Mitä kuuluu masennukselle?
Muistatteko postaukseni masennuksesta? Syksyllä 2013 päätin rohkaistua ja kirjoittaa masennuksesta. Kirjoitukseni löytyy täältä. Siellä kerron omasta masennuksestani ja tuosta sairaudesta yleisesti. Masennusta käsittelevälle postaukselleni on pyydetty jatkoa. Päätin lähteä uimaan syviin vesiin ja ottaa itselleni sen moodin, jolla pystyn tästä vaikeasta aiheesta kirjoittamaan riittävän syvällisesti.
Kuten syksyllä 2013 kerroin, niin minulla on joskus todettu vaikea masennus. Se oli silloin isku vasten kasvoja ja se masensi minua lisää. En olekaan niin vahva, kuin kaikki minua kehuvat. Petinkö heidät nyt, kun en meinaa pärjätäkään pikkuveljeni kuoleman vuoksi? Söinkö heidän toivon ja uskon siitä, että kamalia tapahtumia kohdannut ihminen voisi selvitä? Olenko maailman huonoin äiti, kun lapseni ei pysty pitämään minua elämäniloisena tapahtumista huolimatta? Olin niin pettynyt itseeni ja koin pettäneeni kaikki minut tuntevat ihmiset. Aivan käsittämättömän hulluilta vaikuttavia ajatuksia, kun terveen tai lähes terveen mielen omaava kuuntelee. Masentuneelle tämä kaikki on hyvin tuttua, se on heidän arkea.
Terapian ja lääkityksen avulla lähdin uuteen nousuun, jossa kyllä minä itse olen ollut se suurin vaikuttaja tervehtymiseeni. Itse minä itseni sairastutin, vain itse minä voin itseni parantaa, mutta siihen tarvitaan ulkopuolista apua. Ammatin vaihto ja tämä blogini ovat olleet yksiä suurimpia asioita, joilla olen itseäni tervehdyttänyt ja eheyttänyt takaisin. Positiiviset kokemukset ovat avain parantumiseen. Omakohtaisesta kokemuksestani tiedän, että minä tarvitsen jonkun kanavan, jota kautta pystyn rakentamaan itseni uudelleen. Olen kait luova ihminen ja ilmeisesti taiteellinen, kerta koen sen omaksi kanavakseni. Sillä ei ole merkitystä missä saan harjoittaa luovuuttani. Se voi olla illanistujaiset, joululahja, meikkilook, blogikirjoitus, valokuvaaminen jne. Laulaa tai maalata (paitsi taloa tai seiniä) en osaa ollenkaan, joten minulla on omat luovuuden kohteeni.
Vaikka tavallaan parannuin vaikeasta masennuksesta, niin se jossain määrin tuntuu kulkevan mukanani. Jokainen syksy on ollut vaikeaa aikaa, viime syksyä lukuun ottamatta. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olin viime syksyn oma itseni, oikeastaan hyvin tarmokas ja aikaansaava. Syksyt 2011, 2012 ja 2013 olivat kaikki todella raskaita ja olin hyvin ahdistunut kaikesta. Se ei täällä blogissani varmaankaan näkynyt, sillä olen niitä ihmisiä, joille kuuluu aina hyvää. En halua kaataa raskaita asioitani muiden niskaan ja aiheuttaa hämmennystä omilla tunteillani. Syksyt 2011, 2012 ja 2013 olivat kuitenkin lieviä masennuksia, sillä pystyin ylläpitämään blogiani, tekemään töitä (vaikkakin raskasta oli) ja olemaan äiti lapsilleni. Muuhun energiani ei meinannut riittää. Erakoidun, kun olen masennuksessa. En jaksa vastata ystävieni soittoihin, koska en jaksa puhua. En halua tavata ihmisiä, saati mennä uusiin tilanteisiin. Muutamia hyviä päiviä sattui kohdalleni ja jaksoin itseni pakottamalla lähteä esim. bloggaajien PR-tilaisuuteen tai Leijonasydän -elokuvan ensi-iltaan. Olin tosiaan syksyllä 2012 töissä ko. elokuvan tekemisessä, enkä meinannut jaksaa lähteä elokuvan tekijöiden kutsuvierasnäytökseen syksyllä 2013. Mieheni onneksi pakotti minut, sillä kyllä minua näin jälkeenpäin harmittaisi. Tämäkin on varmasti tuttua masentuneille. Ei jaksa kiinnostua edes sellaisista asioista, jotka muiden mielestä ovat mielettömän upeita juttuja ja mahdollisuuksia. Masentuneena haluaa vain vetää peiton korviin ja nukkua tai vain olla piilossa maailmalta.
Masennus on kyllä monimuotoinen ja kummallinen sairaus. Siinä jotenkin se minäkuva vääristyy. Itsensä näkee suurena luuserina, kamalana surkimuksena, joka vain on muille taakaksi. Ajatuksissa usein pyörii, että maailma olisi parempi paikka ilman minua. Syyllisyydentunne kaikkeen on hyvin voimakas. Jos läheinen on hieman vaitonainen, niin ensimmäisenä masentuneena alkaa syyllistää itseään sen läheisen vaitonaisuudesta. Sitä on aivan varma, että on aiheuttanut toiselle mielipahaa tai harmia, vaikka tietämättään. Sosiaalinen ihminen muuttuu erakoksi ja syrjään vetäytyväksi. Samaan aikaan hän ei halua tavata ketään, mutta syyllistää siitäkin itseään. Hän on huono ystävä, tytär, poika, vanhempi, sukulainen jne. Sairaus ruokkii itse itseään ja noidankehä on valmis.
Miten ihmeessä pysäyttää tuo noidankehä? Tiedän erittäin hyvin, että silloin kun masentaa (puhun oikeasta masennuksesta, en alakuloisuudesta), niin avun hakeminen on liian vaivalloista. Siihen ei yksinkertaisesti meinaa pystyä tai ei pystykään. Ihmisen joka ei ole ollut masentunut, on vaikea ymmärtää miten yksi puhelinsoitto voi olla niin vaikeaa tehdä. Se vaan on. Masennus vie toimintakyvyn. Sitä on vaikea selittää, mutta kuvitelkaa itsellenne 40 astetta kuumetta ja teidän pitäisi lähteä tekemään fyysinen suoritus, vaikka juoksemaan 10 kilometriä. Jo ajatuksenakin tuntuu mahdottomalta, eikö? Sitä se on masentuneelle, että pitäisi soittaa lääkäriin ja varata aika. Masentuneelle kaupassa käyminenkin on, kuin terveelle viikko unettomia öitä, jonka jälkeen pitäisi pystyä suoriutumaan todella fyysisistä ja henkisesti raskaista tehtävistä. Masentunut ei ole kuumeessa, mutta sairas hänkin on. Hänen mielensä on sairastunut ja tarvitsee ”lääkettä” (=tervehdyttäviä toimia).
Ihan tärkeintä olisi tiedostaa, että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Pitäisi yrittää nähdä niiden tuntemuksien läpi, että minä en ole nyt minä, vaan joku toinen. Nuo päässä pyörivät ajatukset eivät ole se todellinen minä. Tällöin on mahdollista ymmärtää pyytää tai hakea apua. Läheisillä on suuri rooli masentuneen ihmisen toipumisen kanssa.
Mutta mitä sille minun masennukselleni kuuluu? Tosiaan tämä viime syksy on mennyt ihan hyvin. Havahduin joskus lokakuussa siihen, että en ole masentunut. Minä olen iloinen, tarmokas, sosiaalinen, aikaansaava ja katselen tulevaisuuteen uteliaana. Tiedättekö miten mahtavalta tuntuu moneen vuoteen elää syksyä, kuten muutkin ihmiset? Joo, väsyttää pimeys ja kylmyys, mutta mieli on kirkas ja toiveikas. Olen joskus epäillyt, että masennus olisi minun turvapaikkani. Mietin, että masennunko, koska koen sen turvalliseksi ja tutuksi silloin, kun elämässäni ei ole riittävästi tuttua ja turvallista arkea? En oikein tiedä onko teoriallani mitään perää, sillä olen viime syksynä hypännyt tuntemattomaan, mutta ehkä enemmän varman päälle petaillen ja valinnut enemmän tuttuja ja turvallisia projekteja.
