20. Luku

Pettäjiä ja petettyjä.

Sinä seisot aivan edessäni. Jos alkaisin suutelemaan sinua, sinä et pakenisi. Sinä vastaisit suudelmalla, joka jatkuisi niin pitkälle, kun uskaltaisimme sen vain jatkua. Halusta se ei jäisi kiinni. Se olisi jo olemassa.
Me uskallamme. Painan sinut niin lähelle itseäni, että sormukseni tekee selkääsi jäljen. Pienen muiston, painauman ihollesi siitä, että samalla kun valmistelemme toisiamme nautintoon, niin samalla hakkaamme joidenkin toisten elämää hajalle. Yksi teko rakentaa ja runnoo elämää ehjäksi ja rikkinäiseksi.

Me annamme tahdollemme ja himollemme vallan. Sen jälkeen ei ole enää mitään muuta. Siihen väliin ei mahdu enää mikään muu ajatus. Me olemme toisillemme aidan takan oleva vihreämpi ruoho. Minä liikutan kasiäni, huuliani ja menneisyyttäni sinun ruohoasi pitkin ja sinä et ole enää vieras. Sinä sulaudut minuun ja tekojemme merkitys lyödään kasvojemme eteen vasta myöhemmin. Siinä hetkessä on vain hetki. Millään muulla ei ole mitään väliä. Himo ei katso tulevaisuuteen. Se sulkee silmänsä omantunnon ja moraalin ääniltä. Katsomme toisiamme silmiin, ehkäpä jopa silmien ohi sieluun asti, jossa siinä hetkessä ei ole tilaa kuin meille kahdelle. Sinä antaudut minulle täysin, unohtaen, että sinun ei pitäisi ja minä kuulen vain sinun, seireenin, rakastajattareni, rakastettuni kutsun ja näen vain sinut avattuna minulle ja hetki hetkeltä leijumme kohti loppua, jossa avioliittoni valuu pieninä pisaroina reisillesi, niille vartalosi osille, jotka olen halunnut riisua paljaaksi jo pitkän ajan ja siinä me makaamme vierekkän, alasti, vailla minkäänlaisia naamioita ja mietimme miten peittelemme teon, mutta sisimmissämme toivomme, että ei tarvitsisi peitellä, että tulisi joku joka paljastaisi meidät ja huutaisi moralisoivalle maailmalle, että näin tämän pitää mennä, että kenellä on varaa olla se ensimmäinen, joka heittää ensimmäisen kiven. Sitten minä lähden. Jäät kotiisi peittelemään jälkiä. Mietit kaikki pienet yksityiskohdat, jotta mitään ei jäisi sinulta huomioitta, että kukaan ei koskaan saisi tietää, kunnes tulee se kerta, jolloin jotain unohtuu näkyville, jolloin kaikki paljastuu ja sinulla ei ole jäljellä kuin selitykset, sanat, joilla ei ole enää kenellekään mitään merkitystä. Teot ovat puhuneet jo aiemmin ja niitä ei mitkään sanat enää tekemättömäksi saa. Samaan aikaan minä menen toisaalle. Sisälläni velloaa nautinnon ja syyllisyyden välinen valtataistelu. Avaan kotioven. Olen valheellinen, mutta tunteeni eivät ole. Minä kaipaan sinua, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen, sillä se romahduttaisi kahden perheen rakennelmat maan tasalle ja sitä tuhoa pitäisi pystyä katsomaan suoraan silmiin. Se on vaikeaa. Ihminen peittelee totuutta viimeiseen asti. Jättää raukkamaisesti kertomatta, vaikka vaihtoehtoa ei oikeasti ole. Tulee se päivä, jolloin puhelin soi. Tulee se päivä, jolloin viestisi luetaan. Tulee se päivä, jolloin ovesi takana seisoo tuntematon ihminen ja kertoo sen, minkä sinun olisi pitänyt itse kertoa. Tulee totuus. Tulee valinnan paikka. Tulee häpeä. Tulee syyllisyys. Tulee kipu. Tulee uusi elämä. Mutta sitä ennen. Sitä ennen alkaa valheet, peittely, epämääräiset menot, hiljaisuus, väistely, pelko kiinnijäämisestä, tunteiden tukahduttaminen. Olet vain puolikas siitä mitä yleensä, ihmisenkuori, mutta se rakkaus, ihastuminen, nautinto, mikä se motiivi kulloinkin on, ei jätä sinua rauhaan. Se piinaa sinua joka hetki ja seuraat sitä. Syyllisyys valheellisuudestasi ei riitä tukahduttamaan sitä tunnetta, joka sydämmessäsi hakkaa. Se hakkaa koko entisen elämäsi perustukset uusiksi ja sinä et voi sille yhtään mitään.

