”Alkoholismi ei ole ainoa peruste huonolle vanhemmuudelle”

”Miksi nyt sitten kirjoitan? Monen huonon isäkokemuksen taustalla on alkoholismi ja tänään törmäsin kommenttiin, joka lopulta sai kirjoittamaan. Siinä lapsi kertoi isästä, joka oli väkivaltainen, henkisesti ja fyysisesti ja kertoi myös, että alkoholi ei tilanteeseen vaikuttanut. Tekstiä lukiessani siellä oli vasta yksi kommentti ja tässä viitattiin jotenkin siihen, että onhan siellä silti voinut alkoholismia olla. Ei, huonoon vanhemmuuteen ei tarvita alkoholia, kyllä se onnistuu muutenkin.

Isäni ei ole ollut minulle koskaan sellainen isä joka monella muulla tuntuu olevan. Isä joka lohduttaa, kuuntelee, auttaa tai edes vie harrastuksiin. Hän on isä vain siinä mielessä, että sattuu sitä olemaan biologisesti ja asui kanssamme saman katon alla ja asuu edelleen äitini kanssa. Minä ja sisarukseni olemme jo muuttaneet pois. Lapsuudesta päällimmäinen muistikuva on isän huutaminen milloin mistäkin. Väkivallan ainoa muoto oli tukistaminen, mutta huutoa ja rähjäämistä oli aina, päivittäin ja useita kertoja päivässä. Vieraiden läsnä ollessa isä käyttäytyi normaalisti ja saattoi jopa puhua meille lapsille normaalisti. Minusta se kuulosti aina valheelliselta, olihan huutaminen normaalimpaa. Toisenlainen käytös oli aina väliaikaista ja siten tuntui teeskentelyltä.

Lapsilla ei meidän perheessä saanut olla mielipiteitä, sillä ei ollut väliä oliko tyttö vai poika, isä nyt vaan ei tuntunut pitävän kenestäkään. Eikä lapset saaneet kuulua tai näkyä ja muistan, että meidän piti jatkuvasti siivota. Silloin isä huomasi meidät ja kommunikointi oli huutamista. En muista, että olisin oikeastaan koskaan pelannut isän kanssa lautapeliä, mistään muusta puhumattakaan. Jos kävimme ulkona vaikka vain kävelemässä, kävimme äidin kanssa.

Niin äiti, olihan meillä äiti voisi joku miettiä. Mutta entä sitten kun äiti on hiljainen, arka ja vetäytyvä, joka ennemmin vetäytyi kuin olisi koskaan mihinkään puuttunut? En muista äidin koskaan meille huutaneen, sen hän jätti isälle, mutta ei hän tehnyt paljoa muutakaan. Meillä oli siisti koti (kai sillä siivoamisella) ja lämmin ruoka päivittäin, joten periaatteessa kaikki oli hyvin. Ainoa ongelma oli vanhempien lähes täydellinen piittaamattomuus lapsistaan. Lapsia oli haluttu, mutta kun nämä kasvoivat ja heillä olisi pitänyt olla omia mielipiteitä, ei niihin kukaan osannut suhtautua oikein mitenkään. Ei minulla ollut koko kotona asumisen aikana käytännössä omia mielipiteitä mistään, jos jotain yritin ilmaista, näin vain pettymyksen äidin silmissä. Tarjottu ei kelvannutkaan. Murrosiän kapinaa minulle ei tullut ollenkaan, eikä kai oikein sisaruksillenikaan.

Kotielämään vaikutti myös vanhempien työttömyys, joitain satunnaisia töitä oli, mutta ei mitään vakinaista joten rahaa ei ollut oikein koskaan. Kasvoimme kotona koulun alkuun asti ja siellä olisi sitten näistä lähtökohdista pitänyt sopeutua kaveriporukkaan? Ei se kohdallani onnistunut, minulla ei ollut mitään tietoa mistä muut lapset pitivät tai tekivät. Olin aina porukan outolintu, hiljainen ja arka. Ja vielä se jolla oli käytetyt vaatteet, periaatteella niitä käytetään mitä saadaan.

