Havaintoja parisuhteesta

”13-vuotiaana olin menettänyt jo kaksi isääni”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Minun tarinani alkaa niin kuin monella muullakin, olen vanhempieni ensimmäinen ja toivottu lapsi. Kuulemma helppokin olin. Isälläni oli jo silloin pientä ongelmaa alkoholin kanssa, ja äitini mukaan tilanne meni vain huonompaan suuntaan minun ensimmäisinä elinvuosinani.

Suurin aiheuttaja tälle oli isäni oma perhe, hänen omat vanhempansa, minun isovanhempani. No, tätä ei kauaa kestänyt, isäni kuoli 29-vuotiaana minun ollessani 4-vuotias. Isovanhemmat kertoivat ympäriinsä, että heidän pojaltaan petti sydän. Olisihan se nyt ollut hävettävää kertoa totuus. Yhtä usein äitini korjasi, että ei, hän kuoli viinan takia.

Sain täysi-ikäisyyttä lähestyessäni lukea ruumiinavausraportin; kyllä, haima petti. 29-vuotiaana. Myönnän, olen katkera siitä, että näen samoja 7-kymppisiä miehiä lasol-pullojen kanssa vuodesta toiseen, ja omaan isääni en ikinä päässyt edes tutustumaan, hänen kroppansa ei kestänyt edes ”pelkkää puhdasta viinaa”.

Elämä jatkui. Sain muutaman vuoden kuluttua ihanan isäpuolen. Hänellä ei ollut aiemmin kokemusta lapsista, mutta otti minut omakseen. Sain myös 2 pikkuveljeä. Saimme elää hetken aivan tavallista arkea.

Hetki on ehkä 6 vuotta, en tarkalleen muista. Tavallinen arki loppui kuin seinään isäpuoleni sairastuttua vakavasti eräänä kesänä. Häntä hoidettiin ensin pienemmässä sairaalassa, mutta tilanteen mentyä huonompaan suuntaan, siirrettiin hänet Helsinkiin, 200km päähän meistä. Vuoden vaihteen jälkeen hänet siirrettiin takaisin lähisairaalaan; aika oli loppumassa. Ollessani 13-vuotias, hautasin jo toisen isäni, ystävänpäivänä.

Se oli yksi elämäni hirveimmistä päivistä. Elämäni myös muuttui aivan totaalisesti. Siihen aikaan ei pahemmin kriisi- tai trauma-apua saanut, ei oikein äitini emmekä varsinkaan me lapset. Minusta tuli perheen toinen aikuinen.

Tuo aika elämässäni on enemmän ja vähemmän epäselvää, mustaa, selviytymistä päivästä toiseen. Selvitin yläasteen, ammattikoulun. Löysin poikaystävän. Muutimme yhteen. Otimme koiran, sitten toisen.

Luulin jo käsitelleeni nämä asiat, mutta toisin kävi. Kun minusta kymmenisen vuotta sitten tuli äiti, kaikki asiat palautuivat mieleen. Kaikki suru, ahdistus, pelko siitä, että minulle käy kuten äidilleni; mitä jos minäkin joudun hautamaan puolisoni, en ehkä selviä enää siitä.

On mennyt vuosia ja vuosia, että olen jotenkin saanut itseni kursittua kokoon. Monen vuoden terapiat olen käynyt (käyn edelleen), ja yrittänyt löytää merkityksen/syyn/minkä tahansa selityksen sille, miksi juuri minulle on käynyt näin. Vaikka tiedän ettei sitä ole. Elämä vain on epäreilua.

Inhokkisanontani numero yksi: kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Väärin. Toinen: Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Väärin. Vaikeudet eivät ole vahvistaneet minua, vaan tehneet minusta heikon ja helposti särkyvän.

Silloinen teiniaikainen poikaystäväni on nykyään aviomieheni ja pian jo teini-ikää lähestyvien lasteni isä. Ja hyvä isä onkin, hänen ja lasten suhdetta on ilo seurata. Siinäkin välillä kuitenkin suru nostaa päätään, kun mietin mistä olen jäänyt paitsi, vaikka tiedänkin että jossittelu on turhaa.

Kyseessä on kuitenkin niin elämää mullistava asia, että väkisinkin sitä välillä märehtii. Lapsilla on elämässään onneksi yksi aivan ihana pappa, mutta kyllähän etenkin näin isänpäivän kynnyksellä joka ikinen vuosi mietin, miten ihanaa olisi, jos heillä olisi toinenkin pappa, ja minulla se ikioma isä (ja tällä tarkoitan nyt isäpuoltani. Olin oman isäni kuollessa niin pieni, että en häntä kunnolla muista).

Olen pahoillani kaikkien lasten ja aikuisten puolesta, joilla ei syystä tai toisesta, isä ole mukana elämässä siinä tapauksessa että sitä haluaisi ja toivoisi. En halua arvottaa sitä, kuka on menettänyt eniten ja kuka saa olla surullisin.

Tuttavani kommentoi muutamia vuosia sitten kun minun pappani kuoli, että ”ole onnellinen että sait elää näin pitkään pappasi kanssa”. Ensin jopa loukkaannuin tästä kommentista hieman, pidin tökerönä. Kunnes ymmärsin, että minä todella olen onnekas, kun pappani sai elää niin vanhaksi, että ehti nähdä minun kasvavan fiksuksi aikuiseksi ja nähdä minun lapseni, omat lapsenlapsenlapsena.

Saman haluaisin sanoa vasta aikuisena isänsä menettäneille: ”olkaa onnellisia ja kiitollisia vuosista isänne kanssa.” Suru voi olla, ja saa olla, yhtä suuri. On silti eri asia ehtiä kasvaa aikuiseksi ja mahdollisesti saada oma perhe ennen kuin menettää isänsä, kuin saada olla koskaan tuntematta, tai tuntea isä vain hetki. Sitä vain monesti pidetään vanhempia täysin itsestäänselvyytenä, vaikka se ei sitä läheskään kaikille ole.

Lopuksi haluaisin vielä toivottaa Ihanaa isänpäivää kaikille, jotka sen ansaitsevat.”

Lue myös

X