Havaintoja parisuhteesta

Älä aina aseta muiden tarpeita omien tarpeittesi edelle

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Ensin tulee kaikki muut ja sitten viimeisenä vasta minä. Ensin tulee kaikkien muiden tarpeet ja viimeisenä vasta minun tarpeeni. Kyllä minunkin aikani vielä tulee. Tämä on vain vaihe elämässä, jossa omat tarpeet pitää laittaa sivuun täksi päiväksi, viikoksi, kuukaudeksi, vuodeksi tai vuosikymmeneksi.

Minun vuoroni tulee sitten joskus.

Tiedättekö, että miltä näyttää ihminen, joka ajattelee, että muiden ihmisten tarpeet tulevat aina ennen omia tarpeita? Sellainen ihminen näyttää väsyneeltä ja ilottomalta. Hän näyttää niin kuin elämäänsä suorittavat näyttävät, luovuttaneilta.

Tiedättekö, miltä sellainen ihminen kuulostaa? Hän kuulostaa ovelta, jonka saranat ovat jääneet rasvaamatta. Hän on negatiivinen, katkera ja hänen lauseistaan ei koskaan kuule sanoja, jotka kertoisivat hänestä itsestään.

Mitä kauemmin sellainen ihminen elää vain muille, sitä näkymättömämmältä hän alkaa näyttää itse, kunnes häipyy kokonaan pois kuvasta ja mitä tulee kysymykseen, että milloin hänen aikansa tulee, niin sitä ei tule koko hänen elämänsä aikana, koska aina on joku toinen ihminen, joka menee tarpeinensa hänen omien tarpeittensa edelle.

Oman tarinansa kertokoon noin kuusikymppinen nainen, jonka aikuisuudessa ei koskaan ollut aikaa vain hänelle itselleen. Hän puhuu itsestään suorittajasukupolvensa edustajana ja hänen kokemuksiensa mukaan hän edustaa myös sukupuolisesti suorittajakuntaa.

Hänen aikuisuutensa ensimmäiset kolmekymmentä vuotta menivät neljälle lapselle, koska lapset olivat mitä mainioin päivittäinen syy pitää itsensä ja omat tarpeensa piilossa. Äitiys ja vanhemmuus kun tarkoittaa sitä, että sitä pitää suorittaa henkisesti ja fyysisesti vuorokauden jokainen hetki. Paska vanhempi on sellainen, joka alkaa rakentaa omaakin elämää perhe-elämän rinnalle.

Siinä rinnalla kulki naisen avioliitto. Avioliitto merkitsi hänelle täydellistä sitoutumista miehelleen ja miehensä tarpeille. Vaimona oleminen kun tarkoittaa tiettyjä miehelle tehtyjä lupauksia, jotka pitää avoliiton aikana toteuttaa. Miehen pitää saada päällensä silitetty paita ja allensa jalat auki oleva vaimo. Se ei edes tullut naiselle mieleen, että hänelläkin olisi ollut oikeus saada nautintoa ja tarpeillensa tyydytys, olla antajan ja mahdollistajan sijaan ihminen, jolle välillä myös annetaan.

Viimeisenkin lapsen lennettyä maailmalle, maailmalle lennähti myös hänen miehensä. Mies oli löytänyt uuden vaimon. Ehkä sellaisen, joka osasi paremmin tyydyttää miehen tarpeet. Ehkä uusi vaimo silitti vielä sileämmät paidat ja jaksoi levittää vielä useammin jalkansa. Nainen itse ei koskaan avioliittonsa aikana tullut edes ajatelleeksi eron mahdollisuutta, koska hänelle oli opetettu, että avioliitosta ei erota, että avioliitto on elämänmittainen yhteinen matka.

Nousi aamu, johon nainen heräsi yksin. Ennen valtavaa eksistentiaalisen kriisin nousua, nainen koki pelastuksen. Hänen iäkäs äitinsä sairastui vaikeasti ja nainen pääsi toteuttamaan vanhaa rooliansa äitinsä kautta. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi äitinsä tarpeiden tyydyttäjä, koska hänen äitinsä tarvitsi huolenpitoa. Omat tarpeet sai yhäkin jättää selitysten alle piiloon. Kunnes äitikin lähti pois, kuoleman kautta.

Tämän jälkeen nainen jäi oikeasti yksin.

