
Minulla oli 37-vuotiaaksi asti kaksi isoäitiä, nyt minulla on yksi. Vaikka kuinka tuntuu, että maailmassa on kaikki aika, ei sitä vaan ole. Sitä luulisi, että kokemuksillani tuon oikeasti sisäistäisi, mutta ei se vain mene niin. Elämä aina jatkuu, ja sen mukana sitä jälleen tuudittautuu siihen mielentilaan, että aikaa pystyisi tekemään lisää. Kun ei sitä vaan pysty. Sitä voi järjestää aikaa priorisoimalla, mutta mistään ei voi tehdä aikaa lisää.
En nähnyt mummiani vähään aikaan, mutta muistoissani hän säilyy hemmottelevana hössöttäjänä. 💗 Mummilla oli aina samassa kaapissa karkkia lapsilleni. Siitä samasta kaapista hän kaivoi herkkuja myös minulle ja pikkuveljelleni, kun olimme vielä lapsia. Ehkä jotenkin elin sellaisessa harhassa, että kaikki pysyy ennallaan, mummi hemmottelee aina vaan uusia sukupolvia. Tavallaan minulla oli aina sellainen tunne, että aika on pysähtynyt, kun kävin mummilassa. Omien lasteni tilalla näin itseni ja pikkuveljeni.
Äsken vielä hieman itkua tihrustin kirjoittaessani tätä postausta. Nyt lopussa jo vähän hymyilen, kun muistelen mummia. Hänellähän oli muuten ihan uskomattoman nuorekas olemus ja iho. Häntä ei olisi uskonut pitkälle yli 80-vuotiaaksi. Mummini oli säntillinen hoitamaan ihoansa ja laittoi hiuksiaan. Kulmatkin olivat aina laitettuna. Näyttäisin kuvia hänestä, mutta tiedän, ettei mummini olisi halunnut kuviansa nettiin. Hän kun ei ollut Facebookissakaan, kuten nuorempi mummoni – digimummoni, joka lukee blogiani. Joten kunnioitan mummini oletettua mielipidettä, ja siksi kuvitan postaukseni muilla kuvilla.
Haluaisin ajatella, että mummi pääsi poikansa ja pojanpoikansa seuraan. Mummille oli todella raskasta oman poikansa menetys, mutta pojanpoikansa menetys vasta olikin. Mummi koki tällaisen poistumisjärjestyksen vääryydeksi – viittasi siihen, että hänen olisi jo aika lähteä, eikä nuorten.
Vettä satoi maanantain myöhäisiltana, kun istuin terassilla yksikseni ja katselin taivaalle. Totesin, että mummi on nyt isäni ja veljeni kanssa. 💗
Kirjoitin 5 vuotta sitten veljestäni postauksen, jonka voit lukea täältä. Parin viikon päästä tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun maailmani tuntui sortuvan altani.
Kommentit
Minulla ei oikeastaan ollut biologisia vaareja. Molemmat isovanhempani olivat eronneita – biologiset vaarini ovat olleet alkoholisteja ja väkivaltaisia. Toista vaaria en koskaan ehtinyt näkemään ja hän kuolikin rappioalkoholistina minun ollessani 8-vuotias. Toisen vaarini olin toki nähnyt muutamia kertoja, mutta mitään suhdetta minulla ei häneen ollut. Tuo pidempään elänyt vaarini, isäni isä, kuoli vähän sen jälkeen kun isäni kuoli.
Näissä vaarien menehtymisissä ei siis päässyt syntymään edes sitä surua. Isomummoni menehtyi 91-vuotiaana oltuaan jokusen kuukauden sairaalakierteessä, joten sitäkin tuli odotettua. Siksi varmaan tämä ensimmäisen mummon menetys on minulle muita iäkkäitä ihmisiä raskaampi. Mutta siitä huolimatta helpompi käsitellä kuin oman isän ja pikkuveljen.
Tuo muuten on varmasti todella raskasta, kun lähiaikoina menehtyy useampi ihminen lähipiiristä. Kun suruprosessi on sen mittainen kuin on, niin se tavallaan alkaa aina alusta, jos prosessin aikana tulee uusi menehtyminen. 😥
Kommentit
Lämmin osanottoni. Menetin äitini huhtikuun alussa ja suruprosessi on oikeastaan vasta alkamassa. Isäni kuoli, kun olin lapsi ja veljeni menehtyi neljä vuotta sitten. Suru ja sureminen on todellakin erilaista – niin eri ikäisenä kuin erilaisten menetysten yhteydessä – ja itsesyytökset lienevät tuttuja kaikille.
Kiitos, V. 💗 Lämmin osanottoni myös sinulle.
Sinullakin on paljon menetyksiä läheltä. 😭 Voimia suruprosessiin. 💗
Osanotot sinne 😢
Se on todellakin totta, että poislähtijän iällä on suuri vaikutus suhtautumiseen. Olen ollut elämäni aikana kolmissa hautajaisissa – 3-vuotiaan, 90-vuotiaan ja 60-vuotiaan. Sukulaislapsen hautajaiset olivat kyllä kaikista katkerimmat – hänellä olisi ollut vielä elämä edessään. 60-vuotiaan hautajaisissa mietti, kuinka kesken hän lähti, mutta ehti kuitenkin elää, tehdä ja saavuttaa monenlaista. 90-vuotiaan mummuni hautajaisissa tuntui enemmän siltä, että ”viimeinkin” – hän oli hyvin pahasti dementoitunut ja makasi hyvin pitkään vuodepotilaana vailla ymmärrystä tästä maailmasta. Hänen oli jo aikakin päästä lepoon.
