Oletko suunnitellut omat hautajaisesi?
Toissa iltana katsoin Arman Pohjantähden alla -ohjelman 4. jakson, joka taisi tulla uusintana. Arman on kerran aikaisemminkin inspiroinut minua ohjelmallaan, kun kirjoitin kauneusihanteista Etelä-Koreassa ja Aasiassa ylipäänsä. Nyt Armanin herkkä kyky esitellä vaikeita asioita helpommin lähestyttävässä muodossa, kosketti sisintäni ja inspiroi kirjoittamaan omia ajatuksia, kokemuksia sekä huomioita niinkin vaikeasta aiheesta kuin kuolema.
Pohjantähden alla -jaksossa tutustutaan hautausyrittäjän työhön, erityisesti yrittäjäpariskunnan, Muurimäki, johdattelemana. He avaavat heidän arkeaan sekä ajatuksiaan työstänsä – sen tärkeys heille sekä sen haasteet. Arman johdattelee mukaansa tempaavasti miettimään myös omia hautajaisiaan. Siitä minun ajatukseni postaukseen lähti. Kuinka moni on miettinyt, minkälaiset hautajaiset itsellensä toivoisi? Mietitäänkö näitä oikeasti ja konkreettisesti vasta silloin, jos saa lääkäriltä diagnoosin parantumattomaan sairauteen? Vai mietitäänkö näitä yleisesti jo nuorena?
Minä olen miettinyt ja jopa sanoittanut ääneen omia toiveitani. Minulla oli nuorena tunne, että tulen kuolemaan nuorena. Toivon kovasti, että se oli vain etiäinen, joka ei ollut tarkka. Ehkä etiäiseni viittasi nuorena kokemaani suruun ja menetykseen?
Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä ja elämä, mutta pakko myöntää, olen minäkin yksi niistä, jotka ovat vieraantuneet kuolemasta. Se on vähän tabu, jota on vaikea käsitellä. Kuolema on koskettanut minua syvästi jo lyhyen elämäni aikana. Kertaan vielä, vaikka pitkäaikaiset ja sitoutuneimmat lukijat tietävät. Menetin isäni ollessani 18-vuotias ja pikkuveljeni hieman ennen, kun olen aloittanut Glitz & Glam -blogini kirjoittamisen – eli olin 27-vuotias menettäessäni ainoan sisarukseni. Tavallaan Glitz & Glam on tuolloin alussa toiminut minun eheyttäjänäni, vaikka en käsitellytkään menetystäni ja masennuksesta toipumistani sen alkuaikoina. Rohkeus niiden suoranaiseen käsittelyyn alkoivat vasta myöhemmin.
Arman sanoitti kuolemaa jotenkin niin runollisen kauniisti ja kiteytti ympyrän sulkeutumisen. Se viimeinen matka, joka meillä jokaisella on edessämme. Siitä viimeisestä matkasta läheiselleen haluaa tehdä mahdollisimman arvokkaan ja kunnioittaa läheisensä viimeistä matkaa.
Kuinka usein kuitenkaan tiedämme, mitä läheinen vainaja olisi toivonut hautajaistensa olevan?
Minun läheiseni lähtivät niin varhain ja niin yllättäen. Sen järjettömän raskaan sumun keskellä yritti miettiä, miten haluaisin rakkaani viimeistä matkaa kunnioittaa? Mitä hän itse haluaisi hautajaisissaan olevan? Isäni haudattiin syksyllä 2001, jolloin musta arkku oli jo keskustelua herättävä. Olimme sitä mieltä, että isämme pitäisi eniten mustasta arkusta.
Veljeni kohdalla toteutimme jo paljon enemmän asioita, jotka kuvastivat häntä, mutta olihan tuolloin vuosi 2010, äidillä ja minulla raskaita kokemuksia kertynyt. Veljelläni oli autoharrastajapiiri ja paljon ystäviä. Siksi viralliset hautajaiset olivat suppeammat, mutta illalla laajalle kaveripiirille järjestettiin festarityyppiset muistelot. Tiesimme, että veljemme ei todellakaan olisi halunnut meidän surevan, vaan jatkavan elämää – sitähän me kaikki toivomme läheisillemme.
