Älä ole kiltti ja kelvollinen, ole tuhma ja kelvoton

”Minuun oli iskostettu ajatus, että tehtäväni naisena oli olla ennen kaikkea kunnollinen vaimo miehelleni ja omistautuva äiti lapsilleni. Sitä ajatusta minä sitten elin todeksi, kunnes havahduin jättäneeni naisen sisälläni täysin vaille roolia, en ollut mitään itselleni.”

Ote noin viisikymmentävuotiaan naisen viestistä.

Mennäänpä ajassa reilusti taaksepäin. Menneisiin vuosikymmeniin, jossa miehen rooli perheessä oli olla lähinnä kotoa poissa ja kotona poissaoleva. Koti ja perhe oli naisen harteilla ja se kasvatti sukupolvensa naisista vahvoja ja perheensä eteen itsensä uhranneita puurtajia. Ihan vain siitä syystä, että vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Kasvoi joukko niin sanottuja Niskavuoren emäntiä, vahvatahtoisia ja vahvoja naisia, joiden tehtävänä oli pitää kaikki muu ympärillä tyytyväisinä.

Paitsi itsensä. Siihen ei aika antanut mahdollisuutta.

Siinäpä sitä sukupolvien välistä ketjua sitten katkaistavaksi. Aivan kuin miehillä katkaistavaksi ketju, joka vie meidät sotavuosikymmeniin asti. Aikaan, jolloin asioista ei ollut syytä puhua ja jossa tunteiden näyttäminen oli heikkouden merkki.

Eikä tuota ketjua helppo ole katkaista. Yhä nuo menneet vuosikymmenet pilkahtavat näkyviin ihmisten tarinoissa. Niin kuin tämänkin kirjoituksen esimerkkitarinassa. Vahva nainen, joka toistaa menneiden vuosikymmenten naiskuvaa perheen eteen uhrautuvana äiti- ja vaimohahmona, unohtaen omat tarpeensa taka-alalle, koska niistä puhuminenkin olisi ollut itsekkään naisen puhetta.

Tämä äitimyytti näyttäytyy myös kirjoituksissa, joissa äidit kokevat häpeää viedessään pienen lapsensa päiväkotiin, jotta itse voi palata työelämään. Se näkyy tutkimuksessa, jossa nuorten äitien uupumisen suurin syy ei ole itse lapsiarki, vaan arjen suorittaminen kaikkien ohjeiden ja sääntöjen mukaan. Mitään ei saisi tehdä vasemmalla kädellä ja vaatimukset itseään kohtaan on armottomat. Helpolla ei saa itseään päästää ja jos päästääkin, niin siitä pitää vähintäänkin tuntea suurta syyllisyyttä.

Tai niin kuin minulle kirjoittanut noin viisikymmentävuotias nainen jatkaa:

”En koskaan edes ajatellut, että vaimona olisin voinut sanoa ääneen omia tarpeitani. Tuskin edes tunnistin niitä, koska olin koko elämäni ollut vain muiden tarpeita varten. Pidin normaalina avioliittona, jossa tein miehelleni ruuan, pesin ja silitin hänen vaatteensa, olin yksi vastuussa lasteni hoidosta ja annoin seksiä silloin, kun minulta sitä pyydettiin, saamatta itse siitä itselleni yhtään mitään.

Halusin olla kunnollinen ja kelvollinen vaimo.”

Onneksi hän lopulta havahtui olemaan kunnoton ja kelvoton vaimo ja sen tilalla hän alkoi olla hyvä nainen ja ihminen itselleen. Sen hän uskalsi tehdä elämänvaiheessa, jolloin hänen lapsensa olivat muuttaneet pois kotoa. Äitiroolin jäätyä pois hänen elämäänsä juurtui tyhjä tila, jonka sisässä hän alkoi pohtia omaa elämäänsä ja teki lopulta päätöksen olla vähemmän kelvollinen ihminen.

Tämä kokeilu päätyi avioeroon ja oli naisen loppuelämän kannalta hienointa, mitä saattoi tapahtua. Hän ei ollut enää äiti lapsilleen ja vaimo aviomiehelleen, vaan hän oli ensisijaisesti nainen itselleen niin kuin järjestyksen pitäisi olla siinäkin vaiheessa elämää, kun perhe kulkee vierellä.

Ei ihmisen tarvitse olla koko ajan niin helvetin kelvollinen ja kunnollinen. Varsinkaan jos se peittää allensa omat toiveet ja tarpeet. Ei tänne olla synnytty vain toisten tarpeita tyydyttämään. Omien tarpeittensa laiminlyöminen on elämän päälle sylkemistä. Se on oman ainutlaatuisen elämän haaskausta.

Lopetetaan yhdessä sellainen tapa elää.

Unohdetaan ne Niskavuoren emännät, jotka oman hyvinvointinsa kustannuksella näyttelivät vahvempaa kuin he olivatkaan. Heidän oli pakko, meidän ei ole. Meille riittää vähempikin. Ei meidän tarvitse potea syyllisyyttä siitä, että emme ole täydellisiä vanhempia ja täydellisiä puolisoita. Ei meidän tarvitse oman hyvinvointimme kustannuksella suorittaa kaikkea niin viimeisen päälle, kun vähempikin riittää.

Olkoon tuleva aika kelvottomuuden aikaa. Kelvottomuus tuo suorittamisen sijaan nautinnon takaisin elämään. Ei ole moraalitonta eikä syntistä omata hedonistisia piirteitä. Ei ole väärin tyydyttää myös omia tarpeitaan. Eikä varsinkaan ole väärin tehdä asioita toisinaan mutkia suoristaen ja vasemmalla kädellä, jos sen vuoksi saa enemmän aikaa omalle itselleen.

Se kun tuo rentouden takaisin elämään, kun päästää irti menneisyyden haamuista ja vahvana olemisen pakosta. Jos joku tässä kohtaa väittää, että on vain pakko olla korostetun vahva, niin ei tarvitse. Vaihtoehto on asettaa rima vain reilusti alemmaksi. Miksi kiivetä tikapuille, jos tikapuita ei tarvita. Parisuhteessakin on niin paljon hauskempaa, kun lakkaa puremasta hampaita yhteen. Armo on seksikkäämpää kuin armottomuus.

Sitä paitsi, aina ei ole pakko onnistua. Asiat voi aivan hyvin tehdä välillä päin helvettiä. Mikään ei estä mokaamasta oikein kunnolla. Valita moraalisen vaihtoehdot sijaan sen moraalittoman. Vetää lakanat kerrankin niin, että niihin jää törkeän paljon ryppyjä. Kokata yllättävän pahaa ruokaa, mutta sen sijaan harrastaa aivan sairaan kivaa seksiä. Olla ainaisen kunnollisen ja kelvollisen ihmisen sijaan kunnoton ja kelvoton ja sen sijaan, että tuntisi siitä syyllisyyttä, niin katsoisikin itseään peilistä leveä hymy kasvoillaan.

”Minulla on enää alle puolet elämästäni jäljellä, mutta sen sijaan, että jäisin murehtimaan elämättä jäänyttä elämää, aion elää lopun elämän niin isosti kuin osaan ja siihen elämään ei kuulu ainainen kunnollisuuden ja kelvollisuuden vaatimus. Niissä olen osani jo tehnyt.”

Näin päättää viestinsä noin viisikymmentävuotias nainen ja hänen viisaisiin ja elämänmyönteisiin sanoihin on helppo yhtyä.