”Ah, sitä tunnetta, kun viimeinkin päästin irti!”

”Olen pitkään seurannut blogiasi sekä FB-sivuasi ja haluan ensiksi sanoa suuren kiitoksen siitä, että jaat siellä omia sekä muiden ihmisten tarinoita. Ne ansaitsevat tulla kuulluksi, ja antavat hyvää peilauspintaa omille pohdinnoille suhteista ja niiden monimuotoisuudesta.

Postasit FB-sivullesi Jarkko Martikaisen Valssi tanssitaidottomille -kappaleen, ja halusin jakaa kanssasi tarinan tähän biisiin liittyen. Tämä lyhyt tarina kertoo oman elämäni ensimmäisestä satumaisesta hetkestä ja käännekohdasta, jossa annoin viimein tunteen käydä ainaisen järjen edellä. Tässä se tulee:

Tapasin eräänä kesänä miehen, jonka kanssa ihastuimme. Olimme kuitenkin molemmat tuolloin tahoillamme suhteessa, joten päätimme olla vain ystäviä ja antaa asian olla. Ihastuminen ei kuitenkaan laantunut kolmen vuoden aikana – päinvastoin, se muuttui syväksi välttämiseksi. Näimme toisiamme satunnaisesti ja keskusteluissamme koin tulevani täysin ymmärretyksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän näki minut minuna, hyväksyi, ja otti sen kaiken vastaan avosylin. Ja minä näin hänet.

Olin suhtautunut parisuhteeisiin koko elämäni ehdottomalla tavalla – kotoa olin saanut mallin, joka opetti pysymään sen ensimmäisen rakkauden kanssa koko loppuelämän, tuli mitä tuli. Tämän ensirakkauden kyseenalaistaminen heitti minut noiksi kolmeksi vuodeksi pois henkisestä tasapainosta, ja kamppailin päivittäin sitä tunnetta vastaan, että minun saattaisi olla parempi muualla.

Viimein saapui aamu, jolloin lähdin. Lähdin kotoa metrolaiturille. Laiturilla minua odotti tuo mies, sanoja ei tarvittu. Hän katsoi minua hymyillen, kyyneleet silmissä. Nosti minut syliinsä halaukseen, ja laittoi toisen korvakuulokkeensa korvaani, painoi puhelimesta play. ”Yksi, kaksi, kolme vaihtuu valssin askeleet…”

Siinä me sitten tanssimme, hiljaisella aamuisella metrolaiturilla. Vain me kaksi kuulimme musiikin, näimme vain toisemme. Uppouduin musiikkiin, tanssiin, häneen. Olin tehnyt valintani.

”Ja yhden väitteen vielä laulaa tanssitaidoton:
Alku kangerrella saa, jos loppu kaunis on.”

Ah, sitä tunnetta, kun viimeinkin päästin irti!”