Näitä asioita toisissa kadehdin
Eilen Instagramin feediäni selatessa – jossa käyn nykyään harvoin, ja syykin selviää tässä postauksessa – törmäsin blogi- ja työkollegani päivitykseen kateudesta. Miten niin liikaa? -blogin Elisan Instapäivitys inspiroi minua toteuttamaan vastaavan avautumisen tänne blogin puolelle.
Kateus. Yksi inhimillisistä tunteista, jota kuitenkin pidetään negatiivisena tunteena. Onhan kateus kuitenkin kristillisessä opetuksessa yksi kuolemansynneistä, ja Danten Jumalaisen näytelmän mukaan toiseksi pahin paheista. Koska kateuteen liittyy sanontakin, vihreänä kateudesta, kuvitan tämän postauksen vihreillä kuvilla.
Ennen en olisi voinut sanoa ääneen, että olisin jostain kateellinen. Eihän se ollut millään tavalla hyväksyttävää. Silti kautta aikain kaikki ovat tunteneet kateutta. Nyt elämää enemmän nähneenä ja kokeneena näen kateuden jossain määrin hyvänäkin asiana. Kateudessa voi piileksiä voima, joka auttaa kateutta tuntevaa saavuttamaan asioita, joita kadehtii. Mutta on myös negatiivista kateutta, joka aiheuttaa pahimmillaan lamautumista ja syö pahasti itsetuntoa.
Kateus on aina samanlaista, mutta sen kohteet ja sen aiheuttamat toimintatavat meissä ihmisissä muuttuvat kulttuurin ja aikakausien mukaan. Jos 70-luvulla naapurin Sirkan uusi turkki aiheutti kahvipöytäkeskusteluja ja kateellisien Maijan ja Annelin panettelua, omassa sukupolvessani kateus näkyy hieman toisella tavalla.
Toki nuorempikin sukupolvi panettelee ja kirjoittelee WhatsAppissa samaan tyyliin kuin aikoinaan Maijat ja Annelit, mutta nykyään kateuden kohteet ovat syvällisempiä kuin uusi auto tai komea turkki. Ei kai kukaan 70-luvulla kadehtinut jonkun kykyä tasapainoilla arjen haasteiden kanssa? Nykyään saavutukset ja kaiken – työ, ura, koti, perhe, parisuhde, terveys ja sosiaalisuus – täydellinen hallinta on tavoiteltavaa.
Jos tuntee kateutta, se olisi hyvä tunnistaa itsessään kateudeksi. Jos sitä ei tunnista tai myönnä itsellensä, kateus voi olla myrkyllinen niin itselleen kuin muillekin. Olen huomannut, että olen alkanut pitämään itsestäni enemmän, kun olen alkanut myöntämään oman kateuteni. Enää en päästä suustani ilkeyksiä kateuteni kohteesta, koska tunnistan oman tunteeni kateudeksi.
Kateus voi olla mieltä myrkyttävää, mutta siitä voi myös ammentaa voimaa. Kateus voi ajaa toteuttamaan asioita, joita haluaa ja tavoittelee.
Mitä minä sitten kadehdin?
Yksi ikuinen kateuteni aihe muita kohtaan liittyy kehooni ja suhtautumiseeni siitä. Olen kahdelle ihmistyypille aivan saakelin kateellinen.
- Kadehdin niitä, joiden keho täyttää sosiaalisesti hyväksyttävät standardit, eli hoikkia/normaalipainoisia.
- Mutta yrittäessäni hyväksyä itseäni ja olemalla lempeämpi itselleni, olen alkanut kadehtimaan niitä, jotka oikeasti ja vilpittömästi ovat itseensä tyytyväisiä. Minäkin haluan!
Tässä tullaan siihen, että luultavasti kateuteni ei katoaisi, vaikka saisin rääkättyä itseni jälleen vuosien jälkeen sosiaalisesti hyväksyttyyn kokoluokkaan. Luultavasti olisin edelleen kateellinen. Koska minä olin kateellinen ja itseinhoinen kehoani kohtaan ollessani ”hyväksyttävä”. Eli edelleen olisi järkevämpää vain jatkaa tuota itseni hyväksymistä, jotta voin joskus päästää irti molemmista kateuksista.
Olen kateellinen niille, joilla on niin vahva itsevarmuus, että ihan sama mitä tekevät, he eivät tunnu jännittävän ja stressaavan mitään. Niin ja lisäksi ovat hyvin usein tyytyväisiä itseensä ja saavutuksiinsa.
Tiedän, että minusta välittyy ihmisille mielikuva, että olisin todella itsevarma. Näin ei kuitenkaan ole. Olen joissain asioissa ihan asiantuntija, mutta peilaan ja vertaan itseäni kaiken aikaa muihin, jonka seurauksena minulle iskee epävarmuus omista kyvyistä ja osaamisestani. Mietin liian helposti, että jospa olenkin pelkällä tuurilla tässä missä nyt olen.