Koska isäni kuolema ja hautajaiset menivät todella sumuisesti ja minä olin tuolloin aika lamaantunut, veljeni kohdalla tein monta asiaa, joita harmittelin, etten tehnyt silloin isäni hautajaisten suhteen. Osallistuin enemmän, laitoin itseni likoon ja pidin jopa ikävöivän isosiskon puheen. Luin ensin haudalla muistotekstin ja muistotilaisuudessa pidin puheen. Olen hyvilläni, että tein sen, olin jo silloin. Sain suurta lohtua, kun tiesin, ettei minua enää harmittaisi tekemättömyys. Isäni kohdalla se jäi vähän minua vaivaamaan.
Tiesitkö, että rohkeuteni puhua ja esiintyä ihmisten edessä syntyi veljeni hautajaisista? Se vahvisti itseluottamustani siitä, että kaikista raskaimmassakin tilaisuudessa, minun ääneni kantaa, pysyn kasassa ja vien homman loppuun. Kun selvisin silloin siitä, tiedän, että selviän helpommistakin paikoista.
Kuinka moni meistä on sanonut, että omissa hautajaisissaan toivoo kaikkien kippistelevän kuohuvaa ja juhlivan? Moni meistä toivoo, että läheiset ihmiset eivät vaipuisi syvään suruun, lohduttomaan suruun, vaan kokisi iloa ja muistelisi lämmöllä. Eikö niin?
Arman totesi oivaltavasti, että hän toivoisi vitsejä ja naurua omiin hautajaisiinsa, mutta ei hän pystyisi siihen, jos hänelle tärkeä ihminen kuolee. Jaksossa todettiinkin, että on paljon kiinni siitä, missä elämänvaiheessa ihminen kuolee ja missä elämänvaiheessa omaiset ja läheiset ovat. AIVAN! Näinhän se muuten on.
Nyt, kun olen joutunut käsittelemään nuorena kuolleiden läheisteni, isäni ja pikkuveljeni, menetystä, en koe musertavaa surua iäkkäiden ihmisten päästessä lepoon. Minulle olisi helpompaa juhlia iäkkään läheisen viimeistä juhlaa ja muistella häntä, vaikka samalla vähän liikuttuisikin ja ikävä painaisi mielessä. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa kuin nuoren ihmisen, saati lapsen kohdalla se olisi. Silloin suru on niin musertavaa, että hengittäminenkin on suuri saavutus. Kyllähän se surun verho siitä hälvenee, mutta sitä ennen on hyvin raskas polku kuljettavana.
Eli ehkä kannattaa miettiä eri elämänvaiheessa omia hautajaistoiveitaan, sillä jos menehtyy nuorena, omaisille tuo suurta lohtua, jos he tietävät lempikukkasesi tai biisin, joka oli sinulle erityisen tärkeä. Mutta iloiseen puheensorinaan ja juhlistamiseen heistä tuskin on. Mutta jos elit pitkän ja hyvin ”rikkaan” sekä vaiheikkaan elämän, kuolemaasi ehdittiin valmistautua ja sait lähteä melko nopeasti ja kuolemaasi ajateltiin helpotuksena itsellesi, on läheisten varmasti helpompi juhlia viimeisessä juhlassasi, vaikka suru ja ikävä ovatkin läsnä. Heidän on luultavasti helpompi heittäytyä toiveidesi mukaisiin hautajaisiin.
En tätä tiedä, mutta spekuloin ja pohdin mielessäni Armanin Pohjantähden alla -jakson jälkeen.
Kun minun aikani on mennä kohti suurta ja tuntematonta, toivon, että sain elää vähintään toiset 36 vuotta, mielellään enemmänkin. Mikään ei olisi parempaa kuin saada lähteä ns. saappaat jalassa, mutta kuitenkin niin, että vähän ehtisivät läheiset valmistautua. Niin ja hieman kontrolloivana olisin ehtinyt järjestää asioita valmiiksi, etteivät kaikki perintöhuulipunani jäisi lasteni harteille. Toivottavasti ymmärsitte sarkastisen huumorini tässä kohtaa.
Armanin Pohjantähden alla -ohjelmassa puhuttiin siitä, että ihmiset nykyään ilmaisevat toiveitaan omia hautajaisiaan kohtaan. Jotkut tekevät siitä ihan virallista. Ohjelmassa esiintyneen hautausyrityksen pariskunta kertoi, että he ovat omat toiveensa jo lapsilleen esittäneet ja jopa heidän tyttärensä omansa. Toki heidän elämässään nämä ovat kuitenkin arkisempia asioita kuin meidän, jotka emme ole kuoleman kanssa tekemisissä päivittäin. Armanin ohjelmassa pohdittiin myös, koetaanko näiden asioiden ennalta miettiminen oman kuolemansa jouduttamisena? Olen heidän kanssaan yhtä mieltä, että ei se sitä ole. Sehän on käytännön asioiden helpottamista läheisilleen sekä omia viimeisiä toiveita.
