”Anelin äidiltäni, että voisitteko äiti erota”
”Tässä miten pienenä poikani koin sen, kun vanhempani eivät eronneet.
Elin lapsuuteni tilanteessa, missä monen monta kertaa lapsuuteni aikana pyysin, jopa anelin äidiltäni, että voisitteko äiti erota.
Syy miksi sitä aina toivoin oli se, että isäni käyttäytyi usein väkivaltaisesti äitiäni kohtaan.
Niihin tilanteisiin ei tarvinnut alkoholia, ilman mitään syytä isäni sai kohtauksia äitiäni kohtaan ja uhkasi taas lyödä äitiäni, niin että hän kuolee. Muistan vielä elävästi ne hetken, kun äänet ja uhkaukset taas kuului yläkertaan. Aivan pienenä en uskaltanut mennä väliin. Silloin itkin ja rukoilin huoneessani, että äidilleni ei kävisi mitään. Äiti oli se turvallinen ihminen, joka piti minusta huolta.
Kuulin isäni sanoneen äidilleni minusta, perheen kuopuksesta kuudentena lapsena, että tuo ei ole edes hänen lapsensa, mistä meinaat sille ruuan hankkia. Varmuudella myös minä heidän yhteinen lapsensa kuitenkin olin. Muistan, miten monta kertaa pyysin äidiltäni, voisitteko erota, minua pelottaa, että meille käy jotain, että milloin isä oikeasti lyö niin kovaa, että sinulle käy jotain. Äiti ei halunnut erota, ei vaikka miten huonosti isä häntä kohteli. Nähtävästi yksi painava syy oli, että suku oli lestadiolainen, joissa ero ei ole vaihtoehto.
Olin peloissani, pienenä poikana, alakouluikäisenä, mietin vaihtoehtoja, miten sen pelon saisi loppumaan, kun ero ei ollut vanhemmilleni vaihtoehto. Muistan elävästi, miten yritin tukehduttaa itseni tyynyyni, että pääsisin pois eikä minun enää tarvitsisi elää pelossa. En onnistunut siinä, en pystynyt pitämään tyynyä niin, että olisin kuollut ja päässyt pois, yritin sitä monta kertaa siinä onnistumatta. Se kertoo epätoivostani ja siitä pelosta minkä keskellä elin, kun äitini ei suostunut siihen, että he eroaisivat ja saisimme elää turvassa.
Kotipihani näkyi alakoulun luokkani ikkunasta. Muistan, miten katsoin luokan ikkunasta, että eihän isän auto ole vielä palannut pihaan, eihän se tule töistä kotiin ennen, kun pääsen koulusta, että ehdin kotiin ennen, kun isä palaa töistä, suojelemaan äitiäni.
Olin seitsemännellä luokalla, hintelä poika vieläkin, mutta kerännyt nyrkkeilykoulusta itseluottamusta siihen, että uskallan mennä väliin, kun isä on taas äidissä kiinni, huutaa ja uhkaa tappaa hänet. Sen ikäisenä uskalsin uhmata ensimmäisen kerran isääni, menin heidän väliinsä ja huusin, että sinun pitää tappaa ensin minut, yritä tehdä se ensin ennen kun pääset takaisin äidin kimppuun. Isä katsoi minua hölmistyneenä, epäuskoisena hetken, oli hiljaa ja meni kellariin tupakille.
Koko lapsuuteni elin sen pelon keskellä, toivoen ja pyytäen että vanhempani eroaisivat, mutta niin ei koskaan käynyt, koska ero on nähtävästi pahasta.
Sen lapsen mielestä, joka yritti tukehduttaa itsensä omaan tyynyyn ja katseli alakoululuokan ikkunasta, että eihän isä ehdi kotiin ennen minua, sen pienen pojan mielestä omien vanhempien ero oli suurin toive koko lapsuudessa.
Vanhempieni mielestä ero ei ollut vaihtoehto, en ole jäänyt siitä katkeraksi heitä kohtaan, mutta ikuiset arvet se minuun jätti.”
Kommentit
Minuun sattuu sieluun ja sydämeen asti, kun tätä luen. Ei siksi, että itse olisin kokenut mitään noin kamalaa vaan siksi, että minä olin äiti, joka ymmärsi erota liian myöhään. Lapseni eivät pyytäneet minua koskaan eroamaan, mutta nyt kun he ovat jo aikuisia, olemme puhuneet asioista avoimesti. Myös siitä, että erityisesti nuorempi lapseni traumatisoitui vakavasti riidoistamme. Vaikkeivat ne väkivaltaisia olleetkaan, niin varmasti lapsen ja teinin mielestä pelottavia. Voin vain olla kiitollinen siitä, että välini lapsiin ovat yhä edelleen hyvät ja avoimet, ja heillä on elämässään myös muita läheisiä, joiden kanssa he ovat pystyneet jakamaan vaikeitakin asioita.
Kommentit
Lapsena toivoin aina, että vanhempani eroaisivat. Yökaudet sain kuunnella riitelyä. Aloin nukkua aina pää peiton alla, että olisin valmiiksi piilossa, kun huuto alkaa. Joskus menin jopa oman sänkyni alle piiloon.
Teininä lähdin joskus yön pikkutunteina ulos kävelemään, kun en jaksanut kuunnella tappelua. Tallustin talvisilla kaduilla yksistäni ja itkin.
Kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni, päällimmäinen ajatukseni oli, ettei enää öisin tarvinnut herätä vanhempien huutoon.
Kun sain omia lapsia, niin päätin, ettei heidän tarvitse kokea samaa. Eikä ole tarvinnut. Lapsella on oikeus harmoniseen kotiin.
Minuun sattuu sieluun ja sydämeen asti, kun tätä luen. Ei siksi, että itse olisin kokenut mitään noin kamalaa vaan siksi, että minä olin äiti, joka ymmärsi erota liian myöhään. Lapseni eivät pyytäneet minua koskaan eroamaan, mutta nyt kun he ovat jo aikuisia, olemme puhuneet asioista avoimesti. Myös siitä, että erityisesti nuorempi lapseni traumatisoitui vakavasti riidoistamme. Vaikkeivat ne väkivaltaisia olleetkaan, niin varmasti lapsen ja teinin mielestä pelottavia. Voin vain olla kiitollinen siitä, että välini lapsiin ovat yhä edelleen hyvät ja avoimet, ja heillä on elämässään myös muita läheisiä, joiden kanssa he ovat pystyneet jakamaan vaikeitakin asioita.