Glitz & Glam

Oletko suunnitellut omat hautajaisesi?

Teksti:
Minna / Glitz & Glam

Toissa iltana katsoin Arman Pohjantähden alla -ohjelman 4. jakson, joka taisi tulla uusintana. Arman on kerran aikaisemminkin inspiroinut minua ohjelmallaan, kun kirjoitin kauneusihanteista Etelä-Koreassa ja Aasiassa ylipäänsä. Nyt Armanin herkkä kyky esitellä vaikeita asioita helpommin lähestyttävässä muodossa, kosketti sisintäni ja inspiroi kirjoittamaan omia ajatuksia, kokemuksia sekä huomioita niinkin vaikeasta aiheesta kuin kuolema.

Pohjantähden alla -jaksossa tutustutaan hautausyrittäjän työhön, erityisesti yrittäjäpariskunnan, Muurimäki, johdattelemana. He avaavat heidän arkeaan sekä ajatuksiaan työstänsä – sen tärkeys heille sekä sen haasteet. Arman johdattelee mukaansa tempaavasti miettimään myös omia hautajaisiaan. Siitä minun ajatukseni postaukseen lähti. Kuinka moni on miettinyt, minkälaiset hautajaiset itsellensä toivoisi? Mietitäänkö näitä oikeasti ja konkreettisesti vasta silloin, jos saa lääkäriltä diagnoosin parantumattomaan sairauteen? Vai mietitäänkö näitä yleisesti jo nuorena?

Minä olen miettinyt ja jopa sanoittanut ääneen omia toiveitani. Minulla oli nuorena tunne, että tulen kuolemaan nuorena. Toivon kovasti, että se oli vain etiäinen, joka ei ollut tarkka. Ehkä etiäiseni viittasi nuorena kokemaani suruun ja menetykseen?

© Tarja Marttinen

Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä ja elämä, mutta pakko myöntää, olen minäkin yksi niistä, jotka ovat vieraantuneet kuolemasta. Se on vähän tabu, jota on vaikea käsitellä. Kuolema on koskettanut minua syvästi jo lyhyen elämäni aikana. Kertaan vielä, vaikka pitkäaikaiset ja sitoutuneimmat lukijat tietävät. Menetin isäni ollessani 18-vuotias ja pikkuveljeni hieman ennen, kun olen aloittanut Glitz & Glam -blogini kirjoittamisen – eli olin 27-vuotias menettäessäni ainoan sisarukseni. Tavallaan Glitz & Glam on tuolloin alussa toiminut minun eheyttäjänäni, vaikka en käsitellytkään menetystäni ja masennuksesta toipumistani sen alkuaikoina. Rohkeus niiden suoranaiseen käsittelyyn alkoivat vasta myöhemmin.

Arman sanoitti kuolemaa jotenkin niin runollisen kauniisti ja kiteytti ympyrän sulkeutumisen. Se viimeinen matka, joka meillä jokaisella on edessämme. Siitä viimeisestä matkasta läheiselleen haluaa tehdä mahdollisimman arvokkaan ja kunnioittaa läheisensä viimeistä matkaa.

Kuinka usein kuitenkaan tiedämme, mitä läheinen vainaja olisi toivonut hautajaistensa olevan?

Minun läheiseni lähtivät niin varhain ja niin yllättäen. Sen järjettömän raskaan sumun keskellä yritti miettiä, miten haluaisin rakkaani viimeistä matkaa kunnioittaa? Mitä hän itse haluaisi hautajaisissaan olevan? Isäni haudattiin syksyllä 2001, jolloin musta arkku oli jo keskustelua herättävä. Olimme sitä mieltä, että isämme pitäisi eniten mustasta arkusta.

Veljeni kohdalla toteutimme jo paljon enemmän asioita, jotka kuvastivat häntä, mutta olihan tuolloin vuosi 2010, äidillä ja minulla raskaita kokemuksia kertynyt. Veljelläni oli autoharrastajapiiri ja paljon ystäviä. Siksi viralliset hautajaiset olivat suppeammat, mutta illalla laajalle kaveripiirille järjestettiin festarityyppiset muistelot. Tiesimme, että veljemme ei todellakaan olisi halunnut meidän surevan, vaan jatkavan elämää – sitähän me kaikki toivomme läheisillemme.

Koska isäni kuolema ja hautajaiset menivät todella sumuisesti ja minä olin tuolloin aika lamaantunut, veljeni kohdalla tein monta asiaa, joita harmittelin, etten tehnyt silloin isäni hautajaisten suhteen. Osallistuin enemmän, laitoin itseni likoon ja pidin jopa ikävöivän isosiskon puheen. Luin ensin haudalla muistotekstin ja muistotilaisuudessa pidin puheen. Olen hyvilläni, että tein sen, olin jo silloin. Sain suurta lohtua, kun tiesin, ettei minua enää harmittaisi tekemättömyys. Isäni kohdalla se jäi vähän minua vaivaamaan.