Mitä tekee ihminen, joka on tottunut koko aiemman elämänsä ajan toteuttamaan toisten ihmisten tarpeita tilanteessa, jossa toisia ihmisiä ei enää ympärillä ole? Ei mitään. Sellainen ihminen ei osaa tehdä yhtään mitään, koska kukaan ei ole hänestä enää riippuvainen ja ennen kaikkea, hän ei saa enää kokea olevansa korvaamaton, joka on ollut hänen elämänsä tarkoitus, pitää muita ihmisiä pystyssä omien toiveiden ja tarpeiden kustannuksella.

Me voimme kaikki miettiä, että kuinka helppoa naisen on ollut tuon jälkeen lähteä rakentamaan uutta elämää. Onko hän viimein havahtunut siihen, että elämä on rajallinen matka syntymän ja kuoleman välissä, jonka aikana olisi syytä toteuttaa mahdollisimman paljon omia toiveita ja tarpeita, vain onko nainen löytänyt elämäänsä taas ihmisen, joka mahdollistaa hänelle loppuelämäksi sen, että saa pysyä yhäkin tarpeiltaan piilossa? Minä tiedän tuohon vastauksen, koska nainen on sen minulle kirjoittanut.

Sillä aikaa toisaalla.

Me olemme kuulemma hedonistinen sukupolvi. Me, jotka olemme alkaneet rikkoa edellisten sukupolvien yhteiskunnallista ja parisuhteellista rakennelmaa. Me emme osaa enää olla avioliitossa, koska haluamme vain nopeita voittoja ja pikaruokaa. Me olemme vanhempina kelvottomia, koska vanhemmuudestamme huolimatta toteutamme myös muita haaveitamme ja tyydytämme tarpeitamme ja mikä pahinta, jätämme jopa lapset kokonaan tekemättä, koska emme niitä halua.

Puolisoina olemme menneet aivan piloille. Me julkeamme sanoa ääneen sen, mitä parisuhteiltamme tarvitsemme. Me emme pelkästään koko ajan tyydy. Me emme ajattele, että parisuhteen pitää väkisin kestää kuolemaan saakka. Me emme halua elää elämää, jonka raamit on ulkopuolelta rakennettu. Lapsina vasta julmia olemmekin. Jätämme vanhempamme palvelutalojen lattioille hoidotta makaamaan, vaikka voisimme ottaa heidät koteihimme asumaan ja antamaan sitä, mitä he ovat meille vuosikymmeniä sitten antaneet, hoivaa ja huolenpitoa.

Vuosia sitten tapasin työni puolesta vanhan rouvan. Rouva oli oikea ilopilleri. Hän ei näyttänyt päälle kahdeksankymppisenäkään väsyneeltä eikä luovuttaneelta. Hän oli osannut elää omannäköisen elämän ja vanhuudessakin hän näki vain yhden ongelman, mutta se olikin huomattavan suuri ongelma. Hän sanoi, että olisi vieläkin kovasti miehennälkäinen, mutta tuppaa miehet hänen ympärillään olevan jo aivan liian vanhoja nälän sammuttajaksi ja nuoremmat eivät enää kelpuuta.

Rouva sanoi sanat, jotka jäivät mieleeni. Hän sanoi, että pienet lapset pois lukien, koskaan elämässä kenenkään ei pitäisi olla riippuvainen toisesta ihmisestä ja että toisten ihmisten tarpeita ei saisi laittaa omien tarpeiden edelle. Ihmistä ei pidä vangita toiseen ihmiseen. Omille lapsilleen rouva oli sanonut, että heidän pitää elää joka tilanteessa omaa elämäänsä. Hän pärjää kyllä ja sitten kun hän ei enää pärjää, on hänen aikansa mennä.

Onhan se surullinen näky ja surullinen elämä, että seisoo koko elämänsä avatun oven edessä, mutta ei uskalla astua siitä sisään kuin vasta sitten, kun se on jo ehkä liian myöhäistä. Siitä ei koskaan saa palkintoa tai taivaspaikkaa, että elää pelkästään muiden ihmisten elämää, mutta ei omaansa ja täyttää kaikkien muiden ihmisten tarpeita, paitsi omiaan.

Pahimmillaan siitä on seurauksena vain marttyyrin yksinäinen kuolema.

Tarinan nainen sai enemmän. Äitinsä kuoleman jälkeen hän hiljalleen havahtui elämän rajallisuuteen ja ajatukseen, että jos hän ei nyt uskalla mennä edessä olevan avatusta ovesta sisälle, hänen koko loppuelämänsäkin kuluisi ovensuussa seisoskeluun. Ensimmäsitä kertaa koko elämänsä aikana, nainen elää eläämäänsä myös itselleen.

Hymy, joka sen vuoksi on hänen kasvoillaan, on tehnyt hänestä kauniimman kuin hän koskaan on ollut.

 

Lue myös

X