”Älä äiti huoli, minä pärjään kyllä”

”Olen tämän viikon lukenut blogisi äiti-tarinoita, joista suurin osa on ollut surullisia kertomuksia epäonnistuneista ihmissuhteista. Minun tarinani on toisenlainen, vaikkei ruusunpunainen sekään.

Olen mummin kasvattama lapsi. Kun olin pieni äiti teki hurjasti töitä, päivät venyivät 12-16 tuntiin. Mummi oli elämän tärkein aikuinen. Pitkään.
Ne hetket kun äiti oli kotona, hän oli kuitenkin hyvä äiti, joka antoi riittävästi siimaa ja riittävästi rajoja. Tunteita meillä ei niin näytetty, eikä varsinkaan ääneen sanottu. Pikkutyttönä sain sylityksiä ja pusuja poskille, muttei meillä rakkaudesta puhuttu. Ylpeyden näin äidin silmistä kun toin nähtäväksi hyvin menneen kokeen tai piirustus kilpailun voittaneen teoksen.

Teininä kipuilin kiltin ja tuhman välimaastossa. Olin riittävän kiltti, etten joutunut vaikeuksiin, mutta voi nuoruutta, kyllä me biletettiin. Ja äiti tiesi sen. Ja antoi bilettää. Antoi kasvatella omia siipiä, kerryttää kokemuksia. Luotti ja lupasi että kotiin voi aina tulla, vaikka olisi mikä. Rakkaus äitiä kohtaan alkoi kasvaa erilaiseksi kuin rakkaus mummia kohtaan.

Aikuisiällä, oman lapsen myötä tutustuin paremmin äitiin. Äiti vähensi työntekoa, hänestä tuli pullantuoksuinen mummi. Ihminen, joka oli aina valmis tarjoamaan lapsenhoitoapua. Pikkuhiljaa äitistä tuli ystävä. Tyyppi joka innostui kaikesta mistä minä innostuin. Valoimme kynttilöitä, teimme saippuaa, punoimme pajukoreja. Mitä ikinä halusin oppia ja yrittää, äiti oli siinä vieressä yhtä innokkaana. Ehkä hän eli uudestaan niitä aikoja, kun oli itse minun ikäiseni, eikä ehtinyt innostumaan mistään kun työ vei kaiken ajan.

Joka ainoa asia, joka sai minut syttymään, sytytti myös äidin. Musiikki, hevoset, puutarha. Hymy hänen silmissään kun minä loistin puhuessani itselleni tärkeistä asioista. Se oli äidissä parasta. Hän antoi minulle estradin puhua vaikka tunteja yhdestä aiheesta, jakaa iloni ja innostukseni ja hän vain hymyili. Jossain vaiheessa tajusin että se on hänen tapansa rakastaa minua. Että siinä hän hymyilee ja rakastaa minua juuri siinä hetkessä kun suu vaahdossa selitän jotain innoissani ja hän näkee vain onnellisen, aikuisen lapsensa ja rakastaa tuota puhua palpattavaa lastaan.

Pitkälle toistakymmentä vuotta asuttiin äidin kanssa naapureina. Karjuttiin pihan poikki että kahvi on tippumassa ja pullaakin on. Nähtiin joka päivä. Seikkailtiinkin. Käytiin siellä sun täällä, eksyttiin vieraissa kaupungeissa. Tehtiin tyhmyyksiä ja joskus jopa tuhmuuksia. Juttuja joista ei kaikille kerrottu. Kaksi taivaanrannan maalaria haalimassa hupia elämäänsä.

Toissa vuonna äiti sairastui syöpään. Minusta tuli omaishoitaja, kun äiti muutti perheeni luokse asumaan. Katsoin vierestä kun idolini, supernainen, hiljalleen hiipui pois. Vähän yli vuosi sitten äiti kuoli. Moni lohdutti sillä, että oli kuitenkin aikaa jättää hyvästejä, saada kaikki sanottua. Paljon sainkin sanottua, lähinnä liittyen siihen, ettei äidin tarvitse huolehtia, mä pärjään kyllä. Mutta en minä niitä tärkeimpiä saanut kerrottua. Sitä kiitollisuutta kaikesta ja sitä rakkauden määrää. Sillä tämä oli ainoa aihe, jolle äiti ei estradia antanut. Vaihtoi puheenaihetta tai kyynel silmäkulmassa väänsi telkkarin volyymit tappiin. Ehkä äiti ei vielä siinä kuolinvuoteellaankaan ollut valmis näyttämään omaa haavoittuvuuttaan, sitä että samat tunteet hänellä on kuin meillä muillakin, vaikkei hän niitä niin näyttelekään.

Mä tiedän kuitenkin, että sanomattakin äiti tiesi kuinka rakas mulle oli. Mun paras ystävä. Mun äiti.”