Pelästyin heinäkuussa, että taasko se alavireisyys alkaa? Veljeni kuoleman vuosipäivän aikoihin oloni oli raskas ja aloin olla kuoreeni vetäytyvä. Itketti ihan, kun pelkäsin sen helvetin taas alkavan viimeistään lokakuussa. En halunnut sitä enää, en jaksanut sitä enää. Olin valmis taistelemaan minun demonejani vastaan. Tein päätöksen, että yritän keskittyä vain mukaviin asioihin ja pidän itseni kaiken aikaa toimeliaana ja aikaansaavana. Koen sillä tavoin onnistumista, enkä ala soimaamaan itseäni huonoudesta. Yksi takaisku kävi syyskuussa, jonka pelkäsin vetävän minut syövereihin. Eräs minulle läheinen ihminen satutti ja loukkasi minua ja hänen ”tekonsa” vuoksi koin itseni taas huonoksi ihmiseksi, kun en kelpaa. Onneksi mieheni, äitini ja ystävieni tuki asiassa auttoi ja pääsin siitä yli. Kun huomasin selvinneeni tästäkin harmillisesta asiasta, sain taas sisäistä voimaa painaa eteenpäin. Vahvistuin syksyn aikana, sillä koin itseni aina vaan vastustuskykyisemmäksi tuota hirveää sairautta kohtaan. Myönnän kyllä, että pelkään vieläkin ja erityisesti pelkään, että tulee tapahtumaan jotain niin hirveää, että en kestäisi enää. Minulla on jokapäiväinen pelko siitä, että lisää rakkaitani viedään minulta liian aikaisin. Pelkään, että lapsilleni, miehelleni tai äidilleni sattuu jotain. Olen jossain määrin selvinnyt isäni ja pikkuveljeni kuolemasta, mutta en usko selviäväni jos pelkoni kävisivät toteen. Se on kummallista miten sitä jollain tasolla oppii kuitenkin elämään arjessa tämän pelon kanssa, vaikka se toisinaan meinaa tuntua lamauttavalta.
Nyt uskalsin kirjoittaa tästä aiheesta, koska minusta tuntuu siltä, että olen voittanut tällä kertaa tämän erän. Omat demonini eivät saaneet minusta otetta, vaan tein paljon töitä pitääkseni ne poissa. Oikeastaan teen sitä ympäri vuoden, mutta nyt syksyllä se oli hyvin tietoista toimintaa ja ennaltaehkäisyä. On muuten yllättävän haastavaa kirjoittaa tästä aiheesta, kun nyt mieli tuntuu yllättävänkin vahvalta. Pakko myöntää, että minua on pelottanut aikaisemmin kirjoittaa aiheesta, sillä olen pelännyt jääväni sille moodille, jolle yritän tämän postauksen ajaksi asettua. Nyt vaikuttaisi siltä, että tämä tunnelmiin virittäytyminen ei jäisi päälle. Syksyllä en uskaltanut tehdä tätä, sillä pelkäsin. Oli paljon helpompaa keskittää energia ja ajatukset huulipuniin ja luomiväreihin, kuin alkaa miettimään, että miltä minusta tuntuu? Enhän minä mitään ihmeparantumista ole kokenut, mutta olen hyvin onnellinen siitä, että vuosiin olen ollut lähes terve koko syksyn. Nythän kuljemme kohti niitä minulle normaalisti parempia aikoja. Toki nyt hieman jännitän, että laukaiseeko sittenkin kevät minulle jonkin pahemman ajankohdan? Sellaista ei kyllä ole ollut aikaisemmin.
Teitä lukijoitakin haluan kiittää. Monikaan ei ehkä osaa arvata minkälainen merkitys jollakin hyvän mielen kommentilla on ollut minulle. Valtaisa! Aika ajoin tulee niitä aikoja, kun koen olevani huono kaikessa ja epäonnistuja, mutta se yksikin kannustava kommentti on saanut päiväni tai viikkoni pelastettua. Kiitos siis kommenteista! Saan suurta iloa ja koen olevani avuksi, jos joku saa postauksistani tuotevinkkejä, inspiraatioita meikkauksiin, oppii uutta tai jos osaan vastata jonkun kysymykseen. Tykkään tästä mitä saan tehdä,
Lisäksi on pakko kertoa, että toissa syksynä muutama kertoi menneensä lääkärin juttusille luettuaan postaukseni masennuksesta. Minut valtasi aivan uskomaton tunne. Se että uskalsin julkisesti kertoa minulle arasta aiheesta, oli jollekin sysäys tehdä omalle pahalle ololleen jotain. Se on ainut tie parantumiseen ja elämänlaadun kohottamiseen. Jos epäilet, että sinulla tai jollakin läheiselläsi on masennus, niin kannattaa käydä lukemassa mm. Masennus sattuu -sivustoa. Sieltä löytyy tietoa masennuksesta. Sen oireista, syistä ja hoidosta.
Siitä tulikin mieleeni, että mitä teille masennuksen kanssa painineilla tai painivilla menee tällä hetkellä? Kuten syksyllä 2013, niin nytkin voitte hyvin vastata anonyymisti. Moni koki jaetut kertomukset ja kokemukset helpottaviksi. Yllättävän moni meistä sairastaa masennusta ja osa tietämättään. Sitä ei tule hävetä, sillä masennus on sairaus siinä missä muutkin taudit.
Kommentit
Ihan varmasti jokaisella on asioita, jotka aikoo tehdä oman jälkikasvunsa kanssa toisin, kuin mitä omat vanhemmat.
Kiitos kannustuksesta ja voimia sinullekin.
Tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu, vaan miten siihen suhtautuu. Eri ihmisillä toimii eri ratkaisut.
Masennus tai mielenterveysongelmat eivät ole asioita, joita tulisi hävetä. Niiden henkilökohtaisuuden vuoksi niistä voi olla vaikeaa kertoa.
Ihmisen mieli on monimutkainen paikka, olisi ihme jos se toimisi kaikilla täydellisesti.
<3
Kommentit
Minä sairastuin masennukseen vuosia sitten opiskellessa. Olin muuttanut alaikäisenä vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan, mulla oli koulu, tein opiskelupaikalla teatteria ja matkustin kotipaikkakunnalle tekemään teatteria. Olin haukannut aivan liian suuren palan ja paloin loppuun. Koulutoverit leimasivat minut laiskaksi kun en käynyt aamutunneilla, mutta illalla lähdin harrastuksen pariin. En kai mä käy aamutunneilla jossen ole nukkunut ja en vaan pääse ulos kämpän ovesta. Harrastus oli mun henkireikä, se ainoa joka mut piti jotenkin pinnalla. Lopulta meidän opiskelijahuoltaja näki suoraan mun läpi, näki että mua ahdisti ja olin ihan toinen ihminen. Hän kirjaimellisesti kädestä pitäen talutti mut ammattilaisen juttusille. Sieltä löytyi apua, puhuminen ja lääkkeet auttoivat. Oli tammikuu, ja lääkäri kirjoitti mulle sairaslomaa toukokuun loppuun. Tämä tarkoitti sitä, että mun olisi jäätävä pois koulusta koko kevätlukukaudeksi. Tästä se helvetti oikeastaan vasta alkoi, kun jouduin kertomaan asiasta äidilleni. Olin äitini silmissä epäonnistunut ja laiska, ”mitä minä sanoin, et sä siellä pärjää!”. En nukkunut. En saanut opintotukea, mutta vuokra piti maksaa. En ollut hakenut mitään toimeetulotukea tai muuta, en edes tiennyt sellaisesta mahdollisuudesta. Silloinen poikaystäväni, joka oli myrkkyä minulle, kävi päivittäin luonani kotipaikkakunnalta, ja minä maksoin bensat, tottakai. Vuokrat ja lääkkeet jäi ostamatta ja otin pikavippiä niin monesta paikasta kun vain sain. Sain lisää paskaa niskaani jatkuvasti äidiltäni ja poikaystävältä. En käsitä miten olen kestänyt sellaista kohtelua. Seurustelua jatkui tästä vielä vuosi. En koe koskaan parantuneeni masennuksesta, se menee vuoristoratana ylös ja alas. Tunnen tänäkin päivänä olevani masentunut. Tai en tiedä tunnenko, en tunne oikein mitään. Kaikki on samaa tasapaksua mössöä. Mun on kuitenkin perheeni takia oltava vahva ja pidettävä pää pinnalla.
