Solidaarinen tukeni tietovarkauden ja kiristyksen uhreille

Viime viikolla lehdistö ja sosiaalinen media täyttyi pitkästä aikaa jostain muusta kuin koronasta. Valitettavasti tällä kertaa nouseva aihe ei ollut ollenkaan miellyttävää vaihtelua koronauutisten ja päivitysten tilalle.

Mietin hetken, nostaisinko tämän Vastaamoon kohdistuneen hakkeroinnin ja asiakkaiden tietojen varastamisen sekä kirityksen aiheeksi blogiini. Tämä ei suoranaisesti kosketa minua, sillä en ole ollut Vastaamon asiakas, enkä työskentele tietoturvan parissa. Mutta minulla on masennustaustaa ja empatian tunnetta jokaisen yksityistietoloukkauksen kohdannutta kohtaan.

Luin Helsingin Sanomien artikkelin: Nyt on tärkeää sanoa ääneen, että härskiä tietomurtoa ei hyväksytä – psykoterapeutti kertoo, miksi kaikkien suomalaisten tuki on nyt uhreille tärkeää

Helsingin Sanomien artikkelissa Suomen traumaterapiakeskuksen toimitusjohtaja Soili Poijula perustelee, miksi tällainen rikos tulee tuomita, ja miksi sen osoittaminen ääneen on tärkeää. Hän sanoo artikkelissa: Internet on väline pahaan mutta myös hyvään.

Siitä se ajatus lähti. En tiedä keinoa, miten voisin auttaa tai helpottaa edes hieman tämän häikäilemättömän rikoksen aiheuttamia tuntemuksia. Mutta sen tiedän, että jos olisin itse tietomurron ja kiristyksen uhri, esiintulot omien vaikeuksien kanssa, yleinen solidaarisuus ja samaistuttavuus toisivat minulle helpotusta. Vaikeneminen on pahinta, koska yksin omien tunteiden kanssa kasvattaa mieleen mörköjä ja valtavaa häpeää. Julkinen tuki saattaa antaa helpotusta ja lohtua.

Ilkeät kielet leimaavat jo nyt solidaarisuutta osoittavat somenostot yksityishenkilöiltä hyvesignaloinniksi ja moraaliposeeraukseksi. He vain unohtavat yhden tärkeän seikan, tämä koskettaa meitä kaikkia! Meillä jokaisella on tietoja, joita ei haluaisi tuoda kaiken maailman luettavaksi. Siksi tämä koskettaa meitä kaikkia. Ja siksi tämä on horjuttanut monen muunkin kuin asianomaisen turvallisuuden tunnetta omia tietoja kohtaan.

Totean vielä, että taho, joka on tämän hakkeroinnin ja kiristyksen takana, ovat todella roskasakkia. Hyi, hitsi! Kun viikonloppuna ja maanantaina eri somekanavat alkoivat täyttyä kiristysviestien julkaisuista, kiinnitin huomiota ammattilaismaiseen viestintään. Sitä tekstiä ei ole kirjoittanut pelkästään koodia taidokkaasti lukeva ja kirjoittava, sen on kirjoittanut viestinnän ammattilainen. Ja, jos paljastuu toisin, olen hyvin yllättynyt.

Uhria puhutellaan kunnioittavasti, asiakaspalveluhenkisesti ja ratkaisukeskeisesti, jossa Vastaamosta maalataan se pahis. Kyllä, Vastaamolla on mokattu pahasti, mutta pahis on hakkeri ja kiristäjä, siitä ei pääse yli, eikä ympäri.

Tietojen varastaminen juuri sellaiselta taholta, jonka asiakkaat ovat avautuneet luottamuksellisesti sekä luottaneet, ettei heidän asioitaan vuodeta minnekään, on ollut poikkeuksellisen häikäilemätöntä. Tekijä/tekijät ovat todella tienneet, minne iskeä, mitä viedä ja miten sitä varastettua tietoa käyttää. Järkyttävää, miten tällaista tapahtuu. Tämä voi sattua kenelle tahansa tulevaisuudessa, jos tietoturvaa ei saada varmemmalle tasolle.

Todella hyvä, että lehdistö ja asiantuntijat ovat reagoineet nopeasti. Nyt myös viranomaistahoilla on saatu raskaat koneistot polkaistua käyntiin, ja on saatu mm. julkaistua Tietovuotoapu -sivusto. Apua tarjoaa moni taho, vaikka tällaiseen ei ole aikaisemmin ollut valmista suunnitelmaa tai sabluunaa. Kuten mediassa dramaattisesti ilmaistaan: tämä tietomurto on sähköisen maailman suuronnettomuus.

