Glitz & Glam

Näitä asioita toisissa kadehdin

Teksti:
Minna / Glitz & Glam

Eilen Instagramin feediäni selatessa – jossa käyn nykyään harvoin, ja syykin selviää tässä postauksessa – törmäsin blogi- ja työkollegani päivitykseen kateudesta. Miten niin liikaa? -blogin Elisan Instapäivitys inspiroi minua toteuttamaan vastaavan avautumisen tänne blogin puolelle.

Kateus. Yksi inhimillisistä tunteista, jota kuitenkin pidetään negatiivisena tunteena. Onhan kateus kuitenkin kristillisessä opetuksessa yksi kuolemansynneistä, ja Danten Jumalaisen näytelmän mukaan toiseksi pahin paheista. Koska kateuteen liittyy sanontakin, vihreänä kateudesta, kuvitan tämän postauksen vihreillä kuvilla.

Ennen en olisi voinut sanoa ääneen, että olisin jostain kateellinen. Eihän se ollut millään tavalla hyväksyttävää. Silti kautta aikain kaikki ovat tunteneet kateutta. Nyt elämää enemmän nähneenä ja kokeneena näen kateuden jossain määrin hyvänäkin asiana. Kateudessa voi piileksiä voima, joka auttaa kateutta tuntevaa saavuttamaan asioita, joita kadehtii. Mutta on myös negatiivista kateutta, joka aiheuttaa pahimmillaan lamautumista ja syö pahasti itsetuntoa.

Kateus on aina samanlaista, mutta sen kohteet ja sen aiheuttamat toimintatavat meissä ihmisissä muuttuvat kulttuurin ja aikakausien mukaan. Jos 70-luvulla naapurin Sirkan uusi turkki aiheutti kahvipöytäkeskusteluja ja kateellisien Maijan ja Annelin panettelua, omassa sukupolvessani kateus näkyy hieman toisella tavalla.

Toki nuorempikin sukupolvi panettelee ja kirjoittelee WhatsAppissa samaan tyyliin kuin aikoinaan Maijat ja Annelit, mutta nykyään kateuden kohteet ovat syvällisempiä kuin uusi auto tai komea turkki. Ei kai kukaan 70-luvulla kadehtinut jonkun kykyä tasapainoilla arjen haasteiden kanssa? Nykyään saavutukset ja kaiken – työ, ura, koti, perhe, parisuhde, terveys ja sosiaalisuus – täydellinen hallinta on tavoiteltavaa.

Jos tuntee kateutta, se olisi hyvä tunnistaa itsessään kateudeksi. Jos sitä ei tunnista tai myönnä itsellensä, kateus voi olla myrkyllinen niin itselleen kuin muillekin. Olen huomannut, että olen alkanut pitämään itsestäni enemmän, kun olen alkanut myöntämään oman kateuteni. Enää en päästä suustani ilkeyksiä kateuteni kohteesta, koska tunnistan oman tunteeni kateudeksi.

Kateus voi olla mieltä myrkyttävää, mutta siitä voi myös ammentaa voimaa. Kateus voi ajaa toteuttamaan asioita, joita haluaa ja tavoittelee.

Mitä minä sitten kadehdin?

Yksi ikuinen kateuteni aihe muita kohtaan liittyy kehooni ja suhtautumiseeni siitä. Olen kahdelle ihmistyypille aivan saakelin kateellinen.

  1. Kadehdin niitä, joiden keho täyttää sosiaalisesti hyväksyttävät standardit, eli hoikkia/normaalipainoisia.
  2. Mutta yrittäessäni hyväksyä itseäni ja olemalla lempeämpi itselleni, olen alkanut kadehtimaan niitä, jotka oikeasti ja vilpittömästi ovat itseensä tyytyväisiä. Minäkin haluan!

Tässä tullaan siihen, että luultavasti kateuteni ei katoaisi, vaikka saisin rääkättyä itseni jälleen vuosien jälkeen sosiaalisesti hyväksyttyyn kokoluokkaan. Luultavasti olisin edelleen kateellinen. Koska minä olin kateellinen ja itseinhoinen kehoani kohtaan ollessani ”hyväksyttävä”. Eli edelleen olisi järkevämpää vain jatkaa tuota itseni hyväksymistä, jotta voin joskus päästää irti molemmista kateuksista.