Olen tuota kokenut itsekin, eli haukannut liian isoja paloja. 🙁
Tuli todella kurja olo lukiessani tarinaasi. 🙁 Ihmisten tietämättömyys masennuksesta on kamalaa masennuksessa elävälle. Masentunut kun muutenkin kokee olevansa laiska, huono ja riittämätön, niin läheisten vähättely ja laiskana pitäminen ei todellakaan auta. Monilla on kummallinen mielikuva, että lauseella: ryhdistäydys nyt, pystyisi jotenkin sormia napsauttamalla parantumaan.
On mahtavaa, että joku näki tilanteesi ja teki asialle jotain. 🙂 Kuulostaa tyhmälle, sillä tiedän, että tuossa tilanteessa ei yksinkertaisesti jaksa ratkoa ihmissuhdekiemuroita, mutta oletko keskustellut perheesi kanssa? Sinun toipumisesi kannalta olisi tärkeää, että sinä saisit tukea ja hyväksyntää perheeltäsi. Konkreettisesti näytät tekstiä, jossa selvitetään mitä masennus on? Moni asia olisi helpompaa ymmärtää, jos siitä tietää enemmän.
Paljon jaksamisia sinulle! Muista niinä mustina aikoinakin, että elämä aivan varmasti antaa sinulle vielä paljon. Siihen on vaikea uskoa niinä hetkinä, mutta sitä on hyvä pitää mielessä.
Masennus on tuttu vieras meidän talossa. Poltin parisen vuotta sitten itseni loppuun töissä, ja olo oli kuin maailmanloppu olisi tullut. Mulla diagnosoitiin keskivaikea masennus, ja aloitin heti lääkkeet ja terapian. Hain melkein heti itselleni apua, kun huomasin kadottaneeni elämänilon, ja saan olla siitä kiitollinen – pahin meni meinaan ohi muutamassa kuukaudessa. Mutta nuo kuukaudet, ne tuntui vuosilta! Nykyään mieli ailahtelee eniten keväisin ja syksyisin, ja aina pelkään mörköjen jäävän voitolle, mutta lopulta olenkin itse voitolla.
Hyvä me, olemme voitttajia ja selviäjiä. 🙂
Tiedän tuon ikuisuudelta kestävän ajan. Kerrankin minun syksyni oli lyhyt, koska en ollut siinä jamassa, kuin aikaisempina vuosina. Ailahtelukin on tuttua ja jokainen alahtelu saa pelkäämään uuden masennusjakson alkua.
Tämä suorittajien ja pärjääjien kulttuuri vie meistä voimat ja henkistä jaksamista. Mahtavaa kuulla, että olet päässyt voitolle mörköjen hyökätessä. 🙂 Jokainen erävoitto tuntuu jotenkin vahvistavalta. Sitä kokee, että pystyy jossain määrin sittenkin hallitsemaan sairauttaan.
Jep, jatketaan samaan malliin! 🙂
Kiitos että rohkenet kirjoittaa näin avoimesti. Pitää lukea ihan ajan kanssa tämä postaus. Mutta hattua nostan Minna ♡
Kiitos Charming Nails! <3 Ei ollut tälläkään kertaa helppoa painaa sitä julkaise -nappi ja lähteä nukkumaan… tietäen, että aamulla se teksti on sitten netissä. Kuitenkin se ajatus siitä, että jos edes yksi saa tekstistäni voimia tai kokee tunnetta, että ei ole ainut, niin tämä heittäytyminen on sen arvoista.
Oliko sulla siis masennus todettu ennen läheisesi kuolemaa jo? Masennushan ei laukea yksittäisestä ikävästä tapahtumasta… Joten ehkä kyse on juurikin ollut tuosta alakuloisuudesta tai syksyisin koittavasta kaamosmasennuksesta iltojen pimentyessä. Itselläni tähän auttoi kirkasvalolamppu ja muutenkin valoisassa oleskelu! Tsemppiä sulle!<3
Ei, se todettiin veljeni kuoltua, mutta masennus on kytenyt minussa vuosia. Tapahtuma vain laukaisi sen vakavaksi asti. Luulin monia asioita luonteenpiirteekseni, mutta nyt jälkeenpäin tiedän niiden olleen masennuksen aiheuttamia ajatuksia.
Hienoa, että olet löytänyt avun! En ihan tiedä onko minulla kyseessä kaamosmasennus, vaikka se ajoittuukin usein syksyyn. Silti se valo ei varmasti tee pahaa. 🙂
Rohkeaa kun kirjoitit tästä 🙂
Tosi upeita kuvia sinusta!
Kiitos hepexxx! Jooh, nohh… napsin nuo kuvat joskus aikoja sitten, kun tätä postausta on prosessoitu puoli vuotta. Tai siis… tuo yksi kuvista on ihan uusi ja itse asiassa huomisessa postauksessa. 😉
Kiitos tästä postauksesta. Kommentoin vain, että <3. Ehkä kasvotusten sitten enemmän 🙂
Kiitos sinulle MS! <3
Olet hurjan rohkea, kun uskallat kirjoitaa tällaista. ♥ Omalla kohdallani pahin alkaa onneksi olla ohi, mutta masennus on kieltämättä viheliäisen helposti uusiutuva sairaus. Jokaisella on oma taakkansa kannettavana elämässään, mulla se on sitten tämä. Toivottavasti jokainen pahan olon kanssa painiva löytää avun. 🙂
Kiitos Sinny O! Ei tämä helppoa ollut, sillä tätä prosessoin puolisen vuotta ja silti eilen yöllä meinasin vaihtaa toiseen postaukseen ajastuksen. 😀
Hienoa kuulla! Selviytymistarinat ovat voimaannuttavia. Tuo uusiutuminen iski minun tajuntaani vasta, kun aloin taas voimaan pahoin, ilman mitään konkreettista syytä. Tavallaan koko elämänsä saa elää veitsi kurkulla, vaikka siihenkin kyllä tottuu.
Samaa toivon minäkin. Elämän laatu voi parantua ja asioista voi pystyä taas iloitsemaan.
<3
<3
Anonyymisti, taas. Haluan pitää ”blogiminäni” reippaana ja iloisena ihmisenä enkä välttämättömyyttä enempää sotke terveysongelmia blogini aiheisiin. Vaikka niistä kyllä riittäisi juttua 🙂
Syksy meni multa näin jälkikäteen katsoen kuin sumussa. Keskityin ehkä liiaksikin tukemaan poikaystävääni hänen valmistumis/opiskelukipuilussaan ja jätin itseni liian vähälle huomiolle. Ajaudun helposti moodiin, jossa olen olemassa vain muita varten. Joulukuun alussa leivoin poikaystäväni valmistujaisiin ja olin niin väsynyt, että itkin koko ajan. Itse juhlissakin kapusin välillä yläkertaan ”korjailemaan meikkiä” eli hetkeksi itkemään kun teki niin pahaa olla sosiaalisessa tilanteessa, pakolla. Marras-joulukuussa myös peruin lukuisia tapaamisia joihin liittyy useamman kuin kolmen henkilön läsnäolo, sillä ne stressaavat minua (entistä supersosiaalista ilopilleriä) ihan älyttömästi. Poden niistä huonoa omatuntoa, mutta jaksamiseni kannalta väliin jättäminen on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin pakolla paikalle saapuminen.