Koska pohdin hautajaisten ennalta suunnittelua ja aihetta muutenkin, ajattelin, että jospa kertoisin omia toiveitani. Osan näistä olen ilmaissut hyvin selvästi ja monille läheisilleni.
Arkussa vai uurnassa? Tämä on jännä juttu, mutta minulle ihan sama! Kuitenkin Armanin ohjelmassa nousi esiin, että hautausmaiden tilanpuutteen vuoksi, moni päätyy tuhkaukseen. Tässä olisi järkevä ratkaisu. Muistaakseni olen testamentannut elimeni, joten jos nuorella iällä lähden, ja minun ”osillani” voidaan jonkun elämä pelastaa, niin en edes olisi ”kokonainen” arkussa. Joten minun puolestani tuhkataan – kunhan on sitten nätti uurna!
Jos omaiseni haluavat, että minua pääsee vielä katsomaan, toivon, että kunnon meikki löytyy. En eläessänikään mennyt juhliin ilman meikkiä ja olin ammattilaismeikkaaja sekä bloggasin vuosia kauneudesta, haluan sen näkyvän minussa. Meikattuna sitten, kiitos! Vähän sitä saa viimeisessä toiveessaan diivailla, eikö? Olla sillä viimeisellä silmäyksellä sellainen kuin oli eläessäänkin.
Minulla on ollut nuoresta asti toiveena biisi tai kaksikin, en vain ole osannut päättää, kumpi niistä. Olen asiasta puhunut nuoresta asti, siis teinistä asti! Olen ollut 9-vuotiaasta asti kova Queenin musiikin ystävä. Luultavasti Freddie Mercuryn kuoltua ja hänen muistokonsertteja katsoessa, syntyi tunne, että haluan omiin hautajaisiini joko Show must go on tai Who wants live forever -biisin. Ehkä nykyään olen enemmän kallellaan jälkimmäiseen, sillä vaikka sen sävel on melankolisempi, tulkitsen sanat positiivisempina kuin Show must go on -biisin.
Olen myös todella viehättynyt These are the days of our lives -biisin sanoista. Jätän läheisilleni valinnan varaa, mutta jostain syystä, Queenia sen olla pitää. Ehkä syynä se, että Queenin eri tuotannot ovat kulkeneet ja koskettaneet minua läpi elämäni jo hyvin varhaisesta asti.
Rakastan monia kukkia, mutta liljat ovat ihanimpia. Ne myös tuoksuvat niin ihastuttaville. Valkoista liljaa pidetään surukukkana, mutta minulle se on myös ilon kukka, kuten huomaatte. Hääkimpussani oli valkoisia liljoja. Haluan, että kaikki läheiseni muistavat minut aina, kun jossain tuoksuvat liljat.
Mutta lempikukkiani ovat myös kallat, tulppaanit, valkoiset ruusut, neilikat, hortensiat, auringonkukat, pionit ja orvokit. Varmasti nyt unohdin mainita jonkun muunkin, josta pidän. Kuitenkin liljat, varsinkin valkoiset, ovat lähimpänä sydäntäni.
Voisin hyvinkin järjestää niin, että kenenkään ei tarvitse tuoda omaa hautavihkoa, vaan liljat löytyvät valmiiksi, jotka sitten jokainen saa laskea arkulle.
Shampanja kuuluu juhlaan, aina! Hyvä kuoharikin menee, mutta jos saan valita, valitsen aina shampanjan. Halusin valmistujaisiinikin shampanjaa, toivoisin kovasti, että hautajaisissani olisi shampanjaa. Hyvä ja esteettinen ruokatarjoilu myös, sillä hyvä ruoka on aina ollut lähellä sydäntäni. Olihan minun ensimmäinen ammattini kokki ja myöhemmin sitten alkanut harrastamaan miehen kanssa fine diningia sen eri muodoissa. Kun järjestän ystäville ja läheisille illanistujaisia, haluan olla emäntä, joka tarjoaa kokemuksia. Näin haluan hautajaisiinikin, haluan olla sen viimeisen kerran emäntä juhlissani ja tarjota läheisilleni parasta.