Kiitos, saya. 💗
Minua alkoi itkettää tuo 3-vuotiaan hautajaiset. 😭 Sitä asettuu välittömästi vanhempien asemaan. Ymmärrän todella hyvin, että ne ovat olleet katkerimmat hautajaiset. Tuntuu puristavalta pelkästään kuulla siitä.
Vanhukset, jotka ovat pitkään sairaalassa tai saattohoidossa tuntuvat helpotukselta. Surullisia heidänkin poismenot ovat, tietysti, mutta kuten sinäkin sanot: on jo aika päästä lepoon.
Minun mummi lähti tavallaan saappaat jalassa. Ei vielä ehtinyt tulla sitä tunnetta, että toivoisi lepoon pääsyä. Kaikki tuli tavallaan yllätyksenä, mutta sitten taas ei. Ikää kuitenkin oli melkein 89 vuotta. Toivoisin itsellenikin samanlaista tapaa lähteä, vanhana ja niin terveenä, että on voinut elää arkea kotioloissa.
Otan osaa suruusi. Uudet surut nostavat usein vanhoja suruja pintaan. Iäkkäämmän kuolema on minullekin helpompi käsitellä kuin nuoremman ihmisen. Lämmin halaus täältä!
Tämä on niin totta ja todella surullinen tosiasia😭
Niin se vaan on. Aivoissa varmaan tapahtuu joku buuttaus ja kaikki pysähtyy, jolloin tunteisiin vaihtuu surumoodi, joka tuo pintaan kaiken muunkin mieltä painaneen, jota ei ilomoodissa päästänyt pintaan.
Kiitos, Nina. 💗
Tämän olenkin huomannut, että vanhat asiat nousevat pintaan. Tällä kertaa ne oikein vyöryivät päälle nopeassa ajassa. 😟
Syvin osanottoni Minna ❤ Siellä he yhdessä nyt hymyilee,nauraa ja nauttii yhdessäolosta sekä vilkuttavat kovasti sinullekin että herkii jo🤗😂❤
Kiitos, Marsupilami 💗
Näin itsekin haluan asiaa ajatella. 😢😊
Enkä missään tapauksessa tarkoittanut niin että ei saisi surra ja oikein huolella, niin kuin asiaan kuuluu😭Murehtia,märehtiä ja muistella rakkaita ihmisiä❤ joita kaipaa välillä niin maan helkkaristi,aina ja ikuisesti, ihanat😢🤗🥰
En ajatellutkaan sinun tarkoittaneen niin. 😊
Ikävä kasvaa, mutta jännästi sitä oppii elämään ikävän ja kivun kanssa. Vuosien jälkeenkin tulee välillä tosi raskaita aikoja, mutta sitten taas niitä helpompia, kun voi muistella ilman että pala on kurkussa ja möykky painaa rinnassa.
Lämmin osanottoni, Minna <3
Kiitos, Mirveli 💗
Itse olen menettänyt alle kolmekymppisenä kaikki isovanhemmat (täytin viime kuussa 30). Toinen mummo menehtyi 2002 ja isän äiti 2018. Äidin isä puolestaan menehtyi 1995/96, enkä hänestä muista mitään muuta kuin sen hetken, kun kävimme asunnon tyhjentämässä. En siis koskaan nähnyt häntä elossa. Hautajaisia oli yhdessä hetkessä monta meidän lähipiirissä, mutta onneksi itse joutui menemään vain yksiin, isän kaksi kaveria menehtyi, niin hänellä olikin sitten 4 kk sisällä kolmet hautajaiset, joista kaksi parin viikon sisällä.
Kyllä sitä tosin nuorena menehtyneitä, esim. äidin äitiä (oli 64 vuotias) muistelee ja märehtii, että olisipa hän selvinnyt sairaudesta, niin olisi nähnyt esim. lapsenlapset ja monia muita tapahtumia elämässä. Mutta elämä päätti toisin.
Itselläni myös aika sama tunne, että vanhempien henkilöiden poismeno on paljon ”siedettävämpää”, kuten 2018 menehtyneen mummoni tapauksessa. Hänellä oli kipuja, näki omiaan, huusi, eikä ollut enää tässä maailmassa ja sitä oikeastaan odotettiin, milloin keho antaa periksi.
Minulla ei oikeastaan ollut biologisia vaareja. Molemmat isovanhempani olivat eronneita – biologiset vaarini ovat olleet alkoholisteja ja väkivaltaisia. Toista vaaria en koskaan ehtinyt näkemään ja hän kuolikin rappioalkoholistina minun ollessani 8-vuotias. Toisen vaarini olin toki nähnyt muutamia kertoja, mutta mitään suhdetta minulla ei häneen ollut. Tuo pidempään elänyt vaarini, isäni isä, kuoli vähän sen jälkeen kun isäni kuoli.
Näissä vaarien menehtymisissä ei siis päässyt syntymään edes sitä surua. Isomummoni menehtyi 91-vuotiaana oltuaan jokusen kuukauden sairaalakierteessä, joten sitäkin tuli odotettua. Siksi varmaan tämä ensimmäisen mummon menetys on minulle muita iäkkäitä ihmisiä raskaampi. Mutta siitä huolimatta helpompi käsitellä kuin oman isän ja pikkuveljen.
Tuo muuten on varmasti todella raskasta, kun lähiaikoina menehtyy useampi ihminen lähipiiristä. Kun suruprosessi on sen mittainen kuin on, niin se tavallaan alkaa aina alusta, jos prosessin aikana tulee uusi menehtyminen. 😥