Masennus ei ole varsinaisesti helpottanut, eli keskivaikealla diagnoosilla ja nostetulla lääkeannoksella mennään edelleen. Opiskelen ja toimeentulo on todella kortilla, sillä syksyllä aloittamaani osa-aikaista työtä en vain millään pystynyt enää vointini puitteissa jatkamaan. Tällä hetkellä en näe tulevaisuudessa juurikaan mitään positiivista tai odottamisen arvoista. Elämä on tasapaksua, harmaata massaa jota pitkin tarvon eteenpäin vaihtelevin voimin. Toivon, että joskus vielä mulla olisi elämäniloa ja -janoa! Haluan innostua, kiinnostua ja ilahtua. Haaveilla, toivoa. Elää, enkä vain selviytyä…
Kiitos sinulle Minna, kun puhut niin ymmärtäväiseen ja ihanaan sävyyn tästä sairaudesta blogissasi 🙂 Toivottavasti sulla olisi helpompi aika edessä, eikä tarvitsisi pelätä masennuksen uusiutumista. <3
Ihan ymmärrettävää, sillä oli minullakin suuri kynnys tulla kaapistani ulos silloin syksyllä 2013. Tiesin, että minua pidetään aina iloisena, vahvana selviytyjänä, ja se mitä tulen kertomaan, tulee monille ihan puuntakaa. Jollakin tavalla kuitenkin haluan tuoda tänne blogiini muutakin minusta, kuin sen, joka ihastelee kaikkea hömppää. Sitä herkästi voidaan sen perusteella luulla, että olen ihan pilvissä oleva tyhjäpää. Totuus onkin usein tarua ihmeellisempää.
Tuo kaikki kuulostaa niin tutulle. Aikaisemmat syksyni ovat olleet juuri tuollaisia. Aamulla kellon soidessa alkaa jo itku, kun ei vaan jaksa.
Positiivista tilanteessasi on, että sitä seurataan ja sinua yritetään ”parantaa”. Harmillista, että elämänlaatusi on heikko. Osaan täysin samaistua tuntemuksiisi. Vuosi sitten olin samassa jamassa. Halusin taas iloita, innostua ja haaveilla, kun sen sijaan pelkästään selviydyin. Koska olen itsekin masentelija, niin en sinulle ala paapomaan, että ”hei mieti kaikkea mitä kivaa sulla jo on, äläkä ole synkkis.” ”Lähde vaikka ulos kävelylle tai tee jotain kivaa!” Tiedät varmasti hyvin mitä tarkoitan. Nuo lauseet eivät kyllä auta, vaikka lähtisi sinne kävelylle. Toki liikunta on hyväksi tukemaan tervehtymistä, mutta ei se sairautta paranna.
Toivottavasti löydät pian elämänilon ja innostuksen. Näitä asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun ne on menettänyt. Sitä ei osaa olla kiitollinen iloisuudestaan, jos ei ole ollut tilanteessa, jossa kuukausia, vuosia on päivästä toiseen masentunut.
Kiitos sinulle, että avauduit itsestäsi. <3 Minä toivon sinulle ansaittua elämäniloa ja innostusta asioihin. Niin toivon, että kevät toisi sinulle jo pilkahduksia sellaisesta. <3
Kiitos kirjoituksestasi! Itse olen paininut masennuksen kanssa vuosikausia. On ollut pitkiä sairaslomia, lääkitystä ja lopuksi terapiaa. Olin klassikkoesimerkki siitä, että tilanne oli jo aika paha, ennen kuin vihdoin ja viimein hain apua. Luulin, että parin viikon sairasloma paikkaisi tilanteen, mutta lääkäri passitti siltä istumalta pariksi kuukaudeksi toipumaan. Alkuun sairaslomakin oli jotain hirveää, olin ahdistunut enkä esim. yksin ollessani uskaltanut mennä keittiöön, koska siellä on teräviä veitsiä ja mielihalu viiltää suonet auki voisi käydä ylitsepääsemättömäksi.
Masennus on nyt ns. hyvässä vaiheessa, oli jo ennen kohta 2-vuotiaan tyttäreni syntymää. Mutta se pelko persiissä, mikä raskausaikana oli… pelko siitä, että synnytyksen jälkeen syöksyn syvälle synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Oi voi. Onneksi puhuin asiasta neuvolassa ja kävin terapiassa, vointiani seurattiin ja sain tukea ja apua. Baby blues ei vyörynytkään ylitseni.
Uskon, että masennus kulkee tavalla taikka toisella mukanani aina, vaikka nyt onkin takana jo pidempi hyvä jakso. Osin oloni alkaa vasta nyt olla ns. normaali.
Kiitos itsellesi avautumisestasi! 🙂
Pelkäsin esikoistani varttuessa, että sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En tiedä miksi? Tuohon aikaan minulla ei ollut diagnosoitua masennusta, mutta kaitpa alitajuntani vihjaili minulle. En kuitenkaan sairastunut, päinvastoin! Koin eheytyväni ja olevani elämänmyönteinen. Kuopusta odottaessa kärsin lievää masennusta ja minulla oli kaksi vuotta aikaisemmin ollut vakava masennus. Pelkäsin kahta kauheammin synnytyksen jälkeistä masennusta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olin jo ennen synnytystä paljon paremmassa kunnossa ja vauva sai minut taas jaksamaan paremmin.
Valitettavasti se masennus taitaa kulkea aina mukana, mutta kaitpa sen kanssa oppii elämään. Ihana kuulla, että sinulla alkaa olla normaali olo. 🙂 Sitä osaa kummasti arvostaa, kun on sen joskus menettänyt.
Viime kevät ja alkukesä oli kohdallani vaikeinta aikaa elämässäni. Elämässä oli tapahtunut paljon niin hyvää kuin huonoakin parin vuoden aikana. Jotenkin kaikki romahti keväällä enkä sitten vaan yksinkertaisesti pystynyt lähtemään töihin. Työ oli siihen aikaan myös todella raskasta, mutta se ei yksinään ollut ayynä tilanteesee. Olin kokenut myös lähiomaisen menetyksen, joka jäi silloin aikanaan kokonaan käsittelemättä. Yritin vain mennä eteen päin enkä antanut surulle aikaa.
Keväällä romahdin, väsähdin, ahdistuin, itkin… Sain apua hyvältä lääkäriltä sekä psykologilta. Pitkän harkinnan jälkeen aloitin myös mielialalääkityksen, josta olen saanut suuren avun. Myös surutyön tekeminen auttoi menemään eteen päin.
Lääkitys ja mielekäs tekeminen tuntuvat hyvälle. Läheisten seura on korvaamatonta.
Kiitos rehellisestä kirjoituksestasi!
Hienoa, että olet saanut mielen paranemisprosessiin ja tuloksia. 🙂 Tuo asioiden käsittelemättä jättäminen on minullakin ollut yksi syy. Isän kuolema tavallaan jäi käsittelemättä, kun piti yrittää vain tsempata muiden vuoksi.
Paljon jaksamista paranemiseen. Kiitos itsellesi kommentistasi. 🙂
Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja rohkeudesta. Uskon, että tällaisilla esiintuloilla on suuri merkitys masennuksen ymmärtämisessä. Toivon, että entistä useammalla on rohkeutta mennä hakemaan apua ajoissa eikä kärsiä hiljaa. Itselläni meni vuosia häpeän, ahdistuksen ja masennuksen suossa ennen avun hakemista. Hengissä ollaan, vaikka vieläkin on aikoja, jolloin en tiedä onko se hyvä vai huono asia. Päivä kerrallaan.
Kiitos! 🙂 Ajattelen itsekin samoin. Mitä enemmän asioita nostetaan pöydälle ja niistä puhutaan, niin sitä paremmin niitä ymmärretään. Monesti puhutaan ja olen itsekin miettinyt, että onko masennus nykyään yleisempää? Uskon, että sitä on aina ollut, mutta syytä itsemurhiin ja pahaan oloon ei ole tiedostettu. Aikoinaan kukaan ei tällaisista puhunut, saati hakenut apua. Hulluksi leimaantuminen pelotti. Nykyään ihmiset rohkeammin jakavat näitä asioita ja sosiaalisessa mediassa näitä kokemuksia jakaa ns. tutut ihmiset. Varmasti madaltaa monenkin kynnystä hakea apua.
Päivä kerrallaan kohti parempaa. 🙂
Toivotaan, että hyvä fiilis vain jatkuu 🙂 Tsemppiä sinne <3
Toivotaan todella. Yritän pitää mielen korkealla. Kiitokset sinulle Sinzu! <3
Hienoa lukea että kerrot näinkin vaikeasta asiasta avoimesti. Kävin myös vuosia sitten läpi vakavan masennuksen ja paraneminen kesti kauan. Se oli sellainen liian monen asian kuormittuminen ja muuttuminen ja sitten käytiinkin pohjalla. Muistan koko ajan kovin sumuisena ja parhaiten oikeastaan vain ne pahimmat hetket. Olen aina verrannut masennusta tupakointiin, koska masennuksesta paranemiseen tarvitaan sen mahdollisen lääkityksen ja tsemppauksen lisäksi kaikista eniten se oma päätös nousta sieltä kuilusta ylös. Se on rankkaa, ja vaikeaa ja ymmärrän että tuntuu helpommalta jäädä siihen masentuneeseen tilaan varsinkin kun on niin väsynyt kaikkeen, kun ponnistella ylös. Vielä vuosienkin jälkeen koen olevani masennukselle melko altis mutta toisaalta koen osaavani nyt lukea omaa jaksamistani paremmin.