Haluan, että minut muistetaan juuri sellaisena kuin olen. Levoton sielu, joka haki paikkaansa ja teki elämässään asioita, jotka tekivät hänet onnelliseksi. Aina eteenpäin pyrkivä ja kehittämishaluinen. Eli elämäänsä kaiken aikaa vähän aikaansa edellä, joskus uppotui menneisiin, mutta harvoin osasi elää nykyhetkessä niin täysillä kuin olisi toivonut. Hyvin syvällinen ja monipuolisesti asioita pohtiva, aina oikeudenmukaisuuteen pyrkivä. Positiivisen näkökulman asioista etsivä, joka innostui helposti ja halusi olla monessa mukana. Puhui paljon, joskus ihan asiaakin saattoi joukkoon lipsahtaa. Uskallan väittää, että adjektiiveja minusta kysyttäessä, vastaa moni ensimmäisenä: puhuu paljon!
Lupaan, että hautajaisissani annan puheenvuoron muille, enkä ole kaiken aikaa äänessä – onkohan tämä liikaa luvattu?
Kommentit
Milanossa. Kàytàntò vaihtelee jonkin verran paikkakunnan mukaan, isossa kaupungissa nàin.
Kommentit
Kun itse työskentelee kuolevien parissa säännöllisesti, tulee asiaa ajateltua myös enemmän. Omien vanhempien kanssa on käyty heidän toiveet läpi paitsi hautajaisiin liittyen, myös muutoinkin elämän loppua ajatellen. Ja kyllä vahvasti suosittelen, että jos ei pysty läheistensä kanssa keskustelemaan näistä asioista, kirjaisi edes paperille ja ilmoittaisi mistä toiveet löytyvät. Omaisten on surun keskellä vaikea tehdä päätöksiä ja helpottaisi jos tietäisi kuolevan/vainajan toiveet siitä haluaako tämä elimensä luovutettavan tai luovuttavan elvyttämisestä tai esimerkiksi haluaako uskonnolliset hautajaiset tai hautauksen vai tuhkauksen.
Hyvin ymmärrettävää, että työsi vuoksi olet asiaa ajatellut enemmän ja käynyt läpi vanhempiesi kanssa heidän toiveistaan. Nämä ovat asioita, joita on vaikea edes ajatella, jos ei ole kokenut läheisensä menetystä niin, että on itse hautajaisten järjestäjän roolissa – tai työn kautta, kuten sinä kerroit.
Tiedän niin hyvin tuon, että surun keskellä on vaikea miettiä, mitä rakas ihminen olisi halunnut. Ehkä siksi tästä halusin postauksen kirjoittaa. Nostit muuten esiin hyvän pointin myös tuosta elvyttämisestä. Itse en halua jäädä koneeseen. En halua, että minua pidetään keinotekoisesti hengissä. Jos lääkäri ei näe toivoa, olen sitä mieltä, että minun kuuluu päästä pois.
Olen miettinyt hautajaisia ja käsittääkseni läheisilläni on käsitys siitä mitä toivon.
Isäni kuoli joulukuussa 2017. Isää ei haudattu perinteisesti vaan hänet tuhkattiin. Tuhkat haki hautaustoimistosta isäni läheisin ystävä ja vei omaan jemmaansa. Isän muistotilaisuus järjestettiin vasta helmikuussa ja ne olivat peijaiset! Eivät nyt mitkään hurjat menot, mutta aivan ”normaalista” poikkeavat. Oli ruokaa ja juomaa ja kossukahvit. Pöydillä oli kuvia isästä, auttoivat muistelussa. Musiikki oli metsään ja luontoon liittyvää, sillä isäni oli metsämies. Illalla osa meistä lähti vielä baariin isää muistelemaan.
Osa sukulaisista ei kerta kaikkiaan hyväksynyt tapaamme hoitaa asia. Isä ei kuulunut kirkkoon, mutta kuulema pappi olisi pitänyt olla ja isä laskea kirkkomaahan. He eivät edes noudattaneet pukeutumistoivomuksiamme peijaisissa.
Isän tuhkat siroteltiin hänelle tärkeimpään paikkaan eli mökillemme juhannuksena 2018. Läsnä oli vain 5 ihmistä.