En minä voinut sille yhtään mitään. Katsoin rakennelmaa, joka tekojeni johdosta romuuntui ja siinä samalla rakensin jotain uutta, ajatellen, että voiko jotain kaunista syntyä ruman teon jälkeen, että kuinka pitkään syyllisyys nostaa painaavaa päätään. Mikä on pettäjän kohtalo, saako hän olla onnellinen, saako hän ansaita onnen vai pitääkö hänen ryömiä alhaisissa pohjamudissa säälitellen itseään ja muita. Pitääkö hänen hyvittää tekonsa niille omaltatunnoltaan puhtaille, virheettömille, viattomille ja puhtaille ihmiskuoron jäsenille, jotka aina ryömivät koloistaan laulamaan oikeamielisyyden ja moraalin säveliä rikkeentekijän korvaan vai unohtaa koko ihmiskuoro ja jättää heidät keskenään märehtimään oikeamielisten saarekkeelle maailman vääryyttä.

Ensin tulee oudot menot. Sanot meneväsi paikkoihin, joissa et yleensä käy. Kiinnostut ulkonäöstäsi aiempaa enemmän ja kaapistasi löytyy uusia vaatteita. Sinä näytät paremmalta kuin koskaan, mutta samalla olet kauenpana kuin koskaan. En saa sinusta otetta. Välttelet kosketusta, keskusteluja, seksiä, yhdessäoloa. Sinä et ole läsnä silloinkaan kun olet paikalla. Sinä jätät itsestäsi vain leivänmurut pöydälle ja partakarvat lavuaariin. Ne ovat ainoat jäljet sinusta. Muuten sinua ei ole. Tulee epäilyt. Liittomme on ollut viime aikoina laihaa. Onko sinulla joku toinen. Kysyn, et vastaa. Epäilyt kasvaa. Näen sinun puhelimen. Avaan sen, luen viestit. Teko, jonka teen, on vähemmän väärä kuin sinun tekosi, jotka luen sinun puhelimestasi.
Ensin tulee shokki.
Sitten tulee viha, raivo.
Suru, epätovo, kieltäminen.
Kosto.
Lopulta alkaa toipuminen.
Jos alkaa.

Petetyn rooli. Täynnä pettymyksen täyttämää surua, katkeruutta, vihaa ja epätoivon tuntemuksia.
Miksi minä en riittänyt?
Miksi naiseuteni näyttäytyi sinulle vain äidin roolina?
Miksi et halunnut minua? Olenko niin vastenmielinen?
Onko minussa vähemmän miestä kuin siinä toisessa?
Olenko minä riittämätön?

Tunne on musertava. Ihminen, jolle olet antanut eniten elämästäsi, itsestäsi. Ihminen, jota olet eniten rakastanut, jonka varaan olet laskenut, satuttaa sinua, ihmistä, joka sinua eniten rakastaa. Se on väkivaltainen teko. Lähimmäiset ihmiset pitäisivät olla heitä, joilta saat turvaa, joihin voi luottaa ja joiden varaan voit laskea. Kunnes tulee pudotus. Tulee muiden ihmisten myötätuntoa, kannustusta, mutta mitä niillä on väliä, kun koko aiemmalta elämältä on viety pohja. Kai teon voi anteeksi antaa, mutta luottamusta se ei tuo takaisin ja kun luottamus on mennyt jää jäljelle pelko ja epäilys, joka johtaa parisuhteen lopulliseen murenemiseen. Tulee kostonhimo. Haluaa päästä tasoihin. Aina löytyy keinoja. Huonojakin.

Me olemme ihmisiä. Me teemme ihmisten tekoja, jotka eivät aina ole inhimillisiä. Rakkaus vie meitä kohti hekumaa ja rappiota. Se vie meitä hurmioon ja satuttaa kovemmin kuin mikään muu. Silti me liikumme sitä kohti. Kohti rakkautta. Mitä muutakaan kohti kulkisimme. Vaimoni kertoi pariskunnasta, jossa mies oli vaimonsa omaishoitaja vuosien ajan. Vaimon vointi huononi vuosi vuodelta ja miehen työtaakka kasvoi. Joku kysyi mieheltä, että miten sinä jaksat. Eikö voisi vain luovuttaa. Mies vastasi, että ei tämä elämä vaihtamalla parane. Ei se vaihtamalla parane. Se on kaunis elämänohje, joka on varmasti totta, mutta siinäkin totuudessa pätee lainalaisuus, että on myös poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Kai jokainen pitää päämääränään pitkää, pysyvää parisuhdetta.
Joskus vain ote lipeää.
Sitten vain pitää ottaa vastuu.
Epäinhimillinen tekokin on inhimillinen. Se on vain, että mistä kulmasta mitäkin tekoa katsoo ja tuomitsee.  Ei ole olemassa täysin väärää ja täysin oikeaa, ei täysin mustaa ja täysin valkoista.
Useimmat asiat ovat siitä välistä.
Rakkaus on repivää, mutta.

Kauniimpaa kuin mikään muu.

Kuule minua – haloo helsinki

rakkaus – juliet jonesin sydän