Glitz & Glam

Ikävä

Teksti: Minna / Glitz & Glam

Ikävää on monenlaista ja erilaisia kohteita. On positiivista ikävää ja on surullista ikävää. Sitä saattaa kesälomallaan ikävöidä töihin pääsyä tai työmatkalla olevaa rakastaan. Ystäväänsä saattaa ikävöidä, koska ei ole ehtinyt tai voinut tavata häntä aikoihin. Sitten on sitä surullista ja haikeaa ikävää johon ei sitä iloista helpotusta koskaan tule…

Sellainen ikävä voi olla parisuhdetta kohtaan, josta on erottu, eikä vanhoihin aikoihin paluu ole todennäköistä. On ikävää poisnukkunutta lemmikkiään tai läheistään kohtaan. Tänään lähestyn ikävää läheisen menetyksen näkökulmasta, koska tänään tulee kuluneeksi 5 vuotta siitä, kun ainut sisarukseni menehtyi.

Viisi vuotta… viisi vuotta on vierähtänyt tätä ikävää tuntien. Onneksi kaiken kanssa oppii elämään, mutta jollain tavalla vaikka suru siirtyy ja tilanteen hyväksyy, niin ikävä tulee tilalle. Ikävä tavallaan kasvaa vuosien saatossa, vaikka se ei enää olekaan lamauttavaa. Haikea ikävä tuntuu aina silloin kun elämässä tapahtuu niitä suuria ”tähtihetkiä”. Aina tuolloin surettaa ja ikävän tunteet kasvavat, kun se läheinen ei ole mukana kokemassa ja iloitsemassa siitä. Ihaniin muistoihin syntyy uusia muistoja, mutta niistä puuttuu nykyään se rakas läheinen, joka ei enää ole keskuudessamme. Niinä hetkinä sitä pysähtyy miettimään, että minkälaisia muistoni olisivatkaan, jos hän olisi vielä täällä viettämässä tärkeitä hetkiä? Sitä saattaa naurahtaa mielessään, kun tietää kuinka se poismennyt olisi letkauttanut jonkun vitsin siinä ja siinä tilanteessa. Sitä naurahtaa ja hymyillen hymähtää, kun tietää mitä se rakas läheinen olisi syönyt kaikista eniten noutopöydästä – koska tunnethan hänen lempiruokansa ja tapansa vuosien takaa vastaavista tilanteista. Voisit melkein vannoa, että tietäisit mitä hän olisi pukenut päällensä ja kuinka myöhässä hän taas olisikaan ollut paikalla. Ne myöhästelyt eivät enää haittaa, oikeastaan antaisit mitä tahansa, jotta hän olisi edelleen myöhästelemässä ja raastamassa sillä hermojasi. Ikävässä ne pienet ärsyttävätkin piirteet muuttuvat ihaniksi ja rakastettaviksi, joita kaipaat enemmän, kuin mitään muuta.

Näihin viiteen vuoteen on mahtunut hetkiä, joina todellakin olen kaivannut isääni ja pikkuveljeäni. Isäni kuolemasta on pian 14 vuotta ja veljeni kuolemasta tänään se 5 vuotta. Molempia kaipaan, mutta kuitenkin enemmän mielessäni on pikkuveljeni kaikkina erityisinä päivinä.

Muistan kun poikani saatua mietin, että voi kunpa veljeni olisi vielä täällä. Eno olisi varmasti ylpeä siskonsa potreasta pojasta. Hän olisi ollut niin ylpeä, kun siskon pojan ensimmäisiin sanoihin kuului AUTO. Ja tiedän todella, että poikani olisi rakastanut sitä autohullua enoaan, jolla olisi BEMARI. En käsitä miksi poikani on hulluna bemareihin, kun ei meidän perheessä sen merkkistä autoa edes ole.