Olen tosi tyytyväinen että teimme asiat näin. Isä olisi tuhahdellut ja pyöritellyt silmiään kappelihautajaisille. Ja peijaiset olivat todella muisto- tai pikemminkin muistelutilaisuus. Juhlimme isän elämää ja sitä että saimme tuntea hänet.
Mua alkoi itkettää tätä kirjoittaessa.
Kuulostaa jotenkin niin ihanilta hautajaisilta. 💕 Olette toteuttaneet isäsi näköiset ja hänen tyyliään kunnoittaneet juhlat hänen muistolleen. Pikkuveljelleni pidimme yhdistelmän perinteisempää ja sitten veljeni tyyliset ”juhlat” hänen ystävilleen, joita oli PALJON! Veljeni hautajaisten iltamuisteloissa soi musiikkina hänen ja hänen ystäviensä suosikkimusiikkia.
On harmi, että sukulaisenne eivät ole kunnioittaneet toiveita ja ovat ilmeisesti kritisoineet tapaanne. Miksi ihmeessä pitäisi aina mennä samalla vanhalla kaavalla, kun voi toteuttaa vainajan omaa tyyliä, jopa tahtoa kunnioittavat hautajaiset? Isäni hautajaisissa emme uskaltaneet poiketa tavanomaisesta muun kuin arkun värin kanssa, mutta siitäkin taisi olla jotain jupinaa. Veljeni kohdalla sitten ajat olivat jo ehtineet (vaikka vain 9 vuotta välissä) muuttua ja asenteet vapautua.
Ymmärrän hyvin, että alkaa itkettää. Minuakin alkoi jo silloin, kun kommenttisi laitoit. Nyt uudestaan nousi iho kananlihalle ja sellainen herkistynyt tila iskee päälle. Rakkamme ovat tuolla jossain, mutta he elävät niin kauan, kun heidät muistamme ja heistä puhumme. Tajusin tämänkin tavan ilmaista asiaa vasta joitakin vuosia sitten. Sehän on totta. Meistä jokainen elää vielä toisten ihmisten muistoissa ja jutuissa niin kauan, kun meistä puhutaan ja meitä muistellaan. Kun enää kukaan ei muistele tai muista, ei meitä enää ole. Siksi puhun lapsilleni isästäni sekä veljestäni. He tietävät Reima-papasta ja Joni-enosta todella paljon. Poikani ei ehtinyt kumpaakaan nähdä, mutta tyttäreni ehti veljeni. Tosin, ei hän enostaan mitään muista, kun oli niin pieni. Veljeni oli tyttäreni sylikummi. 💕
Keksin itselleni tähän kommenttiin eri nimimerkin, ihan varuiksi, ettei lempinimeäni kukaan tuttu tunnistaisi. Olen suunnitellut hautajaiseni. Olen vaikeasti masentunut ja elän aika lailla kulissielämää. Jaksan joten kuten käydä töissä, olla äiti mutta siinä se sitten onkin. Tyhjyydessä, mustuudessa, näköalattomuudessa ja toivottomuudessa eläminen on enimmäkseen mun elämää. En ole oikeasti tällainen ihminen ja hautajaisiani suunnitellessa toivon, että läheiseni muistaisivat kuka oikeasti olen. Tai olin. Mun maahanpanijaisten tulisi olla ensisijaisesti juhlat elämälle, sille kauniille ja rosoiselle, jonka sain elää. Shampanja kuuluu munkin juhliin, eli sitä ja macaronseja. Ruuan pitää olla hyvää ja sitä pitää olla tarpeeksi. Musiikkia laidasta laitaan.
Voi sinä rakas! En todellakaan ole tiennyt tilannettasi. Mutta tiedän enemmän kuin hyvin, että masentuneena pystyy elämään kulissielämää. Niin minäkin olen tehnyt. Olen jopa bloggauksen aikoina tehnyt sitä. Kukaan ei varmasti osannut nähdä, että olin oikeasti aika sumussa. Osaan niin samaistua tuohon, miten kuvailet elämääsi, tyhjyys, mustuus, näköalattomuus ja toivottomuus. Sitä se todella on. Lisäksi on todella vaikea tuntea itseään ja omia tuntemuksiaan tai sitten niitä tunteettomuuksiaan. On aivan solmussa itsensä kanssa, kun jotain on pahasti rikki, mutta sitä ei vaan osaa enää korjata. Sitä ei näe edes mahdollisuutena. En osaa sanoa, mikä minussa loksahti kohdalleen, kun olen päässyt pois sieltä kaivostani. Ehkä se on vain ollut onnistumisen kokemukset, jotka minut lopulta pelasti. Toki joudun aina näin syysaikana olemaan vähän varpaillani mieleni kanssa. Mutta kun olen oppinut jotain itsestäni, niin osaa jo vähän varoa. Silti välillä käy mielessä, että entäs jos en osaakaan varoa? Entä jos ajaudunkin uudestaan syövereihin?