Isä hallitsi kotona kaikkea. Televisiota sai katsoa vain silloin kun hän katsoi. En ole koskaan katsonut Dallasia, Dynastya tai Beverly Hilsiä, yksinkertaisesti siksi, että ei meillä niitä saanut katsoa. Ne nimittäin olivat isästäni tyhmiä ohjelmia ja ärsyttivät häntä. Musiikkia ei saanut kuunnella, koska se ärsytti. Luokkakaveri tarjoutui kerran nauhoittamaan kasetille Roxettea jos olisin tuonut kasetin. En tuonut kasettia, koska en saanut sellaista mistään. Se olisi ollut kuulemma aivan turha. Olin 10 vuotta. Julisteita ei saanut laittaa seinälle, koska niistä jäi jälkiä. Käytännössä huoneessa ei saanut näkyä persoonani mitenkään.

Kukaan ei myöhemmin tarjoutunut tallentamaan uudestaan. Miksi olisikaan? Luokkakavereita en syytä. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä? Jos ei ole mitään yhteistä juteltavaa, enkä itse osoita oma-aloitteisuutta, miksi hekään näkisivät vaivaa? Enhän minä jutellut kenenkään kanssa, koska en tiennyt mistä. Tämä oli aikana ennen nykyisiä puhelimia ja hyviä kuulokkeita joilla kuka tahansa voi katsoa melkein mitä tahansa.

Pelkäsin isää siinä määrin, että ei minun olisi tullut mieleenkään väittää vastaan missään asiassa tai koetella rajojani. Ne oli tehty minulle hyvin selväksi. Käyttäydy kunnolla, älä kuulu äläkä näy. Samalla taktiikalla suoritin peruskoulunkin läpi eikä opettajienkaan tarvinnut puuttua asioihini. Sain kohtuullisen hyviä numeroita, enkä häirinnyt. Siinä olivat kriteerit joilla sai käydä koulunsa rauhassa 80-90-luvulla.

Harrastuksiin en päässyt, osittain rahan takia, osittain sen takia, että ei isäni olisi minua sellaiseen lähtenyt kuskaamaan. Sehän olisi vienyt häneltä aikaa. Miltä? Kotona istumiselta? Jos johonkin pääsin, niin jonkun ”kaverin” vanhempien kyydillä, ei meiltä koskaan tarjottu kyytiä vastavuoroisesti. Auto olisi ollut.

Koko kotona olo aikani oli sanalla sanoen ahdistavaa, pelon täyttämää yksinäisyyttä. Onneksi oli sukulaiset. Sinne pääsin yökylään aina halutessani ja paljon olinkin. En tiedä aavistivatko kotitilanteesta jotain, koska aina sain tulla siten kuin halusin.

Muutin kotoa heti lukion jälkeen. Mieleeni ei olisi tullut jäädä vaan etsin koulun johon kuuluu asuntola. Sainko apua muuttamiseen kotoa? En todellakaan. Muutossa auttoivat sukulaiset, en edes kysynyt isältä muuttoapua, turhaa se olisi ollutkin. En tiedä tarjosivatko vanhempani koskaan rahaa sukulaisille tavaroideni kuljettamisesta ja kantamisesta, tuskin. Minä tarjosin rahaa, mutta minulta sitä ei huolittu. Muuttoja tuli useita ja aivan pariin viimeiseen asti, jotka olen saanut hoidettua mieheni kanssa, muutossa oli mukana sukulaiset. Ensimmäistä vuokra-asuntoani lähti katsomaan kanssani sukulainen, vanhemmat eivät edes kysyneet mihin aion muuttaa vaikka tiesivät minun muuttavan työn perässä toiselle paikkakunnalle. Minut jätettiin sujuvasti avuliaiden sukulaisten varaan. Äiti ehkä olisi halunnutkin, mutta jos isä ei ollut lähdössä, ei hänkään mihinkään päässyt.

En tiedä miten yllä olevasta käy ilmi se ahdistunut ja välinpitämätön ilmapiiri joka kotonamme vallitsi, sitä on todella vaikea kuvata muuten kuin esimerkkien kautta. Mitään konkreettista vikaa meillä ei ollut, ei sellaista jonka perusteella lapset olisi otettu huostaan. Mielestäni kuitenkin kokemani lapsuus olisi siihen ollut aivan riittävä syy. Yläasteella alettiin jo puhua vanhemmuudesta ja mietittiin hyvän ja huonon vanhemman ominaisuuksia. Yleensä aina huonoon vanhemmuuteen jo tuolloin liitettiin alkoholi ja minä muistan miettineeni, että jos isä edes ryyppäisi niin muutkin huomaisi.

