Läski, läskimpi, läskein

Viime viikolla kirjoitin huonosta käytöksestä muita ihmisiä kohtaan (postaukseen pääsee tästä). Jo tuolloin minulla kyti toinenkin aihe, mutta päätin jälleen jättää tuon aiheen muhimaan. Usein tarvitsen jonkun sysäyksen, joka aikaansaa minussa pakonomaisen tarpeen avautua aiheesta ja ottaa kantaa. Kirjoitan näitä mielipide ja sieluni maiseman kirjoituksia aina tunteen vallassa.

Vieläkö muistatte sellaisen henkilön, kuin Saara Sarvas? Ei varmaan kukaan enää muista… *sarkasmia* Tuo kauneusblogien useasti kruunattu voittaja, jolle ei ole ollut vertaa. Kiitos vain kaikille, jotka ovat imarrelleet minua kertomalla minun täyttäneen Saaran kokoisen kolon. Heh, tässä päästääkin sanailujeni avulla aasinsiltana kokoon ja siihen, että minkä kokoinen minun tulisi olla, jotta kolon täyttäisin? Olettehan lukeneet ”Onko Saara Sarvas lihonut?” Jos et ole, niin käy lukemassa Saaran artikkeli, sillä se liittyy olennaisesti tähän postaukseen.

Eikö olekin uskomatonta, että nuori, kaunis ja lahjakas nainen joutuu pilkan, arvostelun ja naurun kohteeksi? Eikö olekin säälittävää, että joillakin ihmisillä ei ole muuta tekemistä, kuin keskustella foorumilla jonkun kiloista ja tehdä se pahansuopaisesti? Tätä kaikkea sivuutin jo viime viikolla ja aina vain tämä jaksaa hämmästyttää minua. On äärimmäisen vaikea asettua sen haukkujan saappaisiin, sillä sanotaan, että asetu ensin toisen saappaisiin ennen, kuin arvostelet. Mutta Saara Sarvaksen saappaisiin osaa astua, sillä olen Minna ja minäkin olen läski. Tai ainakin sillä nimellä minua nimittelisivät ne samat ihmiset, jotka Saaraakin ovat nimitelleet. Tosin, nimittelen minä itse itseänikin läskiksi. Ennen kun lähden avaamaan omaa itseäni avoimemmin, niin käyn läpi mitä media ja some ovat viime päivien aikana tarjoillut.

Palmusunnuntaina eräs ”viksu ja vilmaattinen” perussuomalainen pohti Facebook statuksessaan, että onko Allahilla jokin vuosipäivä. Hän myös harmitteli, ettei hänellä ollut muslimipenskoille kondomeja palkaksi. Esimerkiksi MTV:n jutun voi lukea täältä.

Sitten tapaus Tarja Pölkki Keskisuomalaisessa. Pöyristyttävää! Koska olin jo päättänyt kirjoittaa lihavuudesta, hyväksynnästä ja näistä törtöistä, niin tietysti minä hieman stalkkasin.

Tarja Pölkin Facebook-profiili onkin täysin avoin. Usein tällaisilla kolumnisteilla tuppaa olemaankin. Seksologeilla ja lastentarhaopettajilla harvemmin, joten oletan hänen toteuttavan FB-profiiliaan kolumnistin statuksella. Tarja Pölkki jakoi edesmenneen Lemmy Kilmsterin mielipidekirjoituksen. Sillä ei ole väliä, että onko Lemmy näin sanonut tai ei, mutta Tarja haluaa selkeästi osoittaa suvaitsevaisuutta. Tekstissä on hyviä pointteja ja onkin hienoa, että tällaista sanomaa jaetaan. Tarja ei ymmärrä rasismia, eikä vihaa ihmisiä kohtaan, joiden kanssa ei ole koskaan tavattu tai puhuttu.

Vain tuntia myöhemmin hän jakaa kirjoituksensa Keskisuomalaisessa. Siis, täh? Nyt menee rouva Pölkyn, ei kun Pölkin kannanotot pahasti ristiin. Ei kun hei… läskit olikin toinen juttu. Erityisesti suomalaiset läskit, jotka vievät hänen ruokahalunsa lomalla ollessaan. Tuo pahoittelu… niin… on pahoitteluja ja sitten on niitä ”pahoitteluja”. Kumpaakohan tämä mahtoikaan olla Tarja? Saa mielipiteitä olla, mutta joissakin tapauksissa kannattaa miettiä, että voisiko vika sittenkin olla itsessään ja vinksahtaneessa ajatusmaailmassa, eikä lihavissa? Juuri tuollaisien vuoksi ihmisillä on paha olla ja juuri tuollaisien vuoksi monella on syömishäiriöitä ja kamalia minäkuvia.