Tuo on niin totta! Kun sitä on käynyt pohjalla ja välillä vähän matalammalla, niin sitä oppii lukemaan itseään paremmin. Jos kaikesta yrittää etsiä hyviä puolia (kuten minulla on tapana), niin omalla kohdalla se on parempi itsensä tunteminen ja muutenkin kehitys itsensä tutkiskeluun. Toivon, että osaisin ennakoida nykyään paremmin ja siltä se vähän vaikuttaa, koska osasin väistellä karikoita. Silti en jää tähän laakereilleni lepäilee, vaan tiedostan, että tätä väistelyä minun tulee jatkaa varmaan lopun elämääni.
Minä söin masennuslääkkeitä turhaan yli 10 vuotta, koska lääkärit luulivat jatkuvan väsymykseni johtuvan masennuksesta. Kokeilin kaikki markkinoilla olevat lääkkeet, kävin jopa terapiassa vaikken edes ymmärtänyt miksi minun sinne piti mennä (eihän siitä mitään apua ollut tietenkään). Vuosia takaperin tajusin vaatia kilpirauhaskokeet, ja kävi ilmi, että voimakas väsymykseni johtuikin kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Heitin kaikki psyykelääkkeet pois ja lopetin niiden käytön, vastoin lääkärin suositusta, ja sen jälkeen kun sain kilpirauhashormonilääkityksen, olen voinut hyvin. Suosittelisin kaikkia masennuspotilaita pyytämään mittauttamaan kilpirauhasarvonsa, mikäli lääkitys ei toimi tai tuntuu siltä, ettei todella ole masentunut vaan väsynyt, oireet ovat samankaltaiset. Voimia ja valoisaa kevättä sinulle.
Nuo kilpirauhasongelmat ovat uskomattoman yleisiä. Hyvin monta naispuolista tuttuani on kärsinyt/kärsii siitä. Joskus mietin, että kun ikäjakauma on omaa ikäluokkaani, niin voisiko Tshernobylin onnettomuudella olla jotain tekemistä asian kanssa?
Todella hyvä, että syy kuitenkin lopulta selvisi. Harmi vain tuo, että söit turhaan lääkkeitä. Minä olen aika mielialalääkevastainen. Lääkäri, terapeutti ja läheiset joutuivat ylipuhumaan minut niihin. Tein kyllä jotain sellaista mitä ei olisi saanut tehdä. Lopetin lääkkeet luvatta vähän ennen meikkikoulusta valmistumista. Luovuuteni oli aivan tukkeessa ja näyttötyöt lähestyivät. Päätin mennä riskillä ja lopettaa ne ennenaikaisesti. Luovuus palasi, mutta syksyllä sitten menikin huonosti. Olen kuitenkin vielä toistaiseksi selvinnyt ilman lääkitystä ja yrittänyt itsehoidolla selvitä, koska en ole ollut niin pahassa jamassa, kuin syksyllä 2010.
Kiitos samoin sinulle! 🙂
Voi serkku-rakas! ♡ Monesti olet ollut mielessäni ja ajatellut miten jaksat kaiken menettämäsi jälkeen… jos nyt olisit tässä, halaisin… ♡
Kiitos Pirjo! <3 Kummallista kyllä, elämällä on jokin voima, joka laittaa jatkamaan.
Kiitos rohkeista sanoistasi! 🙂 On hyvä, että joku ”uskaltaa” puhua noin avoimesti masennuksestaan.
Kiitos Xeve! <3 Kyllä tässä olen meinannut jänistää monet kerrat ja vei sen ensimmäisenkin postauksen julkaisu aikaa. Ei ole helppoa uskaltaa tässä maailmassa missä pitää olla vahva ja pärjätä.
Paljon tuttuja asioita. Rohkea kirjoitus, arvostan.
Olen myös huomannut tuon, että läheisten kuoleman vuosipäivänä olo on jotenkin tukalampi. Ja läheisten syntymäpäivinä.
Kiitos Päivi! 🙂
Joo, vuosipäivät, synttärit ja juhlapyhät. Kaikki ne, joista eniten on muistoja. Sitä havahtuu tukalaan tunteeseen ja jossain vaiheessa tajuaa, että merkkipäivä on lähellä ja siksi alitajunta on jo aloittanut prosessoinnin.
Hienoa että uskallat kirjoittaa aiheesta julkisesti, se kertoo vahvuudestasi ja jo osaltaan osoittaa että olet päässy masennuksesi niskan päälle. Luin myös sen aiemman postauksesi sekä sen kommentit, ja moni teksti oli sellainen, että olisi voinut olla mun kynästä. Oon kärsiny vaikeasta masennuksesta kymmenisen vuotta, ja sairaus tuntuu vain pahentuneen vuosien varrella. Nykyään oon lähinnä eristäytynyt kotiin, tavalliset kotiaskareet tuntuu ylivoimaisilta, välttelen sosiaalisia tilanteita, yhteydenpito kavereihin on jäänyt eikä mulla enää ole sellaista ystävää, joka jaksaisi kuunnella tai tukea. Avopuoliso mulla on, mutta tämäkin on masentunut, ja se tuo lisähaasteensa parisuhteeseen. Onneksi oon saanut valtavasti tukea äidiltäni, tosin tämäkin syyllisti mua alussa tästä eikä ymmärtänyt miksi söin masennuslääkkeitä, hänellä kesti hetken ymmärtää minkälaisesta sairaudesta on kyse.
Aluksi jaksoin käydä töissä, ja jopa aloitin opiskelut sen ohessa, mutta jouduin keskeyttämään koulun vuoden jälkeen, kun en vaan jaksanut. Sinnittelin töissä sen jälkeen vielä pari vuotta lääkkeiden voimin, mutta lopuksi mun oli pakko irtisanoutua, kun masennuksen pahentuessa mukaan tuli myös paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Yritin kyllä jo heti alussa hakea apua terveyskeskuslääkäriltä, mutta en saanut muuta kuin lääkereseptin kouraan. Vuosia myöhemmin, kun olin itsetuhoinen, sain viimein hoitokontaktin, mutta olin vajonnut niin ”syvälle”, ettei hoito oikein lähtenyt sujumaan. Vikaa on ollut niin mussa, kuin hoitavassa tahossa, julkisella puolella mulle on sattunut muutama mukava ja ammattitaitoinen lääkäri, mutta myös sellaisia, joilla ei tunnu olevan mitään ymmärrystä mitä masennus oikein on. Pitäisi jaksaa itse panostaa todella paljon, soitella sinne ja tänne, ilmoittautua kursseille, hakea yhtä tukea kelasta ja toista sosiaalitoimistosta, ja olla hyvin aktiivinen, mikä ei tosiaan ole helppoa, kuten säkin kuvailit. Monta kertaa oon lähtenyt vastaanotolta itkien, niin nöyryytetyksi ja surkeaksi oloni tuntenut lääkärin ja/tai hoitajan sanojen jälkeen. Oon just sellainen herkkä ja liian kiltti ihminen, joka vähättelee omia oireitaan ja kertoo lääkärille aina siloitellun version, vastaa kuulumisia kysyttäessä kaiken olevan ”ihan hyvin”. Lähetettä psykoterapiaan ruinasin vuosikausia, nyt on pieni toivo että sen saisin, mutta terapeutti pitää tosiaan etsiä itse, samaten maksaa tutustumiskäynnit, eikä se toimeentulotuella elävänä ole oikein mahdollista. Tuntuu joltain sadulta kuulla, että joku pääsisi terapiaan vuoden sisällä masentumisestaan, puhumattakaan kuukausista! Tosin jos itsekin oisin saanut apua jo silloin vuosikymmen sitten, olisi asiat varmaankin nyt ihan eri tolalla. Olin ennen masennusta tosi sosiaalinen ja mulla oli paljon ystäviä, harrastin ja kävin ulkona, ja koulussakin olin hyvä oppilas. Suunnittelin korkeakouluopintoja ja mulla oli ruusuiset kuvitelmat tulevaisuudesta. Toisin kävi, ja tunnen tästä riipivää syyllisyyttä, häpeää ja alemmuudentunnetta. Stressaan jatkuvasti siitä riittääkö rahat vuokraan tai ruokaan, ja tulevaisuudesta ei ole mitään varmuutta. Yritän silti jaksaa taistella, oon aloittamassa kuntouttavan työtoiminnan ja tulevaisuudessa haaveilen opiskelusta (ja työpaikasta), jonkun harrastuksen aloittamisesta ja uusista (tai vanhoista!) ystävistä, ehkä jopa omasta perheestä.