Meillä Suomessa mielenterveysongelmilla on häpeäleima. Olen toisinaan kokenut katumusta, että olen vielä silloin vähemmän tunnettuna bloggaajana kertonut niistä blogissani aika avoimesti.

Oli kuitenkin ”ilo” huomata tämän kaiken korona-ajan vastakkain asettelun keskellä, miten tämä hävytön temppu yhdistikin ihmisiä. Tietojen varastamisessa, niiden julkaisussa ja kiristämisessä ei ole mitään hyvää, päinvastoin. Mutta tällaisen ihmisen, jolla itselläänkin on ollut uupumusta ja mielenterveyden kanssa haastavia aikoja, tuntee yhteenkuuluvuutta rikoksen uhrien kanssa. Se olisin voinut olla minä.

LinkedIniin ja muualle julkisuuteen ilmestyi henkilöitä, jotka ovat korkeassa asemassa työelämässä. Hekin julkaisivat avoimesti saamiaan kiristysviestejä sekä kertoivat jotain omasta tarpeestaan mielenterveyspalveluille. Ihmisillä on traumoja, masennusta, työuupumusta, avioliitto-ongelmia, ihan mitä vain koulutus- tai tulotasosta riippumatta.

Helsingin Sanomien artikkelissa Poijula mainitsee Tellervo Koiviston, joka kertoi ensimmäistä kertaa julkisesti 80-vuotishaastattelussaan, että oli kouluaikoina miesopettajan häirinnän kohteena. Ihminen voi olla vaikka kuinka menestynyt elämässään, mutta kantaa silti salaisuuksia, joista ei halua tai osaa kertoa kenellekään.

Näillä menestyjien esiintuloilla on myös merkitystä minulle. En enää pohdikaan, että pitäisikö poistaa ne kaikki avautumiset blogissani, etteivät ne koskaan kääntyisi minua vastaan esimerkiksi työnhaussa joskus tulevaisuudessa. Inhimillisyys on ollut liian vähän arvostettua, mutta jotenkin koen, että ehkä nyt sillekin on tilaa. Voidaan avoimemmin puhua, että jokaisella meillä on ollut heikkoja hetkiä erinäisistä syistä. Niiltä eivät säästy edes menestyjät. Joskus pohjakosketus otetaan suoraan huipulta putoamalla, joskus pohjalta noustaan menestykseen. Ihmiselämän tarinoita on monenlaisia, eikä kukaan säästy haasteilta, eikä kukaan selviä yksin pidemmän päälle.

Kaikilla esiintuloilla ja päivityksillä mielestäni lyödään kiristäjien aseet, kun meitä ihmisiä ei kiinnosta kenenkään yksityisasiat, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia. Mitä kiristäjille jää, jos kukaan ei maksa, eikä ketään kiinnosta heidän hallussaan olevat tiedot?

Tietysti asiakkaiden tiedoista hoitosuunnitelmat, diagnoosit ja istuntojen sisältöjen kirjaukset eivät ole tietomurron uhrien ainut huoli. Huolena ovat myös muut tiedot, joilla voidaan toteuttaa identiteettivarkauksia. En voi sanoa tietäväni varmuudella, mutta luottaisin, että viranomaistaho auttaa uhreja tässä tilanteessa. Me kanssaihmiset voimme auttaa tukemalla ja astumalla esiin.

Ihmiset sosiaalisesta statuksestaan huolimatta ovat joko kertoneet olleensa tietomurron ja kiristyksen uhrina tai kertovat itsekin olleensa joskus terapiassa. Uskon vahvasti, että suhtautuminen avun hakemiseen tulee muuttumaan myönteisemmäksi, eikä mielenterveyspalveluihin hakeutuminen ole niin suuri tabu. Eri asia vain on, kuinka luottamuksemme saadaan palautumaan omien tietojemme turvaamisesta.

Lue myös omia kirjoituksiani masennuksesta ja uupumuksesta:

Masennus sattuu

Elämän vaikeita päätöksiä

Mitä kuuluu masennukselle

Miten sä jaksat? Miten sä ehdit?

Entä jos ei ole kehopositiivinen itseään kohtaan?