On aivan järkyttävää, että tuollaiset Kiemungit ja Pölkyt, eikun Pölkit pystyvät näyttämään oman yksinkertaisuutensa julkisesti. Mitä tähän sanoisi? Jokaisella meillä on omat ristimme kannettavana – minulla läskit, teillä ääretön yksinkertaisuus. Onneksi rasva on aina mahdollista laihduttaa, jos haluaa. En siis ole yhtä toivoton tapaus.

Oletteko muuten sattuneet huomaamaan, että läskikortti vedetään esiin tilanteissa, joissa ei keksitä enää mitään muuta. Minulle tulee oikeasti sellainen, etkö oikeasti parempaan pystynyt -fiilis. Rasisti- ja lapsikortti ovat myös osoitus siitä, että vastapuoli meinaa jäädä alakynteen väittelyssä, joten hän turvautuu viimeiseen oljenkorteen, jos ei kilauttanut kaverille ja kyseelyt hänen mielipidettään.

Mutta nyt haluan avautua itsestäni. Kenellekään ei taatusti ole jäänyt epäselväksi, että olen ylipainoinen. Sen näkee kuvista ja olen siitä maininnut eri asiayhteyksissä. En ole koskaan ennen tämän viisivuotisen bloggaajaurani aikana kirjoittanut siitä postausta. On tehnyt mieli, mutta siis miten? Haukkua itseäni ja siinä samalla haukkuisin kaikkia muitakin ylipainoisia? Olen pahoillani, mutta minä kyllä haukun itseäni. En kuitenkaan ajattele muita ylipainoisia vastenmielisinä. Ehkä tämä on opittu malli tässä meidän laihuutta ihannoivassa yhteiskunnassa?

En ole aina ollut lihava, mutta läskiksi minua on haukuttu kouluaikoina. En kuitenkaan koskaan kokenut itseäni kiusatuksi, sillä kyllä täältä tuli takaisin samalla mitalla. Löysin helposti sen kohdan, jolla piikittää haukkujaa takaisin. Ei kukaan halunnut tulla itse loukatuksi, joten haukut jäivät aika pieniksi. En suostunut alistumaan kiusatuksi. Olen siis nähnyt aina itseni läskinä, koska niin minulle on ulkomaailma sanonut. Näin jälkeenpäin tiedän, että en ollut oikeasti lihava, sillä painoindeksini oli normaali, harrastin ja olin muutenkin aktiivinen lapsena. En sano itseäni raskasta urheilua harrastavaksi, mutta minun lapsuudessa ja nuoruudessa oltiin aktiivisia, koska ei ollut tämän päivän viihdykkeitä. Minä olin naisellinen hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen aina ollut naisellisella tavalla muodokas. Aikaisessa vaiheessa alkanut murrosikä muutti vartaloani jo esiteini-iässä ja lantion leventyminen, rasvan kertyminen reisiin ja pakaroihin oli muiden vielä lapsenvartaloisien silmissä lihavuutta.

En ollut kiinnostunut omanikäisistä pojista, vaan vanhemmista. Poikaystävät olivatkin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta minua 2-4 vuotta vanhempia. Olin varhain henkisesti ja fyysisesti kypsempi. Pääsin yökerhoihin yläasteikäisenä ilman papereita ja sain laivojen tax free -myymälöistä ja baareista alkoholia pelkästään näyttämällä vanhemmalta. En siis ollut hoikka, mutta en todellakaan lihava, vaikka itseni läskinä näinkin.

Sitten kävi klassiset – löysin elämäni rakkauden, joka nukkuu jo yöunilla makuuhuoneessamme samalla, kun minä kirjoitan tätä postaustani. Olin 15-vuotias ja etsin kypsempää poikakaveria itselleni. Kun elämä rauhoittuu ja aktiivisuus väheni, niin alkoi kilojakin kertymään. Oli kiva mussutella leffanameja kullan kainalossa. Liikkuminen jalan tai pyörällä väheni muutenkin, kun olihan minulla oma ”hovikuljettaja”.

Olin muistaakseni 18, kun ensimmäisen kerran laihdutin menestyksekkäästi. Olin tietysti koko lapsuuden ja teini-iän aloittanut laihduttamisia ja harkinnut tuhat kertaa, että alan oksentamaan kaiken minkä syön. Jostain syystä en koskaan ole sitä yrittänyt. Kun 18-vuotiaana päätin laihduttaa, olin lihonnut kolmessa vuodessa 25 kiloa. Onnistuin terveellisillä muutoksilla ja liikunnan lisäämisellä tiputtamaan 10 kiloa. Sitten tuli ensimmäinen burn out, joka johtui kahdesta kiireisestä, stressaavasta ja vaativasta työstä. Kyllä minä pärjään -ihmisenä mennään läpi vaikka harmaan kiven ja väsymyksestä syytetään vain itseään. Tein 6 päivää viikossa töitä ja työpäiväni olivat 12-14 tuntisia joka päivä. Lihoin takaisin kaiken.

