Glitz & Glam

Mitä kuuluu masennukselle?

Teksti:
Minna / Glitz & Glam

Muistatteko postaukseni masennuksesta? Syksyllä 2013 päätin rohkaistua ja kirjoittaa masennuksesta. Kirjoitukseni löytyy täältä. Siellä kerron omasta masennuksestani ja tuosta sairaudesta yleisesti. Masennusta käsittelevälle postaukselleni on pyydetty jatkoa. Päätin lähteä uimaan syviin vesiin ja ottaa itselleni sen moodin, jolla pystyn tästä vaikeasta aiheesta kirjoittamaan riittävän syvällisesti.

Kuten syksyllä 2013 kerroin, niin minulla on joskus todettu vaikea masennus. Se oli silloin isku vasten kasvoja ja se masensi minua lisää. En olekaan niin vahva, kuin kaikki minua kehuvat. Petinkö heidät nyt, kun en meinaa pärjätäkään pikkuveljeni kuoleman vuoksi? Söinkö heidän toivon ja uskon siitä, että kamalia tapahtumia kohdannut ihminen voisi selvitä? Olenko maailman huonoin äiti, kun lapseni ei pysty pitämään minua elämäniloisena tapahtumista huolimatta? Olin niin pettynyt itseeni ja koin pettäneeni kaikki minut tuntevat ihmiset. Aivan käsittämättömän hulluilta vaikuttavia ajatuksia, kun terveen tai lähes terveen mielen omaava kuuntelee. Masentuneelle tämä kaikki on hyvin tuttua, se on heidän arkea.

Terapian ja lääkityksen avulla lähdin uuteen nousuun, jossa kyllä minä itse olen ollut se suurin vaikuttaja tervehtymiseeni. Itse minä itseni sairastutin, vain itse minä voin itseni parantaa, mutta siihen tarvitaan ulkopuolista apua. Ammatin vaihto ja tämä blogini ovat olleet yksiä suurimpia asioita, joilla olen itseäni tervehdyttänyt ja eheyttänyt takaisin. Positiiviset kokemukset ovat avain parantumiseen. Omakohtaisesta kokemuksestani tiedän, että minä tarvitsen jonkun kanavan, jota kautta pystyn rakentamaan itseni uudelleen. Olen kait luova ihminen ja ilmeisesti taiteellinen, kerta koen sen omaksi kanavakseni. Sillä ei ole merkitystä missä saan harjoittaa luovuuttani. Se voi olla illanistujaiset, joululahja, meikkilook, blogikirjoitus, valokuvaaminen jne. Laulaa tai maalata (paitsi taloa tai seiniä) en osaa ollenkaan, joten minulla on omat luovuuden kohteeni.

Vaikka tavallaan parannuin vaikeasta masennuksesta, niin se jossain määrin tuntuu kulkevan mukanani. Jokainen syksy on ollut vaikeaa aikaa, viime syksyä lukuun ottamatta. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olin viime syksyn oma itseni, oikeastaan hyvin tarmokas ja aikaansaava. Syksyt 2011, 2012 ja 2013 olivat kaikki todella raskaita ja olin hyvin ahdistunut kaikesta. Se ei täällä blogissani varmaankaan näkynyt, sillä olen niitä ihmisiä, joille kuuluu aina hyvää. En halua kaataa raskaita asioitani muiden niskaan ja aiheuttaa hämmennystä omilla tunteillani. Syksyt 2011, 2012 ja 2013 olivat kuitenkin lieviä masennuksia, sillä pystyin ylläpitämään blogiani, tekemään töitä (vaikkakin raskasta oli) ja olemaan äiti lapsilleni. Muuhun energiani ei meinannut riittää. Erakoidun, kun olen masennuksessa. En jaksa vastata ystävieni soittoihin, koska en jaksa puhua. En halua tavata ihmisiä, saati mennä uusiin tilanteisiin. Muutamia hyviä päiviä sattui kohdalleni ja jaksoin itseni pakottamalla lähteä esim. bloggaajien PR-tilaisuuteen tai Leijonasydän -elokuvan ensi-iltaan. Olin tosiaan syksyllä 2012 töissä ko. elokuvan tekemisessä, enkä meinannut jaksaa lähteä elokuvan tekijöiden kutsuvierasnäytökseen syksyllä 2013. Mieheni onneksi pakotti minut, sillä kyllä minua näin jälkeenpäin harmittaisi. Tämäkin on varmasti tuttua masentuneille. Ei jaksa kiinnostua edes sellaisista asioista, jotka muiden mielestä ovat mielettömän upeita juttuja ja mahdollisuuksia. Masentuneena haluaa vain vetää peiton korviin ja nukkua tai vain olla piilossa maailmalta.