Joskus vitsailen, että haluan sen sellaisen keski-ikäisen miehen itsetunnon. Itsevarmoja ja täydellisiä kaikessa, mitä tekevät. Kaikki on priimaa – ainakin omasta mielestään. Kun edes joskus, edes pienen hetken, tuntisi sellaista itsevarmuutta.
Mutta pakko sanoa, että tähän vastapainoksi minulla on sellainen luotto itseäni kohtaan, että selviän lähes mistä vain. On vain muutama asia maailmassa, jotka voisivat minut romuttaa. Muuten tiedän, että selviän kyllä mistä vain. Sellainen työelämän ja oman tekemisen itsevarmuus minulla on heikko.
Te, ketkä minua Instagramissa seuraatte, olette varmasti huomanneet minun nykyisen hyvin vähäisen ulosantini siellä. Tähän on yksinkertainen syy. Minä en jaksa yrittää pärjätä siellä. En vain jaksa. En jaksa kuvailla itseäni sinne.
Olen aivan pudonnut kelkasta, koska omat paukut eivät muutamia vuosia sitten riittäneet kehittämään itseäni, eikä enää vain jaksa kiinnostua. Sanon siellä, kun minusta tuntuu, että haluan siellä sanoa jotain. Silloin olen myös inspiroitunut ja aikaansaaminen on luontevaa.
Olen kateellinen kaikille, jotka jaksavat panostaa Instagramiinsa niin paljon. Olen myös niin kateellinen muiden hienoista kuvista ja ajasta, jonka he jaksavat käyttää sen täydellisen Insta-kuvan ottamiseen. Itse kun lähden ulos tuulettumaan, en todellakaan jaksa olla kuvaamassa tai kuvattavana. Kun olen tuulettumassa, niin minä tosiaan olen vuosi vuodelta enemmän ja enemmän irti somesta silloin.
Mieheni ja lapseni ovat olleet hyvin tyytyväisiä siihen, ettei äiti kaiken aikaa kuvaa, pyydä kuvaamaan tai kukaan ei joudu olemaan kuvattavana, jotta meidän yhteisellä ajalla jakaisin sisältöä Instaani. Joskus napsin kuvan tai pari, mutta vuosi vuodelta vähemmän. Haluan olla läheisteni kanssa, en kuvaamassa.
Olen siis tavallaan kateellinen siitä, että toisilla näyttää se kuvaus ja julkaiseminen sujuvan niin sutjakkaasti, ettei se häiritse yhdessä vietettyä aikaa.
View this post on InstagramA post shared by Minna | Glitz & Glam (@glitz8glam) on
Loppuun vielä, olen myös kadehtinut hyvällä tavalla Elisaa. Olemme puhuneet vuosien saatossa niin monet kerrat itseluottamuksesta, sen puutteesta jne. Olen miehelleni joskus sanonut, että se on niin jännä, että toiset ovat niin taitavia, hyviä ja kauniita, mutta silti eivät sisimmässään itse koe ja näe sitä. Se on sääli. Viittasin silloin tosiaan Elisaan, jonka Instagramin avautumisen myötä inspiroiduin kirjoittamaan omista kateuksistani. Elisa, olen kadehtinut sinuakin. ❤
Kommentit
Tätä olen tosiaan itsekin ihmetellyt.. MIKSI jokainen asia (asu, ruoka-annos, ostos, matka JNE!) pitää laittaa someen?? Miten voi nauttia mistään tekemisestä jos koko ajan pitää olla kuvaamassa?? En tod jaksaisi sellaista enkä kyllä ole kiinnostunut myöskään toisten elämän joka tapahtumasta. Vaikea käsittää että se on työ joillekin..
Olet siis valinnut hyvin 🙂
Kateudesta: Aina löytyy syitä kadehtia, tai sitten ei. Mutta onhan se luonnollista. Aina on kauniimpia, hoikempia, rikkaampia, ”onnellisempia.” Mutta kun hekin ovat kateellisia jostakin-ehkä sinulle. Minua on ehkä kadehdittu hoikkuudesta, kun taas itse haluaisin sileän, kauniin ihon, paksut hiukset ja litteän vatsan. Jos vaan oppii olemaan tyytyväinen siihen hyvään mitä on, on vähemmän syytä olla kateellinen. Erään asiakkaani kommentti on minusta tähän sopiva: ”Miltähän tuntuisi jos olisi noin kauniit jalat?” Vastasin: ”Ei miltään” :):)
Kommentit
Mä en kyllä usko, että kuvien räpsiminen sujuisi keneltäkään niin ”huomaamatta”, etteikö se olisi pois yhdessä vietetystä ajasta. Mutta ymmärrän samalla, että esimerkiksi somevaikuttajille ne kuvat ja some on työtä ja olenhan minäkin 8 tuntia lapseni luota pois tehdäkseni töitä. Lähinnä en ymmärrä nykypäivänä ihmisten pakkomiellettä saada kaikki tallennettua kuviin tai videoihin, esim. lasten harkat/esitykset, keikat/konsertit, juhlat ym. En voi olla ajattelematta, että keskittyessään kuvaamaan ihminen ei ole läsnä hetkessä, eikä minun mielestäni koe elämystä sellaisena kuin se olisi tarkoitus kokea. Fyysiset muistot ovat mielestäni hieman yliarvostettuja, tai siis onhan kuvat ja videot kivoja ja itsekin niitä otan, mutta kyllä tärkeimmät muistoni ovat vain mielessäni.