Toinen merkittävä laihduttaminen tapahtui parikymppisenä. Olimme juuri ostaneet tämän meidän omakotitalon. Puolessa vuodessa pudotin 21 kiloa ja olin painoindeksin mukaan normaalipainoinen. Kaikki hämmästelivät minua ja minun laihtumiseni salaisuutta tiedusteltiin. Vastaukseni oli yksinkertainen, syö vähemmän, liiku enemmän. Nyt jälkiviisaana tiedän, että vedin överit, mutta hitto että olin elämäni kunnossa. Juoksin useita kilometrejä vaikeassa maastossa, minulla oli vahvat lihakset ja minun 158 senttinen runkoni tuntui 170 senttiseltä – minulla oli ryhti. Tunsinko olevani hoikka? No en! Minä näin itseni läskinä ja valtavana edelleen. Silloin en tajunnut olevani vinksallaan. Lihottuani 10 vuoden aikana kiloja takaisin ja laihduttaessani niitä välillä pois ja taas lihotessani, tajusin että en tule olemaan tyytyväinen itseeni pelkästään painoa pudottamalla. Ongelma pitää hoitaa korvien välissä.

Tältä minä näytin lokakuussa I love me -messuilla. Olen lihonnut tuosta jälleen ja olen nyt saavuttanut tähän mennessä korkeimman painoni. Painan enemmän, kuin kuopusta synnyttämään mennessäni. Siitä on kolme vuotta. Aika jäätävää.

Kun aloin varttumaan esikoistani, olin laihtunut ennen sitä itsestään 10 kiloa. Synnytyksen jälkeen minulta lähti aluksi paino putoamaan, mutta imetyksen lopetettuani aloin jälleen lihoamaan. Minulla oli lopulta +10 kiloa enemmän, kuin ennen raskautta. Laihdutin muutamia kiloja välillä, mutta en koskaan saavuttanut edes sitä, mitä olin ennen raskautta. Veljeni kuoltua minulla todettiin vaikea masennus. Toisen raskauden aikana laihduin jopa, mutta heti synnytyksen jälkeen alkoi vauhdikas lihoaminen. Tammikuun 1. päivä vuonna 2014 ryhdistäytyin, kun painoin saman, kuin vuotta aikaisemmin synnärille mennessäni. Olin syksyllä 2013 burn outissa ja joutunut sen vuoksi lopettamaan opiskeluni. Kuitenkin tokenin kaikesta ja sain pudotettua painoani lähes 10 kiloa.

Nyt olen sitten lihonnut nekin jälleen takaisin. Olen jälleen yhtä painava, kuin poikaani synnyttämään mennessäni. Viime syksynä tapahtui jotain. En saanut enää otetta itseeni, vaikka kuinka olen yrittänyt. Väsymys, stressi ja kaikenlaiset kiireet ovat painaneet. Olo on erittäin epäkaunis ja tuntuukin ihan huijarilta aina, kun joku teistä kommentoi minua kauniiksi. Mietin aina, että näkisittepä kasvokuvani ulkopuolelle.

Ongelmanihan ei ole, että söisin koko ajan kaikkea epäterveellistä. Ongelma on siinä, että voin olla monta päivää syömättä ja kun nälkä iskee, pystyn syömään monen päivän ruoat kerralla. Eli lyhyesti sanottuna – paastoan ja ahmin. Tekee tosi hyvää aineenvaihdunnalle ja keholle noin muutenkin. *sarkasmia*

Haluan kertoa toisesta vinksahtaneisuudestani. Näen toiset ylipainoiset naiset upeina. Kadehdin sitä, miten toiset näyttävät niin hyvältä lihaisempina. Miksi minä näytän kamalalta ja rumalta? Muistan, kun joskus vuonna 2010 tai jotain, löysin More To Love:n tytöt. Peppi ja Mimmi olivat silmissäni huikean rohkeita ja upeita naisia. Tämä kuva on Aussien ja Trendin gaalan kuvausseinältä. Tuolloin olin vasta vuoden blogannut ja ehdolla muuten samassa kategoriassa Saara the Sarvaksen kanssa. Saara voitti, kuten kaksi seuraavaakin vuotta.

Olen aina ihaillut PlusMimmiä. Hän on uskomattoman tyylikäs ja beibe. Hän vaikuttaa olevan sinut itsensä kanssa. Ikuisena epäilijänä toki oletan hänenkin kriiseilevän, sillä se taitaa kuulua meidän jokaisen naisen elämään aika ajoin. Kadehdittavaa kuitenkin kaikki Mimmin itsevarmuus ja se, että hän on sinut itsensä kanssa. Kuulostaa ehkä hieman pahalta, jos sanon, että Mimmi vaikuttaa itseensä tyytyväisemmältä, kuin treenibloggaajat. Nythän entisiä treenaajia on tullut kaapista ulos ja avautuneet heidän vinksahtaneesta minäkuvastaan.