Masennus on kyllä monimuotoinen ja kummallinen sairaus. Siinä jotenkin se minäkuva vääristyy. Itsensä näkee suurena luuserina, kamalana surkimuksena, joka vain on muille taakaksi. Ajatuksissa usein pyörii, että maailma olisi parempi paikka ilman minua. Syyllisyydentunne kaikkeen on hyvin voimakas. Jos läheinen on hieman vaitonainen, niin ensimmäisenä masentuneena alkaa syyllistää itseään sen läheisen vaitonaisuudesta. Sitä on aivan varma, että on aiheuttanut toiselle mielipahaa tai harmia, vaikka tietämättään. Sosiaalinen ihminen muuttuu erakoksi ja syrjään vetäytyväksi. Samaan aikaan hän ei halua tavata ketään, mutta syyllistää siitäkin itseään. Hän on huono ystävä, tytär, poika, vanhempi, sukulainen jne. Sairaus ruokkii itse itseään ja noidankehä on valmis.

Miten ihmeessä pysäyttää tuo noidankehä? Tiedän erittäin hyvin, että silloin kun masentaa (puhun oikeasta masennuksesta, en alakuloisuudesta), niin avun hakeminen on liian vaivalloista. Siihen ei yksinkertaisesti meinaa pystyä tai ei pystykään. Ihmisen joka ei ole ollut masentunut, on vaikea ymmärtää miten yksi puhelinsoitto voi olla niin vaikeaa tehdä. Se vaan on. Masennus vie toimintakyvyn. Sitä on vaikea selittää, mutta kuvitelkaa itsellenne 40 astetta kuumetta ja teidän pitäisi lähteä tekemään fyysinen suoritus, vaikka juoksemaan 10 kilometriä. Jo ajatuksenakin tuntuu mahdottomalta, eikö? Sitä se on masentuneelle, että pitäisi soittaa lääkäriin ja varata aika. Masentuneelle kaupassa käyminenkin on, kuin terveelle viikko unettomia öitä, jonka jälkeen pitäisi pystyä suoriutumaan todella fyysisistä ja henkisesti raskaista tehtävistä. Masentunut ei ole kuumeessa, mutta sairas hänkin on. Hänen mielensä on sairastunut ja tarvitsee ”lääkettä” (=tervehdyttäviä toimia). 

Ihan tärkeintä olisi tiedostaa, että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Pitäisi yrittää nähdä niiden tuntemuksien läpi, että minä en ole nyt minä, vaan joku toinen. Nuo päässä pyörivät ajatukset eivät ole se todellinen minä. Tällöin on mahdollista ymmärtää pyytää tai hakea apua. Läheisillä on suuri rooli masentuneen ihmisen toipumisen kanssa.

Mutta mitä sille minun masennukselleni kuuluu? Tosiaan tämä viime syksy on mennyt ihan hyvin. Havahduin joskus lokakuussa siihen, että en ole masentunut. Minä olen iloinen, tarmokas, sosiaalinen, aikaansaava ja katselen tulevaisuuteen uteliaana. Tiedättekö miten mahtavalta tuntuu moneen vuoteen elää syksyä, kuten muutkin ihmiset? Joo, väsyttää pimeys ja kylmyys, mutta mieli on kirkas ja toiveikas. Olen joskus epäillyt, että masennus olisi minun turvapaikkani. Mietin, että masennunko, koska koen sen turvalliseksi ja tutuksi silloin, kun elämässäni ei ole riittävästi tuttua ja turvallista arkea? En oikein tiedä onko teoriallani mitään perää, sillä olen viime syksynä hypännyt tuntemattomaan, mutta ehkä enemmän varman päälle petaillen ja valinnut enemmän tuttuja ja turvallisia projekteja.