Paljon voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville, vaatikaa kunnon hoitoa heti sairauden alussa, ja jos mahdollista, menkää yksityiselle psykiatrille. Te, joiden läheiset kärsivät masennuksesta, menkää tarvittaessa mukaan lääkäriin, jos henkilö itse ei sinne omin avuin pääse. Kuunnelkaa ja lohduttakaa, jos toinen ei halua lähteä kotoaan, menkää kylään vaikka väkisin! On helpottavaa tietää, että parantuminen on mahdollista, ja muiden tarinat tuo mullekin toivoa. Kaikkea hyvää ja paljon voimia niitä heikompia hetkiä varten sinulle Minna! Kiitos että jaoit tämän meille lukijoille, mua ainakin blogisi ilahduttaa kovasti ja saa ajatukset pois synkkyyden alhosta 🙂
Kiitos kun kerroit näitä hyvin tärkeitä asioita. Minulla ainakaan ei ole tietoa näistä, joten mahtavaa, että joku osasi kertoa. 🙂
Kannattaa yrittää hakea harkinnanvaraista toimeentulotukea psykoterapian tutustumiskäynteihin. Ja sitten vammaistukea omavastuuosuuksiin Kelalta kun myönteinen kuntoutuspäätös psykoterapiasta tulee. Jos vammaistukea ei saa tai jos se ei riitä kattamaan omavastuuosuuksia, voi niihin hakea perustoimeentulotukea. Pelkään että moni ei uskalla pyytää terapialähetettä kun eivät usko selviävänsä siitä taloudellisesti. Näitä asioita ei aina muisteta tai tiedetä terveydenhuollossa kertoa.
Kiitos sinulle kokemuksesi jakamisesta! <3 Paljon on tuttua. Erityisesti nuo ajatuksesi ja tuntemuksesi. Minä joudun pitkittyneen flunssankin vuoksi tsemppaamaan lääkäriin menon kanssa, että en vain kaunistelisi totuutta. Uskomatonta, että en meinaa pystyä sanomaan asioiden oikeaa laitaa. Liian monella on tämä minä selviän ja pärjään -asenne. Terapiassa sanoin heti, että olen kova kaunistelemaan totuutta, että asioiden oikea laita pitää kaivaa minusta.
Minulla on käynyt tuuria, sillä veljeni kuoleman vuoksi minulle tarjottiin kriisiapua välittömästi. Vastustelin, mutta minut ylipuhuttiin ottamaan se apu vastaan. Tein sen lähesteni vuoksi ennemminkin, kuin itseni. Hoidon aikana huomattiin, että tilanteeni pahenee, vaikka sen pitäisi kohentua. Asiaa alettiin tutkia ja lopulta dianosoitiin vakava masennus. Selvisi myös se, että masennusta on kytenyt pitkään, mutta olin oppinut elämään sen kanssa. Minulla oli vuosien aikana hyviä ja huonoja jaksoja, enkä asiaa osannut sen paremmin ajatella. Kun olin jo hoidossa pahimman vaiheen puhjettua, niin siinä oli minun toipumisen kannalta hyvät lähtökohdat toipumiselle.
Nyt kun todella tiedän sen kyvyttömyyden kaikkeen, niin ahdistaa ajatuskin yksinäisten masentuneiden puolesta. Minulla on kuitenkin perhe ja läheiset, joista mies on auttanut minua paljon. Joskus olen pelännyt, että sairastutan hänetkin, sillä usein pariskunnat masentuvat molemmat, jos sitä jatkuu vuosia. Tuntuu todella pahalta ajatella tilannettasi, sillä todella tiedän, että noiden asioiden hoitaminen on niin hankalaa terveellekin mielelle, niin saati masentuneelle. Pitäisi kehittää masentuneille enemmän apua ja nopeampaa toimintaa/apua asioihin.
Tuo on hyvän neuvo, että menee sen läheisen mukana lääkäriin. Näin siellä se terve läheinen pystyy pitämään voimattoman puolia, jos asiaa meinataan painaa vain villasella. Mikään ei ole nöyryyttävämpää, kuin se, että ammattiauttaja ei ota tosissaan. 🙁
Voi kiitos sinä! <3 Minä toivon sinulle mahdollisimman paljon valoa sinne tunnelin päähän. Toivottavasti asiat lähtisivät edes jollakin tavalla helpottumaan ja selkiytymään. Sinun huolesi hieman helpottaisivat ja se saattaisi saada aikaan paluun entiselleen ja vahvempaan oloon. Ihana kuulla, että minun hömpät jutut ilahduttavat. Aloitin blogini, kun olin vielä masennuksessa (paranemassa kuitenkin) ja lääkityksen alla. Glitz & Glamin tuli olla mun pakopaikka ja intohimoni purkamispaikka. Samalla täällä piti heittää huolet hetkeksi ja nauttia ihanan turhamaisistakin asioista.
Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos tarinastasi! <3
Minna, sä olet ihana,rohkea nainen <3 vaikka tämä aihe on raskas, silti tämän jaksoi lukea. Itse en ole masennusta sairastanut, mutta aika ajoin on sellainen olo, että olisi hyvä päästä purkamaan sisältään kaikki paska pois, puhumalla jollekin ammattilaiselle. Mulla on raskas vuosi takana, isoäitini kuolema on sellainen asia josta en pääse yli. Se on päivittäin mielessäni ja mamman kuoleman jälkeen aloin potea kauheaa kuolemanpelkoa, en tiedä että miksi.
Mutta kiitos tästä tekstistä <3 annat voimaa kaikille samassa tilanteessa oleville <3
Kiitos Jonna! <3
Jokaisen olisi hyvä saada ne pahat asiat pois sisimmästään. Sinulla on kyllä kanssa ollut raskaita asioita ja ihasti olet niistä kirjoittanut. Rohkea sinäkin. <3
Kuolemanpelko on luonnollista. Minulla se ei koske itseäni, vaan sitä, että menetän lisää läheisiäni. Jotenkin elin siinä luulossa, että salama ei voi osua kahdesti samaan paikkaan, kun isäni kuoli. Kuvittelin, että menetän ainoastaan vanhaksi eläneitä läheisiäni. Toisin kävi ja se murensi oman turvallisuudentunteeni.
Paljon voimia sinulle Jonna ja voisin kyllä suositella, että menisit avautumaan oloasi jollekin ammattilaiselle. Saat uutta näkökulmaa asioihin ja ”työvälineitä”, joilla työstää omaa sisimpää. 🙂
Ihanaa kuulla Minna, että sun tämä syksy on sujunut paremmin <3 Kiitos rohkeasta tekstistä <3
Kiitos itsellesi. <3 On ollut niin paljon helpompaa, kun on toimintakykyinen ja mieli korkealla. 🙂
<3
Kiitos! 🙂
Hyvä teksti, mutta yksi lause kirskahti pahasti: itse minä itseni sairastutin…. Ei kai kukaan sairastuta itseään?? Tuo on ehkä suorastaan väärin sanottu. Joku valmiiksi masentunut voi alkaa ruokkia sairasta mieltään syyllistämällä vielä kaiken lisäksi itseään masennukseen sairastumisesta, tai ehkä sitä kaikki tekee joka tapauksessa,mutta ei kukaan terve voi itseään sairastuttaa. Kun eihän se noin oikeasti mene. Siihen tarvitaan, ainakin usein, joku paha tapahtuma, trauma tms plus fysiologinen alttius, ’kemiat’ aivoissa..serotoniiniongelma yms yms.