Surettaa, kun tiedän miten läheinen veljeni olisi ollut lapsieni kanssa, mutta kaikki tuo jää lapsiltani kokematta. Tyttäreni kanssa hän ehti viettää hieman aikaa ja olipa veljeni kerran jopa lapsenvahtinakin. Valitettavasti tyttäreni ei muista enoaan, koska hän oli vasta 1 vuotta ja 4 kuukautta vanha, kun veljeni kuoli. Me veljeni kanssa vitsailimmekin, että meidän neiti sitten hieman isompana aina fillaroi heille sunnuntaiaamuna ennen kukonlaulua, kun veljeni on ollut edellisenä iltana viihteellä. Hän tosiaan asui avovaimonsa kanssa tässä aivan meidän lähellä, samalla asuinalueella.

On ihanaa nähdä miten omat lapseni ovat niin sisko ja sen veli – aivan, kuten mekin olimme veljeni kanssa. Tyttäreni on todella rakastava isosisko, joka antaa meille vanhemmillekin kasvatusneuvoja siitä miten veikkaa pitäisi kasvattaa. 😀 (Myönnän, että niinä kasvatuksen hetkinä ei paljon naurata, kun 6-vuotias kaikkitietävä tulee pätemään, neuvomaan ja syyllistämään) Pikkumies jumaloi isosiskoaan. He ovat niin yhtä ja selkeästi tärkeitä ja rakkaita toisilleen, mutta kyllä he ah, niin ihanan sisarellisesti ottavat mittaa toisistaan. Sekin kuuluu asiaan. Minua huvittaa monesti, kun näe lapsissani itseni ja pikkuveljeni. Ihan samoja nahistelun ja riidanaiheita, ihan samoja leikkejä leikkivät keskenään, keskinäinen dynamiikka on samanlainen, kuin se oli meilläkin.

Minua surettaa suuresti, että itse en koskaan tule olemaan täti. Joskus salaa toivon, että jostain ilmestyisi joku veljeni sinkkuaikojen yhden illan juttu, josta olisi seurannut uusi elämä. Kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta hieman tarkemmin ajateltuna salainen toiveeni ei olekaan niin hullu. Meidän ihmisten se perimmäinen tarkoitus on lisääntyminen ja oman suvun jatkaminen. (Ei mennä aiheeseen, että kaikki eivät halua. Se on ok, ja minusta on hyvä, että jokainen saa valita. Kuitenkin evoluutiolla on ollut tarkoitus, että suurin osa meistä haluaa lisääntyä ja jatkaa omaa sukua.) Ilmeisesti kokisin veljeni elämän jatkuneen hänen lapsessaan, jos hänellä sellainen olisi jossain. Valitettavasti näyttäisi siltä, että toiveeni jää vain toiveeksi.

Hääpäiväni oli myös sellainen suurta kaipausta ja ikävää herättävä, vaikka olin tuona päivänä iloinen ja onnellinen. Vääjäämättä mieleeni muistui mieheni ja minun ensimmäiset häät 10 vuoden takaa. Tuolloin pikkuveljeni saattoi minut alttarille, koska isäni oli jo siihen aikaan nukkunut pois. Kun kaksi vuotta sitten astelin mieheni kanssa häätelttaan Johanna Kurkelan Rakkauslaulun säestämänä, niin onnenkyyneleiden seassa oli myös hieman surunkyyneleitä siitä, kun tällä kertaa ei veljeni enää saattanut tai ollut edes muun juhlaväen joukossa. Pieni ikävä painoi sinä päivänä. Nuo elämän suuret päivät ovat niitä, kun onnellisena on myös hieman haikea ja surullinen ikävästä ja kaipuusta.

Joulu on myös niitä päiviä, kun ikävöin. Vietin jokaisen joulun veljeni kanssa. Jokainen joulu olen veljeni kuoltua huokaissut, kun imellettyä perunalaatikkoa ja sienisalaattia ei enää tarvitse tehdä niin paljon, kuin ennen. Nuo kaksi olivat veljeni suurinta herkkua jouluna. Se oli lähes hupaisaa katsella, kuinka hän mätti perunalaatikkoa ja sienisalaattia, samalla ylistäen sitä miten hyvää ne olivat. Sitä kaikkea lämmintä yhdessä oloa ja hänen kanssaan sisarellista sanailua on niin ikävä. Suvi Teräsniskan Pikkuveljen joulupuuroa en pysty itkemättä kuuntelemaan.