Pelästyin heinäkuussa, että taasko se alavireisyys alkaa? Veljeni kuoleman vuosipäivän aikoihin oloni oli raskas ja aloin olla kuoreeni vetäytyvä. Itketti ihan, kun pelkäsin sen helvetin taas alkavan viimeistään lokakuussa. En halunnut sitä enää, en jaksanut sitä enää. Olin valmis taistelemaan minun demonejani vastaan. Tein päätöksen, että yritän keskittyä vain mukaviin asioihin ja pidän itseni kaiken aikaa toimeliaana ja aikaansaavana. Koen sillä tavoin onnistumista, enkä ala soimaamaan itseäni huonoudesta. Yksi takaisku kävi syyskuussa, jonka pelkäsin vetävän minut syövereihin. Eräs minulle läheinen ihminen satutti ja loukkasi minua ja hänen ”tekonsa” vuoksi koin itseni taas huonoksi ihmiseksi, kun en kelpaa. Onneksi mieheni, äitini ja ystävieni tuki asiassa auttoi ja pääsin siitä yli. Kun huomasin selvinneeni tästäkin harmillisesta asiasta, sain taas sisäistä voimaa painaa eteenpäin. Vahvistuin syksyn aikana, sillä koin itseni aina vaan vastustuskykyisemmäksi tuota hirveää sairautta kohtaan. Myönnän kyllä, että pelkään vieläkin ja erityisesti pelkään, että tulee tapahtumaan jotain niin hirveää, että en kestäisi enää. Minulla on jokapäiväinen pelko siitä, että lisää rakkaitani viedään minulta liian aikaisin. Pelkään, että lapsilleni, miehelleni tai äidilleni sattuu jotain. Olen jossain määrin selvinnyt isäni ja pikkuveljeni kuolemasta, mutta en usko selviäväni jos pelkoni kävisivät toteen. Se on kummallista miten sitä jollain tasolla oppii kuitenkin elämään arjessa tämän pelon kanssa, vaikka se toisinaan meinaa tuntua lamauttavalta.

Nyt uskalsin kirjoittaa tästä aiheesta, koska minusta tuntuu siltä, että olen voittanut tällä kertaa tämän erän. Omat demonini eivät saaneet minusta otetta, vaan tein paljon töitä pitääkseni ne poissa. Oikeastaan teen sitä ympäri vuoden, mutta nyt syksyllä se oli hyvin tietoista toimintaa ja ennaltaehkäisyä. On muuten yllättävän haastavaa kirjoittaa tästä aiheesta, kun nyt mieli tuntuu yllättävänkin vahvalta. Pakko myöntää, että minua on pelottanut aikaisemmin kirjoittaa aiheesta, sillä olen pelännyt jääväni sille moodille, jolle yritän tämän postauksen ajaksi asettua. Nyt vaikuttaisi siltä, että tämä tunnelmiin virittäytyminen ei jäisi päälle. Syksyllä en uskaltanut tehdä tätä, sillä pelkäsin. Oli paljon helpompaa keskittää energia ja ajatukset huulipuniin ja luomiväreihin, kuin alkaa miettimään, että miltä minusta tuntuu? Enhän minä mitään ihmeparantumista ole kokenut, mutta olen hyvin onnellinen siitä, että vuosiin olen ollut lähes terve koko syksyn. Nythän kuljemme kohti niitä minulle normaalisti parempia aikoja. Toki nyt hieman jännitän, että laukaiseeko sittenkin kevät minulle jonkin pahemman ajankohdan? Sellaista ei kyllä ole ollut aikaisemmin.

Teitä lukijoitakin haluan kiittää. Monikaan ei ehkä osaa arvata minkälainen merkitys jollakin hyvän mielen kommentilla on ollut minulle. Valtaisa! Aika ajoin tulee niitä aikoja, kun koen olevani huono kaikessa ja epäonnistuja, mutta se yksikin kannustava kommentti on saanut päiväni tai viikkoni pelastettua. Kiitos siis kommenteista! Saan suurta iloa ja koen olevani avuksi, jos joku saa postauksistani tuotevinkkejä, inspiraatioita meikkauksiin, oppii uutta tai jos osaan vastata jonkun kysymykseen. Tykkään tästä mitä saan tehdä,

Lisäksi on pakko kertoa, että toissa syksynä muutama kertoi menneensä lääkärin juttusille luettuaan postaukseni masennuksesta. Minut valtasi aivan uskomaton tunne. Se että uskalsin julkisesti kertoa minulle arasta aiheesta, oli jollekin sysäys tehdä omalle pahalle ololleen jotain. Se on ainut tie parantumiseen ja elämänlaadun kohottamiseen. Jos epäilet, että sinulla tai jollakin läheiselläsi on masennus, niin kannattaa käydä lukemassa mm. Masennus sattuu -sivustoa. Sieltä löytyy tietoa masennuksesta. Sen oireista, syistä ja hoidosta.

Siitä tulikin mieleeni, että mitä teille masennuksen kanssa painineilla tai painivilla menee tällä hetkellä? Kuten syksyllä 2013, niin nytkin voitte hyvin vastata anonyymisti. Moni koki jaetut kertomukset ja kokemukset helpottaviksi. Yllättävän moni meistä sairastaa masennusta ja osa tietämättään. Sitä ei tule hävetä, sillä masennus on sairaus siinä missä muutkin taudit.

X