Itsekin tiedän, kuten Jutta Gustafsberg sanoi, että onnellisuus ei tule pakaran muodosta. Se tulee itsestään. Olen hieman ristiriitainen persoona, enkä oikein tiedä mitä mieltä olen itsestäni. Peilistä näen asioita, joita olen kuvaan laittanut. Kuitenkin tiedän, että olen saanut paljon aikaan elämässäni, en ole saamaton, enkä vätys. Minun tarmokkuus ja aikani ovat vain muissa kohteissa, kuin ruoan punnitsemisessa ja peilin edessä painojen nostelussa. En ole löytänyt sitä liikuntalajia, joka veisi minut mennessään. Jos käyttäisin tämän saman ajan, energian, intohimon ja tarmokkuutteni painonhallintaan ja lihasten kasvatteluun, kuin mitä käytän bloggaamiseen, niin enpä tiedä olisinko jopa kilpailijatasolla? Kaikkea en voi saada, se on fakta. Me läskit käytämme aikamme ja energiamme muuhun, kuin painon tarkkailuun. Toisilla se voi olla täysi antautuminen suurelle perheelleen, toisella se voi olla bloggaus ja jollakin taas sosiaalinen elämä.

Olen paljon miettinyt, että miltä haluaisin näyttää? Voisi luulla, että haaveeni olisi biksufitsumalli, mutta ei. Omissa visioissani haluaisin Marilyn Monroen vartalon. Näen itseni kurvikkaana, mutta haluaisin olla vähemmän kurvikas ja mutkallaan, kuin nyt olen. Minussa saa olla rasvaa, sillä oma naisihanne on muodokas. En varmasti oman haaveenikaan kanssa sovellu läskirasistien maailmankuvaan, mutta so what? Sen verran olen nykyään järkeä omaava, että ihoni alle ei pääse läskiksi huutelevat. Josta muuten tulikin mieleeni, että sitä ei ole vielä yksikään huudellut blogiini. Ihan jännityksellä odotan, että osuuko postaukseeni joku, jolla on ylimääräistä aikaa ja energiaa sellaiseen? 😉

Tein Jenny & läskimyytinmurtajat testejä. Kokeilkaapa muutkin, vaikka painonne ei olisikaan yhtä tuomittava, kuin meidän läskimyytinmurtajien. Olin ihan täyden kympin tyttö tuossa testissä. Minun tulisi olla itselleni armollisempi.

Haluatteko liittyä mukaan? Ryhmässä on voimaa ja sitä kautta olen päässyt lukemaan monia hyvin tutun kuuloisia tarinoita. On yllättävää miten paljon yhteistä minulla on Saaran ja monien muiden kanssa. Homma on vasta käynnistymäisillään, enkä osaa vielä sen vuoksi kertoa, että mitä kaikkea me läskimyytinmurtajat tulemme tekemään ja kokemaan, joten hyppää mukaan Facebook-ryhmään ja aloita matka eheytymiseen ja itsensä hyväksymiseen.

Itse olen nyt matkalla hoitamaan ajatusmaailmaani parempaan kuntoon. Haluan vielä joskus nauraa näille ajatuksilleni – silleen hyväntahtoisesti. En yritäkään ottaa tavoittekseni hyväksyä itseäni suoraan tällaisena, kuin nyt olen. Tavoitteeni on saada muutettua kaikki minun tietämys tunnepuoleksi. Kenenkään ei tarvitse minulle jakaa vinkkejä siitä, miten laihdutetaan. Enköhän minä ainakin sata kiloa yhteensä lihonneena ja laihtuneena tiedä ne hommat. Dieetit eivät myöskään poista perusongelmaa.Eikä liikuntavinkeistäkään ole apua, jos asioita ei sisäistä.

En siis pyydä neuvoja, vaan pyydän kaikilta (oli se BMI mitä tahansa) ymmärrystä ja hyväksyntää itsellesi ja muille. Kovaan ääneen puolustamme erilaisuutta, mutta joskus tuntuu hyvin ristiriitaiselta, kun emme hyväksy itseämme. Tai joku näpsäkkä seksologi-kolumnisti puhuu homoseksuaalisuuden hyväksymisen puolesta, mutta toisaalla sitten avautuu, kuinka paksuvyötäröiset naiset suurissa t-paidoissaan vievät hänen ruokahalunsa. Näin niinkuin kärjistetysti ilmaistuna.

Seuraa minua Facebookissa, Instagramissa, Bloglovin´ssa, sekä Youtubessa