Mut tsemppiä! <3
Katz
Se on hyvin jos vain yksi lause kirskahti. 😉 Vakavempia asioita kirjoittaessa aina mietin, että olenko ollut riittävän tarkka kirjoituksissani?
Yhtä ainutta lausetta ei kannata irrottaa asiayhteydestä ja ottaa sitä aivan kirjaimellisesti. 😉 Tämä kun tosiaan on blogi, kaiken lisäksi vain kauneusblogi, eikä lääkinnällinen verkkojulkaisu, jossa vertauskuvia ei käytettäisi. Pointtihan on se, että en saanut mitään virusta mistään, vaan jollain tavalla olen itse itseni sairastuttanut. Osa aiheuttajasta on jo minussa, osa tulee tapahtumista ja loppu siitä miten itse sen asian pystyn käsittelemään. Se ei ole tahallista, sillä sekin tuntuu ajatuksena lähes mahdottomalta. Kuten sanoit, ei kai kukaan terve itseään saa ajatuksen voimalla sairaaksi.
Kiitos Katz! 🙂
Kiitos jälleen hienosta tekstistä. Osasit muotoilla jotenkin kaiken niin osuvasti jälleen.
Itse kommentoin viimeiseen masennustekstiisi jotain terapiaan pääsyn vaikeudesta ja kalleudesta, muistaakseni… Olen itse sen kirjoituksen jälkeen päässyt viimein psykologin juttusille. Tällä hetkellä käyn 3 kuukautta hänen luonaan ja saan sitten kenties lausunnon terapian tarpeesta Kelaa varten.
Huomasin itse, että psykologista on ollut eniten apua juuri nyt, kun olen saanut muuta elämääni jo hieman kasaan. Uskon, että kaikkein pahimmassa masennusvaiheessani en olisi saanut varsinaisesta terapiasta kaikkea irti. Kun olen saanut toimintakykyä siihen vaiheeseen, että jaksan opiskella ja käydä töissä, voin keskittyä itseni hoitamiseen. Ja uskon, etten mene juuri nyt terapiasta enää niin ”rikki”, vaan kykenen muuttamaan tapaani ajatella. Pikku hiljaa alan jälleen uskoa itseeni ja siihen, että kykenen itse vaikuttamaan elämääni jollain tavalla.
Hienoa, että sinulla on hyvä kausi ja jaksamista jatkoon. Olet rohkea nainen! 🙂
No hei!
Mahtavaa kuulla! 🙂 Hyvältä vaikuttaa ja varmasti huomaat itsekin sen voiman tunteen, joka sinussa kasvaa. 🙂 Pitkä matka varmasti sinullakin, oikeastaan koko elämäsi. Kuitenkin mitä paremmin opit tuntemaan itseäsi, niin sen helpompaa ennaltaehkäisy tulee olemaan. Ikinä ei tietenkään voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja missä elämänvaiheessa, mutta niistä murehtiminen tulisi saada ”terveisiin” mittasuhteisiin.
Ihana kuulla, että sinulla menee paremmin. <3
Kiitos kauniista sanoista ja paljon jaksamisia sinullekin.
Hieno ja rohkea kirjoitus ! Paljon vaikeita asioita ja kausia olet käynyt läpi. Olet selvinnyt ja se on varmasti vahvistanut sinua ja antanut lisää nöyryyttä elämän edessä.
Olen itse menettänyt monia läheisiä ihmisiä. Viiden vuoden sisään aikoinaan kuolivat isäni, uusioperheen ”sisareni” ja biologinen sisareni. Jälkikäteen ajateltuna ne vuodet olivat melkoista sumua. Etenin töissä ja hoidin siellä hyvin kaikki ollen isolle tiimille esimiehenä. Energiani meni siihen, että hoidin työni hyvin. Univaikeudet tulivat ja menivät. Viitisen kertaa kävin terapiassa viimeisen kuoleman jälkeen. Samaan aikaan eräs paras ystäväni petti minut pahasti. Ilman ihania työkavereita ja ystäviäni elämäni olisi ollut aika kurjaa. Alakulo on hyvinkin tuttu, se on perusluonteessani. Samoin suru on aina osa mielenmaisemaani. Se on kuin vuori , välillä se etualalla, välillä kauempana. Pitkään kesti käsitellä sitä surua.
Minulla on monia masennusta sairastaneita ystäviä. Itsehän en osaa kuvitella, miltä masentuneesta tuntuu. Surun tunnen, mutta se on kuitenkin eri asia. Toki ne usein monilla limittyvät ja suru voi laukaista masennuksen.
Kiitos vielä kirjoituksestasi. Se vaati varmasti paljon rohkeutta, mutta sitähän sinulta löytyy. Hienoa myös, että olet voinut auttaa muita kirjoituksellasi ja jos yksikin on hakenut apua luettuaan kirjoituksesi, niin sehän todella loistava asia.
Kiitos Nina! <3 No pakko myöntää, että minun reippaaseen 30 vuoteen on mahtunut paljon, joten olen elämänkokemuksiltani kohta 60-vuotias. Toivottavasti tämä vaikeiden asioiden kokemuksen kartuttaminen vähenisi tässä minun ikääntyessä. Pakko myöntää, että kyllä nöyristää. Minulla ei ole enää sellaista turvallisuuden tunnetta, vaan olen kaiken aikaa varuillani ja tavallaan valmistautuneena. Toisaaltaan olisi ihana kokea vielä sitä elämää, missä ei osaa pelätä mitään.
Raskaita aikoja olet sinäkin elänyt. 🙁 Lyhyessä ajassa liian monta menetystä. Työhön minäkin olen surut upottanut. Vuosi sitten syksyllä katkaisin sen oravanpyörän. Silloin 18-19-vuotiaana paloin loppuun töiden vuoksi (tiedän näin jälkikäteen), tein kahta työtä 12-18 tuntia ja 6 päivää viikossa. Mun piti olla nuori ja jaksaa, koska niin kaikki mulle sano, että nuorena jaksaa. 😀 Nyt jälkeenpäin luulen, että töitä tuli haalittua isän menetyksen vuoksi. Veljeni menetyksen vuoksi puskin sitten tätä uutta ammattiani + blogia. Nyt on asiat hyvin ja kestän tätä tämän hetkistä hektisyyttä ja kiirettäni. Sitten jos meinaan itkeä stressin, väsymyksen ja kiireen vuoksi, niin tiedän, että olen taas vetänyt överiksi. Nyt tuntuu, että hallitsen tämän ja ohjat on mulla. 🙂
Jollain tavalla melankolisuus on minunkin toinen puoli luonteestani. Olen iloinen, sosiaalinen, naurava ja muutenkin positiivinen, mutta sitten minussa on se toinenkin puoli, se on aina ollut. Erakko, vetäytyvä, surullinen, haikea, itsesäälissä rypevä, ahdistunut ja pelokas. En halua enää antaa tuolle toiselle liikaa valtaa, mutta kyllä joskus on kivaa antaa sille tilaa ja soittaa kunnon ranteet auki -biisejä ja vaan huutaa ja itkeä pahaa oloa ulos. En vaan halua jäädä sinne pidemmäksi aikaa, ettei se syö minua kokonaan.
Kiitos itsellesi kommentistasi. Oli kiva lukea ja joudun sanomaan, että rohkea ja vahva sinäkin olet. <3 No sanos muuta! Se yksikin avun tai pienenkin helpotuksen saanut on kyllä ollut tämän arvoista.
Kiitokset vielä kuvien kehuista. 🙂 Olen ne joskus syksyllä räpsinyt tätä postausta mielessä pitäen. Jokaisesta saa kauniita kuvia, mutta se itsekriittisyys estää näkemästä sen. 😉
ja unohdin eilen kommentoida, että hienot kuvat ! Saisipa minustakin noin kauniita kuvia.
<3
<3
Tunnistin itseni niin tekstistäsi kuin kommenteistakin. Syyllisyys ja jatkuva huolestuneisuus ovat tuttuja. Ylianalysoin ihmisten kanssa käymiäni keskusteluja ja pohdin loputtomiin, mitä toinen osapuoli on mahtanut ajatella minusta juuri silloin – ja tietenkin negatiivisen kautta.