Olen kateellinen niille, joilla on niin vahva itsevarmuus, että ihan sama mitä tekevät, he eivät tunnu jännittävän ja stressaavan mitään. Niin ja lisäksi ovat hyvin usein tyytyväisiä itseensä ja saavutuksiinsa.

Tiedän, että minusta välittyy ihmisille mielikuva, että olisin todella itsevarma. Näin ei kuitenkaan ole. Olen joissain asioissa ihan asiantuntija, mutta peilaan ja vertaan itseäni kaiken aikaa muihin, jonka seurauksena minulle iskee epävarmuus omista kyvyistä ja osaamisestani. Mietin liian helposti, että jospa olenkin pelkällä tuurilla tässä missä nyt olen.

Joskus vitsailen, että haluan sen sellaisen keski-ikäisen miehen itsetunnon. Itsevarmoja ja täydellisiä kaikessa, mitä tekevät. Kaikki on priimaa – ainakin omasta mielestään. Kun edes joskus, edes pienen hetken, tuntisi sellaista itsevarmuutta.

Mutta pakko sanoa, että tähän vastapainoksi minulla on sellainen luotto itseäni kohtaan, että selviän lähes mistä vain. On vain muutama asia maailmassa, jotka voisivat minut romuttaa. Muuten tiedän, että selviän kyllä mistä vain. Sellainen työelämän ja oman tekemisen itsevarmuus minulla on heikko.

Te, ketkä minua Instagramissa seuraatte, olette varmasti huomanneet minun nykyisen hyvin vähäisen ulosantini siellä. Tähän on yksinkertainen syy. Minä en jaksa yrittää pärjätä siellä. En vain jaksa. En jaksa kuvailla itseäni sinne.

Olen aivan pudonnut kelkasta, koska omat paukut eivät muutamia vuosia sitten riittäneet kehittämään itseäni, eikä enää vain jaksa kiinnostua. Sanon siellä, kun minusta tuntuu, että haluan siellä sanoa jotain. Silloin olen myös inspiroitunut ja aikaansaaminen on luontevaa.

Olen kateellinen kaikille, jotka jaksavat panostaa Instagramiinsa niin paljon. Olen myös niin kateellinen muiden hienoista kuvista ja ajasta, jonka he jaksavat käyttää sen täydellisen Insta-kuvan ottamiseen. Itse kun lähden ulos tuulettumaan, en todellakaan jaksa olla kuvaamassa tai kuvattavana. Kun olen tuulettumassa, niin minä tosiaan olen vuosi vuodelta enemmän ja enemmän irti somesta silloin.

Mieheni ja lapseni ovat olleet hyvin tyytyväisiä siihen, ettei äiti kaiken aikaa kuvaa, pyydä kuvaamaan tai kukaan ei joudu olemaan kuvattavana, jotta meidän yhteisellä ajalla jakaisin sisältöä Instaani. Joskus napsin kuvan tai pari, mutta vuosi vuodelta vähemmän. Haluan olla läheisteni kanssa, en kuvaamassa.

Olen siis tavallaan kateellinen siitä, että toisilla näyttää se kuvaus ja julkaiseminen sujuvan niin sutjakkaasti, ettei se häiritse yhdessä vietettyä aikaa.

Loppuun vielä, olen myös kadehtinut hyvällä tavalla Elisaa. Olemme puhuneet vuosien saatossa niin monet kerrat itseluottamuksesta, sen puutteesta jne. Olen miehelleni joskus sanonut, että se on niin jännä, että toiset ovat niin taitavia, hyviä ja kauniita, mutta silti eivät sisimmässään itse koe ja näe sitä. Se on sääli. Viittasin silloin tosiaan Elisaan, jonka Instagramin avautumisen myötä inspiroiduin kirjoittamaan omista kateuksistani. Elisa, olen kadehtinut sinuakin. ❤

 

Mitä kateuksia sinulla on? Oletko pystynyt myöntämään niitä itsellesi?

X