Kun joulukalenterin suklaa viimeinen,
suuhun sulaa siinä maistuu maku muistojen

Niin monta kertaa äiti saatiin suutuksiin,
kun me vallattomat aatto hulmuttiin

Ja sama riita meillä oli joka joulu,
kumpi ehti… lahjat ensin avamaan

Pikkuveljen joulupuuro nyt lautaselle jää,
mantelista kinaa enää ole ei
ja meidän sateliittikissa kai kehrää ikävää,
sen kanssa mielessäni teen matkan
kotiin myötä joulukyyneleen

Me vaikka kepposia usein keksittiin,
hyvät muistot niistä piirtyi silti sydämmiin
ja meitä ymmärtänyt ei kai kukaan muu
vain hymyyn kääntyi isän sekä äidin suu

Ja sama riita meillä oli joka joulu,
kumpi ehti… pukin partaa kiskomaan

Pikkuveljen joulupuuro nyt lautaselle jää,
mantelista kinaa enää ole ei
ja meidän sateliittikissa kai kehrää ikävää,
sen kanssa mielessäni teen matkan
kotiin myötä joulukyyneleen

Se pilke iloinen sun nappisilmien
tänne leijailee nyt kanssa joulutuoksujen

Pikkuveljen joulupuuro nyt lautaselle jää,
mantelista kinaa enää ole ei
ja meidän sateliittikissa kai kehrää ikävää,
sen kanssa mielessäni teen matkan
kotiin myötä joulukyyneleen

Ymmärrättekin varmasti, että miksi? Tuon joululaulun sanoitus osuu niin vahvasti syvälle sydämeen.

Viiteen vuoteen on mahtunut paljon ikävää ja valitettavasti tiedän, että seuraavaankin viiteen vuoteen tulee mahtumaan. Jollakin tavalla vanhojen muistelu ja sen ikävöitävän ihmisen muistelu auttaa ikävään, mutta kuitenkaan se ikävä ei helpotu. Ikävä vähän jopa pahenee, mutta jollain kierolla tavalla ikävöidessä muuttuu hymyilevämmäksi. Olen vasta nyt vuosien päästä läheisteni kuolemasta ymmärtänyt ja sisäistänyt sanonnan, että ihminen on luonamme niin kauan, kuin muistamme hänet. Ihminen jatkaa elämää, vaikka olisikin fyysisesti poissa, niin kauan, kun hänet muistetaan. Hän on läsnä aina niissä hetkissä, kun häntä ajatellaan, hän syntyy niihin uusiin muistoihin mukaan, jos häntä ajateltiin niinä hetkinä, kun tuo muisto syntyi. Ihminen on muistoissa läsnä, vaikka ei ollutkaan paikalla. En tätä sanontaa ollut tajunnut ja pidin sitä suorastaan typeränä – yhtä typeränä, kuin pidin lausetta, että aika parantaa haavat ja vain aika auttaa suruun. Aika minulle näytti, että tuo lause pitää paikkaansa ja aika myös minulle näytti sanonnankin merkityksen. Niin kauan, kun muistelen ja puhun veljestäni, niin kauan hän on olemassa minulle. Jos hänestä puhutaan ja häntä muistellaan, hän tavallaan elää, vaikka ei enää olekaan täällä keskuudessamme.

Vaikka tämä päiväni on haikea ja poden ikävää, niin en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Ei veljeni sitä toivoisi. Tälle päivälle on kivaa tiedossa ja mikäs sen paremmin omaa ikävääni helpottaa, kuin lasteni ilo Tykkimäen huvipuistossa? Voin samalla muistella muutamissa laitteissa lapsuuttani ja koettuja ilon hetkiä oman pikkuveljeni kanssa.

Ikävöitkö sinä ketään? Mistä sinä löydät helpotusta ikävääsi?

 Seuraa minua Facebookissa, Instagramissa, Bloglovin´ssa, Blogilistalla, sekä Youtubessa

Lue myös

X