Anteeksi, että varmistan, mutta onhan sinulla hoitojakso menossa? Onhan? Ethän yritä pärjätä itseksesi? 😥 Minä olin aikoinaan niin hölmö, että valehtelin ja feikkasin hoitoa saadessani. Minun luultiin parantuneen, mutta en oikeasti ollut vielä siinä vaiheessa. Ethän vain tee samaa? Minulla oli tuuria, että asiat tapahtuivat niin, että toivuin lopulta. En välttämättä silloin tiennyt feikkaavani niin paljon kuin feikkasin. Minulla oli ehkä liikaa sitä miellyttämisen tarvetta jopa alan asiantuntijoillekin.
Tulipa surullinen olo viestistàsi. Etkò ole onnistunut saamaan mistààn apua oloosi?
Mielenkiintoinen postausaihe. Asun katolisessa maassa ja kuolema on ollut tànà vuonna meillàkin làsnà. Sitten kun on nàhnyt miten hautajaiset tààllà hoidetaan, niin toki alkaa miettià miten sitten omalla kohdalla. Tààllà kuolema on bisnestà kaikessa raadollisuudessaan, hautaustoimistot ottavat yhteyttà jo ennen kuin kukaan on kuollut (esim. sairaaloiden osastoilla) sitten 24 tunnin sisààn kuolemasta pitàà pààttàà kaikki heti ja lisàksi tinkià, muuten urakoitsija vie tuhkatkin pesàstà (ei tainnut nyt olla kovin osuva ilmaus tàssà yhteydessà..) olin yllàttynyt miten kylmà ja tunteeton tilaisuus se oli, hautajaiset siis. Pappi ei tuntenut vainajaa ja luki paperista nopeasti kliinisen messun kuten kaikille muillekkin, eikà henkilòkohtaista ollut kuin vainajan nimi. Mitààn tarjoiluahan ei ole, koska ne hautajaiset jàrkàtààn niin àkkià. Eikà hautausmaalla ollut enàà mitààn seremoniaa, random-tyòmiehet laittoivat arkun maahan, johon oli iso kanaali kaivettu, siihen vaan kaikki tulokkaat vieri viereen kuten tehtaassa liukuhihnalla ja kun selkàsi kàànsit niin kaivuri alkoi jo peittàà (kiire ruokatunnille varmaan). Hautapaikat kalliita ja siksipà ne yleensà vuokrataan noin 25 vuodeksi, jonka jàlkeen kaivetaan luut ylòs ja laitetaan pienempààn koloon tilan puutteen vuoksi. Ettà aviopari ei sitten lepàà vierekkàin, koska systeemi on tàllainen (ainakin isossa kaupungissa).. Koko tàmà toiminta pisti miettimààn, ettà eikò tuhkaus olisi parempi ja sitten tuhkat vaan ripoteltaisiin jonnekkin, tosin siihen mieheni sanoi ettà mutta sitten ei ole paikkaa jossa kàydà ”moikkaamassa”, minà taas ajattelen ettà ei hautausmaalla ole enàà kuin kuoret, sielu jossain toisaalla. Ainakin haluan biohajoavat vaatteet ja tosiaan ehkà se tuhkaus on parempi kuin hautausmaa. Muut suunnitelmat vielà avoinna 🙂
Kiitos mielenkiintoisen kokemuksen jakamisesta. Äärimmäisen silmiä avaavaa kuulla, miten muualla voi toiminta mennä. Saanko udella, missä asut?
Itsekään en ajattele hautausmaata ”moikkauspaikkana”. Siksi siellä varmaan niin harvoin käyn. Toisille se sitten taas on konkreettisempi paikka puhua mielessään läheiselleen, mutta minullekin on syntynyt sellainen suhtautuminen, että he eivät ole siellä, he ovat kaikkialla, missä heitä ajattelen. 💕
Milanossa. Kàytàntò vaihtelee jonkin verran paikkakunnan mukaan, isossa kaupungissa nàin.