Hän 30 täyttänyt ois

Eilen oli 18.3.2015. Ihan tavallinen päivä monille. Minulle hieman vakavaksi vetävä ja mietteisiin upottava. Tänään avaan omaa sydäntäni ja en kirjoita hehkutuksia ihanista tuoksuista tai luomiväreistä. Tavallaan tuon julki itsestäni sen toisenkin puolen. Sen vakavan ja toisinaan hyvin surullisen puolen, jonka kanssa elän.

Jos elämäni olisi mennyt kaikilta osin, kuten itse haluaisin, niin eilen olisi juhlittu pikkuveljeni 30-vuotissynttäreitä. Näin ei kuitenkaan ollut tarkoitettu, sillä pikkuveljeni menehtyi heinäkuussa 2010, vain 25-vuotiaana. Toisin sanoen, aivan liian aikaisin. Kaikki elämä oli vasta edessä ja oikeastaan juuri alkamassa.

Veljeni oli minua kaksi vuotta nuorempi. Pienen ikäeron vuoksi meillä oli lapsena paljon sellaista missä otettiin mittaa toisistamme. Olimme kuitenkin aina todella läheisiä ja aina puolustamassa toista, jos tarve vaati. Ärsyttävä, mutta rakastettava pikkuveli. Jos kuulin, että koulunpihalla oli joku minua vanhempi kundi käynyt isottelemassa veljelleni ja hänen kavereilleen, niin tämä isosisko kävi kyllä ripittämässä tai jopa rökittämässä kiusaajan. Olen aina ollut suojeleva isosisko veljelleni. Huomaan samoja piirteitä omassa tyttäressäni pikkuveljeään kohtaan. Tiedän, että heistä kahdesta tulee myös läheiset ja toisiaan puolustavat sisarukset. Sisko ja sen veli. <3

Vanhempina olimme myös kavereita keskenämme. Meillä oli aina hauskaa yhdessä. Pidimme toisinaan sisaruspäiviä, eli vietimme aikaa keskenämme. Kun erosimme mieheni kanssa vähäksi aikaa, minulla oli vaikeaa, vaikka olin itse silloin eroa halunnut. Veljeni ei pitänyt erostamme, mutta silti hän oli minun tukenani ja auttoi minua monessakin asiassa. Niin käytännön asioissa, kuin kuuntelijana. En ikinä tule unohtamaan niitä meidän henkeviä keskusteluja ja sitä apua ja tukea, jonka pikkuveljeni minulle antoi.

Veljeni oli kova hulluttelemaan.

Hänen seurassaan oli vaikea olla nauramatta.

Hänessä oli myös syvällinen ja vakavakin puoli. Menetimmehän isän hyvin nuorina. Minä olin 18 ja veljeni 16. Me kuitenkin selvisimme tukemalla toisiamme äitimme kanssa.

Tällä nuorella miehellä oli hyvin sosiaalinen elämä ja paljon kavereita. Veljeni oli todella pidetty. Kaikkien kaveri ja rehti, kiva jätkä. Aina auttamassa toisia.

Tiukankaan paikan tullen ei huumori pettänyt…

Paitsi ehkä joskus, mutta sitkeä sissi jaksoi aina yrittää ja jatkaa eteenpäin. Kun minä etsin asioista sen hyvänkin puolen, niin veljeni löysi niistä vastoinkäymisistäkin hauskan puolen jolle nauraa.

Veljeni todella osasi iloita ja nauttia elämästä.

Jos minun suuri intohimo on kosmetiikka, niin veljelleni se oli moottorilliset ajoneuvot.

Ihan pienestä pitäen.

Oli se kone mikä tahansa, niin sitä oli pakko päästä ajamaan.

Autohullu isämme tietysti mahdollisti kaikenlaista kivaa, kuten jäärata-ajoa, mikroautoilua…

… ja motocrossia.

Ihan isäänsä tuli pikkuveljeni sitten aikuisena. Autot olivat rakas harrastus.

Sen parissa jaksoi puurtaa ja olla autotohtorina, että 24h auttavana puhelimena muillekin.

Jos me täällä haaveillaan jostain ihanasta ja kalliista luomiväripaletista ja vihdoin sen saamme hankittua, niin veljelleni vastaavaa oli tämä auto. Olen onnellinen, että hän ehti saamaan sen BMW:n M-vitosensa.