Kaikesta huolimatta asiat ovat elämässäni hyvin tällä hetkellä, olen vahvasti positiivisuuteen taipuvainen vaikka tilanne voisi olla ihan muu. Uskon vahvasti, että sukulaisillani on tässä ollut valtavan iso merkitys, ilman heitä lopputulos olisi voinut olla erilainen.

Jos olisin katkera, olisin katkera siksi, että minulla ei ole kaveripiiriä. On vain hajanaisia tuttuja joiden kanssa olen ollut samassa paikassa töissä tai opiskelemassa, mutta yhteyttä en tämän jälkeen ole pitänyt. En yksinkertaisesti osaa. Koen itseni aina porukan ulkopuoliseksi, en vieläkään osaa täysin sopeutua porukkaan, vaikka se aikuisena onkin paljon helpompaa kuin lapsena ja nuorena. Hämmästyn suuresti jos huomaan ympärillä olevien ihmisten pitävän minusta ja arvostavan minua. Kärsin huijarisyndroomasta ja koen, että en oikeasti ole kovin hyvä missään vaikka tällä hetkellä saan tunnustusta ja kiitosta työstäni. Ulkopuolisuuden olo ei kuitenkaan häviä.

Tilanteeni olisi voinut johtaa takertumiseen ja läheisriippuvaisuuteen, mutta johtikin itsenäisyyden ja riippumattomuuden tarpeeseen. Kuulostaa hyvältä, mutta tämän kolikon kääntöpuolella on se, että en osaa avautua tunteistani tai ajatuksistani kenellekään eikä mene päivääkään ettenkö miettisi miltä tuntuisi asua yksin lasten kanssa, vaikka suhde muuten onkin ihan ok. Minulle huutaminen ja riitely saa aikaan fyysisiä oireita, menen lähes paniikkiin, enkä pääse surkeasta olostani pois välttämättä moneen päivään. Riidan jälkeen, lyhyenkin, en pitkiä riitoja edes osaa, olen niin väsynyt, että pysyn hädin tuskin hereillä. Parisuhteessa riitoja tulee aina välillä ja tiedostan, että en osaa niihin suhtautua oikein. Minulle riitely ja huutaminen tarkoittaa sitä, että minusta ei välitetä.

Omien lasten vanhempana olen miettinyt isäni käytöstä paljonkin ja se mikä tuolloin tuntui aivan normaalilta, on alkanut näyttäytyä yhä vain oudommalta. En tiedä millainen äiti olisi ollut, jos vanhempani olisivat eronneet. Olisiko hän löytänyt oman persoonansa ja ollut meille äiti?

Alkoholistienkin lasten tarinoissa osasta paistaa läpi kunnioitus ja välittäminen vanhempaa kohtaan. Minun tällaista ajattelua on täysin mahdoton tunnistaa itsessäni, miten voisin kunnioittaa ja välittää jos en koskaan ole sellaista kohtelua itse saanut, edes pienenä? Sanoisin, että tällainen välinpitämättömyys voi olla lapselle vähintään yhtä paha kuin alkoholisoitunut vanhempi. Välinpitämättömyyden seurauksena lapselle tulee täysin arvoton olo. Sanotaan, että olipa mikä tahansa, lapsi silti rakastaa vanhempiaan eikä haluaisi näitä vaihtaa. Olen nyt yli 40 ja voin sanoa, että en rakasta ja kyllä vaihtaisin jos voisin.

Kerron tarinani ihan esimerkin vuoksi, en sääliä kerätäkseni. SItä inhoan vielä enemmän kuin huomiota. Vastaavaa esimerkkiä en ole tarinoissasi nähnyt ja minusta on tärkeää huomata, että ei alkoholismi (tai muukaan holismi, huumeet yms) ole ainoa peruste huonolle vanhemmuudelle.”