Tiesitkö, että rohkeuteni puhua ja esiintyä ihmisten edessä syntyi veljeni hautajaisista? Se vahvisti itseluottamustani siitä, että kaikista raskaimmassakin tilaisuudessa, minun ääneni kantaa, pysyn kasassa ja vien homman loppuun. Kun selvisin silloin siitä, tiedän, että selviän helpommistakin paikoista.

Kuinka moni meistä on sanonut, että omissa hautajaisissaan toivoo kaikkien kippistelevän kuohuvaa ja juhlivan? Moni meistä toivoo, että läheiset ihmiset eivät vaipuisi syvään suruun, lohduttomaan suruun, vaan kokisi iloa ja muistelisi lämmöllä. Eikö niin?

Arman totesi oivaltavasti, että hän toivoisi vitsejä ja naurua omiin hautajaisiinsa, mutta ei hän pystyisi siihen, jos hänelle tärkeä ihminen kuolee. Jaksossa todettiinkin, että on paljon kiinni siitä, missä elämänvaiheessa ihminen kuolee ja missä elämänvaiheessa omaiset ja läheiset ovat. AIVAN! Näinhän se muuten on.

Nyt, kun olen joutunut käsittelemään nuorena kuolleiden läheisteni, isäni ja pikkuveljeni, menetystä, en koe musertavaa surua iäkkäiden ihmisten päästessä lepoon. Minulle olisi helpompaa juhlia iäkkään läheisen viimeistä juhlaa ja muistella häntä, vaikka samalla vähän liikuttuisikin ja ikävä painaisi mielessä. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa kuin nuoren ihmisen, saati lapsen kohdalla se olisi. Silloin suru on niin musertavaa, että hengittäminenkin on suuri saavutus. Kyllähän se surun verho siitä hälvenee, mutta sitä ennen on hyvin raskas polku kuljettavana.

Eli ehkä kannattaa miettiä eri elämänvaiheessa omia hautajaistoiveitaan, sillä jos menehtyy nuorena, omaisille tuo suurta lohtua, jos he tietävät lempikukkasesi tai biisin, joka oli sinulle erityisen tärkeä. Mutta iloiseen puheensorinaan ja juhlistamiseen heistä tuskin on. Mutta jos elit pitkän ja hyvin ”rikkaan” sekä vaiheikkaan elämän, kuolemaasi ehdittiin valmistautua ja sait lähteä melko nopeasti ja kuolemaasi ajateltiin helpotuksena itsellesi, on läheisten varmasti helpompi juhlia viimeisessä juhlassasi, vaikka suru ja ikävä ovatkin läsnä. Heidän on luultavasti helpompi heittäytyä toiveidesi mukaisiin hautajaisiin.

En tätä tiedä, mutta spekuloin ja pohdin mielessäni Armanin Pohjantähden alla -jakson jälkeen.

Kun minun aikani on mennä kohti suurta ja tuntematonta, toivon, että sain elää vähintään toiset 36 vuotta, mielellään enemmänkin. Mikään ei olisi parempaa kuin saada lähteä ns. saappaat jalassa, mutta kuitenkin niin, että vähän ehtisivät läheiset valmistautua. Niin ja hieman kontrolloivana olisin ehtinyt järjestää asioita valmiiksi, etteivät kaikki perintöhuulipunani jäisi lasteni harteille. Toivottavasti ymmärsitte sarkastisen huumorini tässä kohtaa.

Armanin Pohjantähden alla -ohjelmassa puhuttiin siitä, että ihmiset nykyään ilmaisevat toiveitaan omia hautajaisiaan kohtaan. Jotkut tekevät siitä ihan virallista. Ohjelmassa esiintyneen hautausyrityksen pariskunta kertoi, että he ovat omat toiveensa jo lapsilleen esittäneet ja jopa heidän tyttärensä omansa. Toki heidän elämässään nämä ovat kuitenkin arkisempia asioita kuin meidän, jotka emme ole kuoleman kanssa tekemisissä päivittäin. Armanin ohjelmassa pohdittiin myös, koetaanko näiden asioiden ennalta miettiminen oman kuolemansa jouduttamisena? Olen heidän kanssaan yhtä mieltä, että ei se sitä ole. Sehän on käytännön asioiden helpottamista läheisilleen sekä omia viimeisiä toiveita.

Koska pohdin hautajaisten ennalta suunnittelua ja aihetta muutenkin, ajattelin, että jospa kertoisin omia toiveitani. Osan näistä olen ilmaissut hyvin selvästi ja monille läheisilleni.