Minulla on aina ollut huono itsetunto ja olen kova miellyttämään muita.
Minusta on vaikea käsittää, että joku voi ihan oikeasti pitää itsestään sellaisena kuin on
Vertailen itseäni muihin jatkuvasti. Tunnen onnistuneeni jossain vasta kun kuulen sen joltain toiselta.
Aloin käydä psykologilla pari vuotta sitten kun kaksi läheistäni olivat molemmat todella masentuneita ja pohjalla ja huomasin itsekin olevani jaksamiseni äärirajoilla. Mulla diagnosoitiin masennus, mutta en suostunut uskomaan sitä.
Lääkitystä pyskologi alkoi heti alusta alkaen minulle tuputtamaan, mutta kieltäydyin. Viimein hän sai mut suostumaan kokeiluun ja sain lääkkeet. Tuolla ne kaapissa ovat vieläkin, en vain pysty aloittamaan niitä. Kaikki ne sivuvaikutuksethuolestutti ja koin niiden vain rajoittavan mun elämää ja luovan valheellisen paremman olon.
Lisäksi olen sivusta nähnyt liian monta kertaa läheisteni kohdalla, väärän tai väärin käytetyn lääkityksen seurauksia. En halua miehelleni samaa rumbaa kanssani. Pelkään muuttuvani yhtä arvaamattomaksi kuin muutama läheiseni, joilla lääkitys on ollut.
Mutta on niistä psykologikäynneistä ollut hyötyäkin. Olen tajunnut – niin kliseistä kuin se onkin- että mun kohdallani moni ajattelumalli on perua lapsuudesta.
Olen kasvanut melko räjähdysherkässä ympäristössä ja olin oppinut, että helpommalla pääsen kun en ärsytä. Siitä oli hyötyä silloin, mutta ei enää kun pitäisi osata pitää puoliaan ja pärjätä elämässä. Olen myös jatkuvasti ollut huolissani ihmisistä, joista minun ei todellakaan olisi pitänyt huolehtia sen ikäisenä. Toistuvasti ponnistellut tilanteen korjaamiseksi turhaan. Tilanteen, jota sen ikäisenä ei olisi kuulunut miettiä ja siitä johtuva epäonnistumisen tunne.
Päätökseni lääkkeiden poisjättämisestä sysäsi minussa myös pienen ryhtiliikkeen ajattelumallieni muuttamiseksi. Olen vuosia, vuosia yrittänyt hokea itselleni mantranomaisesti positiivisia juttuja eikä se jännästi ole auttanut, koska en ole niihin uskonut.
En tiedä, mistä olen löytänyt ne oikeat langanpäät, joihin tarttua ja jotka toimivat minulla. Ehkä en oikeasti ole/ollut masentunut. Ehkä lääkkeiden hankkiminen pisti minut selkä seinää vasten – onko mun elämä nyt oikeasti niin paskaa, etten siitä ilman lääkitystä selviä? Ajatus lääkityksestä on minulle niin ylivoimaisen vastenmielinen, että haluan todellakin tehdä kaikkeni, etten tarvitse sitä. Ehkä terapia on auttanut ilman lääkettäkin.
Sellaista tilannetta minulla ei ole koskaan ollut, etten ole selviytynyt arkipäiväisistä askareista (muuten kun puhtaasta laiskuudesta :D) tai päässyt sängystä ylös. Sellainen tunne on kyllä ollut monesti, että tekisi mieli mennä peiton alle piiloon muuta maailmaa. Ja sellainen perusnegatiivisuus: ”Pessimisti ei pety”.
Tällä hetkellä näyttäisi kehittyvän ihan hyvään suuntaan, lähden jopa lomareissulle tietoisella valinnalla yksin, koska se on pois mukavuusalueeltani ja saan tilaisuuden pärjätä ja saada siitä itseluottamusta.
Minulle on ihan mieletön voimavara se, että ne ihmiset, jotka olen itse elämääni valinnut, ovat tasapainoisia ja heidän seurassaan näen jatkuvasti tervettä tapaa ajatella. Ja pystyn puhumaan asioistani ja minulla on korvia, jotka kuuntelevat.
Olet Minna rohkea, kun omalla nimelläsi ja kasvoillasi puhut vaikeasta aiheesta. Varmasti saat useita lukijoitasi miettimään omaakin tilannettaan ja hakemaan apua itselleen. Mielialaongelmat ovat valitettavan yleisiä ja voivat äityä ihan hirveiksi -esim ne Oulun kirvessurmat. Uutisten mukaan tappaja oli ennen sosiaalinen ja mukava, mutta viime aikoina vain vetäytynyt kuoreensa enemmän ja enemmän.
Ihan varmasti jokaisella on asioita, jotka aikoo tehdä oman jälkikasvunsa kanssa toisin, kuin mitä omat vanhemmat.
Kiitos kannustuksesta ja voimia sinullekin.
Tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu, vaan miten siihen suhtautuu. Eri ihmisillä toimii eri ratkaisut.
Masennus tai mielenterveysongelmat eivät ole asioita, joita tulisi hävetä. Niiden henkilökohtaisuuden vuoksi niistä voi olla vaikeaa kertoa.
Ihmisen mieli on monimutkainen paikka, olisi ihme jos se toimisi kaikilla täydellisesti.
<3
Kiitos sinulle avoimesta avautumisesta. 🙂
Minulla oli myös asennevamma lääkkeitä kohtaan. Pelkäsin jääväni niihin koukkuun, sillä niitäkin tapauksia on korviini kuulunut. Riippuvuus on sellaista, että ilman niitä ei kestä elämää, joka kuitenkin on vääjäämättään toisinaan kurjaa. Sille ei minkään mahda. Kuitenkin lääkäri perusteli sen minulle niin hyvin, että päätin uskaltaa kokeilemaan. Toki vähän omatoiminen olin ja en kyllä suosittele kenellekään liian aikaista lopettamista, kuten itse tein. Minulla vain oli niin paljon iloa ja odotusta elämässä sillä hetkellä, että ei sattunut romahdusta. Hieman alas kyllä vajosin sitten myöhemmin. Tosiaan aivojeni välittäjäaineiden häiriötila sai minut uskomaan niiden tarvetta, mutta tiedostin itsekin, että se pilleri ei minun elämääni paranna. Se täytyy tehdä itse, mutta voin saada lääkkeillä ajatukset ohjautumaan parempaan suuntaan ja saisin sitä toimintakykyä takaisin. Se kun minulle tuntuu olevan tärkeää. Tehokas ja aikaansaava.
Kun olen kahden lapsen äiti, niin sitä paljon ajattelee sitä, että kuinka monta virhettä tulenkaan tekemään? Lapsuus määrittelee todella suuren osan meidän persoonaamme. Toivottavasti onnistun tehtävässäni vanhempana hyvillä ”arvosanoilla”. Täydellistä vanhempaa ei ole olemassakaan, mutta kumpa olisi edes hyvä. 🙂 Keskeneräistä työtäni on turha vielä arvioida.
Tuo sinun lomareissusi kuulostaa mahtavalta! Jo se, että saat aikaiseksi lähteä yksin, kertoo siitä, että olet ihan hyvässä/kohtuullisessa kunnossa. Saat varmasti siitä voimaa ja lisää itseluottamusta. Sanoin sinulle jo aikaisemmin, että en kyllä itse uskaltaisi. Hyvä Tiltu! <3
Kyllä! Tasapainoinen seura kyllä on suuri voimavara. Kaikilla on vuorotellen huolia ja harmia elämässä, mutta sellainen terve tasapaino pitää muutkin porukassa kunnossa. 🙂
Kiitos! Onhan tämä hullua uskaltaa heittäytyä ja tehdä se tosiaan omilla kasvoilla ja nimellä. Mutta kuitenkin asia on niin monia koskettava ja monille liiankin läheinen. Melkein jokainen suomalainen on jossain vaiheessa elämää lievästi masentunut tai keikkuu sen reunalla. Liikaa on pahoinvointia ja siksi näistä pitää puhua. Yritän kantaa oman korteni kekoon näillä silloin tällöin tapahtuvilla postauksilla.
Paljon jaksamisia sinullekin ja jatka rohkeasti sillä aloittamallasi tiellä ja uusilla ajatusmalleilla. <3
Halitus ♥♥
Kiitos Janet! <3