Olin myös hyvin onnellinen, että hän oli löytänyt rakkauden ja kihlautunut. Oman talonkin nuoripari osti aivan tästä meidän läheltä. Olin niin onnellinen heidän ja itsenikin puolesta. Kaikki oli mahtavasti monen kurjan vuoden jälkeen. Odotin jo innolla, että esikoiseni saa pian serkkuja ja minusta tulisi täti.

Toisin kuitenkin kävi…

Kuvat varmasti kertovat enemmän, kuin minun tuhat sanaani. Heinäkuussa 2010 yksi rakkaustarina rikkoutui lopullisesti, yksi äiti menetti lapsensa ja yksi sisarus jäi ainoaksi ”lapseksi”. Kun kaikki menee pieleen ja iso kivi sattuu olemaan juuri siinä kohtaa tien vierustaa kuin on, niin ei taitavinkaan ”rallikuski” selviä. Onnettomuus, jossa oli mukana huonoa onnea.

Vielä alkukesästä kaveriporukka piti hauskaa ja suunnitteli seuraavia autoprojekteja. Eivät varmasti arvanneet, että loppukesästä he laskevat yhden ystävistään haudanlepoon. Kova paikka myös heille.

Vaikka meillä kaikilla elämä on jatkunut, niin kaverit eivät ole unohtaneet. Joka joulu (ja muulloinkin) haudalla käydään muistamassa. Jouluaattona hauta on kynttilämeri vieläkin. Sydäntäni lämmittää suuresti tietää, että veljeni on tärkeä muillekin edelleen, vaikka hän ei enää keskuudessamme olekaan. En voi voivotella pelkästään omaa ja sukumme surua, sillä suru on kohdannut muitakin ja menetys on ollut suuri ja kova paikka.

Tällainen tyyppi oli veljeni, joka olisi eilen täyttänyt 30 vuotta. Aika symppis, eikös? Heinäkuussa tästä menetyksestä tulee kuluneeksi 5 vuotta. Tuntuu yhtä aikaa ikuisuudelta, että ihan hetki sitten tapahtuneelta. Hyvin ristiriitainen ajankäsitys minulla siitä. Elämäni on jatkunut. Nautin sen tuomista iloista ja yllätyksistä lähes täysillä, mutta tiettyä taakkaa tulen aina kantamaan sydämessäni. Läheisen menetyksen kanssa voi oppia elämään, mutta siitä ei täysin toivu koskaan. Elämä ja sen tapahtumat jättävät meihin jälkensä, niin hyvässä, kuin pahassa.

Pikkuveljelleni lähetän onnittelut sinne jonnekin. Ikä, aika ja numerot ovat menettäneet merkityksensä, mutta me vielä täällä elävät niitä kovasti tuijotamme ja niissä elämme. Muistoissa ja sydämessäni hän tulee aina elämään minun valloittavana pikkuveljenä, joka oli kovin rakas tälle isosiskolle. Nyt näen omassa pojassani todella paljon samaa näköä, kuin veljessäni (ja tietysti myös isässäni). Poikani on vasta 2-vuotias, mutta moottoriöljy ja bensa tuntuu virtaavan hänenkin suonissaan ja naurukin on joskus samanlainen. Olisi ollut ihana nähdä olisiko veljeni tytär näyttänyt minulta, jos hän olisi saanut tyttölapsen?

Ensin meinasin, että julkaisen tämän postauksen juuri oikeana syntymäpäivänä, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin. Koin, että minun tulee kirjoittaa tämä juuri sinä päivänä, kun pikkuveljeni olisi täyttänyt 30, eli eilen ja julkaista sitten seuraavana päivänä (eli tänään). Tällä tavoin koin saavani tekstiini syvällisemmän sisällön. Vuosipäivinä tunteet ovat pinnassa ja ajatukset, että mieli virittäytyneet sopivaan tunnelmaan. Kirjoitin tätä sydän verellä ja olen joutunut repimään auki vanhoja arpiani, mutta kaikki tämä on hyvin vapauttavaa ja puhdistavaa. Itkemättä en tätä saanut kirjoitettua, mutta sekin tuntui vain hyvälle pitkästä aikaa.

Lähetän paljon voimia kaikille läheisensä/läheisiä menettäneille. <3

Tänään hieman henkilökohtaista, syvällistä ja haikeampaa tunnelmaa, mutta huomenna taas palataan kepeämpiin aiheisiin. Kiitos jos jaksoit lukea. <3

Postaus on kuvitettu omilla, äitini, veljeni ja hänen ystävien ottamilla kuvilla.