Arkussa vai uurnassa? Tämä on jännä juttu, mutta minulle ihan sama! Kuitenkin Armanin ohjelmassa nousi esiin, että hautausmaiden tilanpuutteen vuoksi, moni päätyy tuhkaukseen. Tässä olisi järkevä ratkaisu. Muistaakseni olen testamentannut elimeni, joten jos nuorella iällä lähden, ja minun ”osillani” voidaan jonkun elämä pelastaa, niin en edes olisi ”kokonainen” arkussa. Joten minun puolestani tuhkataan – kunhan on sitten nätti uurna!

Jos omaiseni haluavat, että minua pääsee vielä katsomaan, toivon, että kunnon meikki löytyy. En eläessänikään mennyt juhliin ilman meikkiä ja olin ammattilaismeikkaaja sekä bloggasin vuosia kauneudesta, haluan sen näkyvän minussa. Meikattuna sitten, kiitos! Vähän sitä saa viimeisessä toiveessaan diivailla, eikö? Olla sillä viimeisellä silmäyksellä sellainen kuin oli eläessäänkin.

Minulla on ollut nuoresta asti toiveena biisi tai kaksikin, en vain ole osannut päättää, kumpi niistä. Olen asiasta puhunut nuoresta asti, siis teinistä asti! Olen ollut 9-vuotiaasta asti kova Queenin musiikin ystävä. Luultavasti Freddie Mercuryn kuoltua ja hänen muistokonsertteja katsoessa, syntyi tunne, että haluan omiin hautajaisiini joko Show must go on tai Who wants live forever -biisin. Ehkä nykyään olen enemmän kallellaan jälkimmäiseen, sillä vaikka sen sävel on melankolisempi, tulkitsen sanat positiivisempina kuin Show must go on -biisin.

Olen myös todella viehättynyt These are the days of our lives -biisin sanoista. Jätän läheisilleni valinnan varaa, mutta jostain syystä, Queenia sen olla pitää. Ehkä syynä se, että Queenin eri tuotannot ovat kulkeneet ja koskettaneet minua läpi elämäni jo hyvin varhaisesta asti.

© Sofia Virtanen

Rakastan monia kukkia, mutta liljat ovat ihanimpia. Ne myös tuoksuvat niin ihastuttaville. Valkoista liljaa pidetään surukukkana, mutta minulle se on myös ilon kukka, kuten huomaatte. Hääkimpussani oli valkoisia liljoja. Haluan, että kaikki läheiseni muistavat minut aina, kun jossain tuoksuvat liljat.

Mutta lempikukkiani ovat myös kallat, tulppaanit, valkoiset ruusut, neilikat, hortensiat, auringonkukat, pionit ja orvokit. Varmasti nyt unohdin mainita jonkun muunkin, josta pidän. Kuitenkin liljat, varsinkin valkoiset, ovat lähimpänä sydäntäni.

Voisin hyvinkin järjestää niin, että kenenkään ei tarvitse tuoda omaa hautavihkoa, vaan liljat löytyvät valmiiksi, jotka sitten jokainen saa laskea arkulle.

Shampanja kuuluu juhlaan, aina! Hyvä kuoharikin menee, mutta jos saan valita, valitsen aina shampanjan. Halusin valmistujaisiinikin shampanjaa, toivoisin kovasti, että hautajaisissani olisi shampanjaa. Hyvä ja esteettinen ruokatarjoilu myös, sillä hyvä ruoka on aina ollut lähellä sydäntäni. Olihan minun ensimmäinen ammattini kokki ja myöhemmin sitten alkanut harrastamaan miehen kanssa fine diningia sen eri muodoissa. Kun järjestän ystäville ja läheisille illanistujaisia, haluan olla emäntä, joka tarjoaa kokemuksia. Näin haluan hautajaisiinikin, haluan olla sen viimeisen kerran emäntä juhlissani ja tarjota läheisilleni parasta.

Haluan, että minut muistetaan juuri sellaisena kuin olen. Levoton sielu, joka haki paikkaansa ja teki elämässään asioita, jotka tekivät hänet onnelliseksi. Aina eteenpäin pyrkivä ja kehittämishaluinen. Eli elämäänsä kaiken aikaa vähän aikaansa edellä, joskus uppotui menneisiin, mutta harvoin osasi elää nykyhetkessä niin täysillä kuin olisi toivonut. Hyvin syvällinen ja monipuolisesti asioita pohtiva, aina oikeudenmukaisuuteen pyrkivä. Positiivisen näkökulman asioista etsivä, joka innostui helposti ja halusi olla monessa mukana. Puhui paljon, joskus ihan asiaakin saattoi joukkoon lipsahtaa. Uskallan väittää, että adjektiiveja minusta kysyttäessä, vastaa moni ensimmäisenä: puhuu paljon!

Lupaan, että hautajaisissani annan puheenvuoron muille, enkä ole kaiken aikaa äänessä – onkohan tämä liikaa luvattu?

Toistan otsikkoni kysymykseni, oletko suunnitellut omat hautajaisesi? Oletko miettinyt asiaa ollenkaan?

X