Glitz & Glam

Ei sittenkään niin iloinen ja positiivinen postaus :(

Teksti:
Minna / Glitz & Glam

Eilisessä postauksessa lupasin tänään kertoa teille iloisista asioista ja uusista tuulista… noh, tämä postaus ei nyt olekaan sitä mitä lupasin ja jos luette loppuun, niin ymmärrätte.

Moni varmaan tietääkin, että teen postaukset etukäteen ja ajastan ne tulemaan ulos aamulla kello 7.00. Tänään, eli tätä lukiessanne eilen minun toinen kissani nukkui pois. 🙁 Olen ollut tietoinen noin kuukauden, että Assilla on viimeiset ajat täällä maan päällä, mutta kun sen lähdön aika tuli, niin silti se teki minusta hyvin, hyvin surullisen ja voimattoman. Assi oli jo vanha kissa ja kuukausi sitten kunto alkoi romahtaa ja ulkonäkö muuttua raihnaisemmaksi viikko viikolta. Edeltävänä iltana näimme miehen kanssa, että nyt puhutaan enää päivistä, sillä Assi ei enää syönnyt ja liikkuminen oli vaikeaa ja siksi pissitkin oli tullut paikkaan jossa hän oli nukkunut. Aamulla heräsin kolahdukseen ja koska tyttäremme oli mummollaan yökylässä, niin tiesin, että hän ei kolistellut. Hetken päästä alkoikin Assin mouruaminen ja vaikerointi. Assi ei päässyt enää ylös lattialta. 🙁 Silittelimme häntä ja yritimme rauhoitella. Minä aloin etsiä päivystävää eläinlääkäriä (koska oli sunnuntai aamu) ja meille oli selvää, että nyt Assi tulee saamaan viimeisen piikin. Ihana appiukkoni lähti kuskaamaan meitä päivystävälle lääkärille, joka oli Kausalassa (Kausala on n. 20-30 km etäisyydellä meiltä). Mieheni istui etupenkillä pidellen Assia peitolla, minä istuin takapenkillä. En kuullut sillä hetkellä appiukkoni ja mieheni keskusteluja. Assi oli kuulemma nostanut päätään ja katsonut kumpaakin sen viimeisen kerran ja painanut pään takaisin alas ja huokaisut viimeisen kerran. Kun pääsimme perille, niin avasin miehelleni auton oven ja näin Assin silmistä, että Assi oli jo lähtenyt. 🙁 Kävimme tietysti eläinlääkärillä ja hän totesi saman. Lääkäri kääri Assin peittoon ja laittoi pahvilaatikkoon. Tulimme takaisin kotiin ja aloimme katsoa Assille paikkaa kotipihastamme. Olimme tästä jo keskustelleet edellisenä iltana mieheni kanssa. Mieheni kaivoi tammen oksien ja suurien kivien suojaan Assin lepopaikan. Minä keräsin yhden kissankellon ja valkoisen orvokin Assille mukaan. Voitte varmaankin kuvitella miten minä olen itkenyt ja miten surullinen mieheni on. Mutta, vaikka tämä surettaakin ja ikävä tulee perheen jäsentä, niin silti olen siitä onnellinen, että Assi sai elää vanhaksi ja sai kuolla itsekseen isinsä sylissä, mikä olikin hänen lempi paikkansa aina. 🙂

Assi tuli meille helmikuussa 2000. Tarkkaa ikää emme tieneet, sillä Assi on otettu Kouvolan eläinsuojeluyhdistykseltä. Kun mieheni näki Assin ja Assi hänet, niin se oli toveruutta ensi silmäyksellä. Siihen aikaan minä asuin vielä virallisesti kotona vanhempieni luona, mutta kaikki lomat ja viikonloput olin mieheni luona. Olin siis tuolloin vielä 17-vuotias. Assi oli meidän lapsemme ja lellimme kissaamme paljon. Kun minä olin viikolla yöt kotonani vanhempieni luona, niin mieheni nukkui sohvalla ja Assi tuli aina hänen kainaloon nukkumaan. Viikonloppuisin Assi nukkui sitten meidän kanssa sängyssä, kun äitikin oli yön kotona. Assi oli nuorempana siitä hauska, että hänen kanssa pystyi leikkimään piilosta (ihan totta!!!) ja hän nouti leluhiirtä ihan niin kuin koiratkin noutaa keppiä tmv. 🙂 Assi oli reipas ja hellyyttävä kissa alusta loppuun. Assi ei pelännyt vieraita, vaan otti kaikki vastaan ja monesti saattoi hypätä syliin siliteltäväksi. Assi yritti hoivailla ja lohdutella jopa tytärtämme kun tyttäremme vauvana joskus karjui lattialla, kun ei osannut vielä ryömiä, vaikka olisi halunnut. Assi pesi ja hoivasi aina meidän toista kissaamme Vilmaa ja Vilman ollessa vielä pentu, Assi puolusti pientä kisun rääpälettä. 😀 Jos koira kiusasi, niin Assi tuli ja antoi koiralle köniin. ;D En toista yhtä lempeää ja lojaalia kissaa tiedä ja sanoimme aina, että toista Assia ei ole olemassa.

Tässä vielä kuva viime talvelta. Vanha rouva lepäilee poski tyynyä vasten.

Vaikka sen tietääkin lemmikkiä ottaessa, että eron hetki tulee olemaan edessä jossakin vaiheessa, niin kyllä se silti surettaa ja itkettää. Assi ehti meillä olla yli 11 vuotta, eli siis koko minun aikuisiän olen elänyt Assin kanssa.

Eli ymmärrätte varmaankin, että miksi tällee samana päivänä rakkaan lemmikin kuolemasta ei irtoa hehkutusta iloisista asioista… mutta huomenna, eli siis teille tänään, minulla on jo varmaan parempi olo ja mieli ja voin kirjoitella teille niitä kuulumisiani urarintamalta. 😉

Kuinka monella teillä on lemmikki/lemmikkejä? Mitä lemmikkejä teillä on?

X