Kiitos ihanasta blogista! <3
No siis just tämä! Minusta alkoi jossain vaiheessa tuntua, että olen jopa ulkopuolinen, kun olen jatkuvasti kameran tai kännykän kameran takana. Enkä tosiaan saanut kokea elämystä samalla tavalla kuin kuvaamatta jättäessä. Siitä se lähti, että minun ei tarvitse dokumentoida kuviin kaikkea, koska se alkoi tuntua painolastilta. Se ei ollut enää kivaa.
Tuo on totta! Jos somevaikuttajana oleminen on ainut työ, on helpompaa tehdä se ns. 8 tuntia päivässä. Itselläni tässä varmasti painaa se, etten koskaan ole ollut pelkästään somevaikuttaja. Tein meikkaajana ja maskeeraajana töitä, sitten opiskelin täysipäiväisesti, jonka jälkeen olen nyt sitten kokoaikatyössä tämän toisen bloggajaroolini lisäksi. Nykyään tuntuu, ettei vapaalla ollessaan halua somettaa, koska haluan nauttia siitä hetkestä. Välillä tietty heitän julkaisuja sieltä vapaaltakin, mutta kuten postauksessa sanoin, kaiken aikaa vähemmän.
Ja siis enhän mä enää muistanut vastata koko postauksen aiheeseen. 😀 Mutta kyllä vain kateuden puuskia tulee, vaikka koen olevani suurimmilta osin tyytyväinen itseeni ja elämääni. Jos kateus iskee, niin useimmiten kadehdin silloin ihmisiä, joilla ei ole lapsia ja jotka ovat ”vapaita” tekemään ihan mitä lystäävät hetken mielijohteesta. 😀
Itsekin olen tyytyväinen elämääni, vaikka tietyissä asioissa kadehdin. Kaikkea ei voi saada, mutta sitä voi olla tyytyväinen ja kateellinen samaan aikaan. 😂
Ah, muistan ne ajat, kun sai tehdä mitä lystäsi hetken mielijohteesta. Vai muistanko sittenkään? Siitä on meinaan jo aika kauan. 🤔😂
Olen kateellinen niille jotka osaavat elàà hetkessà, eivàtkà murehdi turhista. Itse stressaan pienistà ja usein myòs etukàteen. Olisi paljon helpompaa, jos voisi ottaa kaiken vàhàn rennommin.
Voi kyllä, kateus on tuttu tunne. Tiedän ja tunnen muutaman sellaisen ihmisen, jotka ovat kauniita, suosittuja, hoikkia tai siis sosiaalisesti hyväksyttävän kokoisia, menestyneitä ja älykkäitä. Heitä ei voi edes inhota, koska he ovat kaiken lisäksi hyvin mukavia, luotettavia ja sydämellisiä. Kaikin tavoin siis todella ärrrsyttäviä ihmisiä. Kahdehdin heitä, mutta se ei saa minua ilkeäksi vaan tutkistelemaan itseäni; miten minäkin voisin saavuttaa enemmän.
Tämä taas saa aikaan erikoisia päähänpistoja, kuten lisäopiskelua. Taas on yksi tutkinto tekeillä. Ei huono 😁
Tätä olen tosiaan itsekin ihmetellyt.. MIKSI jokainen asia (asu, ruoka-annos, ostos, matka JNE!) pitää laittaa someen?? Miten voi nauttia mistään tekemisestä jos koko ajan pitää olla kuvaamassa?? En tod jaksaisi sellaista enkä kyllä ole kiinnostunut myöskään toisten elämän joka tapahtumasta. Vaikea käsittää että se on työ joillekin..
Olet siis valinnut hyvin 🙂
Kateudesta: Aina löytyy syitä kadehtia, tai sitten ei. Mutta onhan se luonnollista. Aina on kauniimpia, hoikempia, rikkaampia, ”onnellisempia.” Mutta kun hekin ovat kateellisia jostakin-ehkä sinulle. Minua on ehkä kadehdittu hoikkuudesta, kun taas itse haluaisin sileän, kauniin ihon, paksut hiukset ja litteän vatsan. Jos vaan oppii olemaan tyytyväinen siihen hyvään mitä on, on vähemmän syytä olla kateellinen. Erään asiakkaani kommentti on minusta tähän sopiva: ”Miltähän tuntuisi jos olisi noin kauniit jalat?” Vastasin: ”Ei miltään” :):)